15. Kuninkaiden tasavalta - vanhemmat ja opettajat

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta steinerkoululaisten vanhemmat eivät ole koskaan pyörittäneet steinerkoulun toimintaa. Mutta koska suurin osa kouluista toimii yhdistyspohjalta (eikä siis yrityksinä), vanhemmat ovat kouluyhdityksen hallituksen jäseniä. (Suom.huom: Suomessa kaikkien steinerkoulujen opetuksen järjestäjänä toimii koulun oma kannatusyhdistys, jonka jäseniä ovat pääasiassa koulun oppilaiden vanhemmat.) Tätä ei voi korostaa liikaa: kaikki se pyyteetön, ammattimainen vapaaehtoistyö jonka he tekevät muodostaa oman lukunsa steinerkoululiikkeeseen. Se ansaitsee suuren kiitoksen.

Yleisesti ottaen se vapaaehtoistyö, jota vanhemmat tekevät kouluyhteisölle on loistavaa - alkaen eväiden teosta, kotitehtävissä auttamisesta iltapäivisin aina tapahtumien ja tempausten järjestämiseen, kuten syystapahtumat tai joulubasaarit.

Vaikka vanhemmat saavuttaisivatkin sen pisteen, jossa he tuntevat tulevansa suorastaan hyväksi käytetyiksi - on se työ, jonka he tekevät steinerkoululiikkeen hyväksi monilla eri tasoilla esimerkillistä ja sellaista mistä monet ovat kateellisia. Siltikään useimmat vanhemmat - ainakaan Saksassa -  eivät ole koskaan olleet osallisina koulun toiminnan pyörittämisessä. Siihen on esitetty monia syitä.

On sanottu, että vanhemmat eivät yleensä ole koulutettuja steinerkoulunopettajia. Sen vuoksi  he eivät ole kykeneviä, esimerkiksi, valitsemaan onko nuori työtä hakeva opettaja sopiva työskentelemään koulussa. Jotkut ihmiset pelkäävät, että vanhemmat antavat äänensä hakijalle, joka on kyllä hyvä opettaja, mutta jonka metodit eivät sovellu steinerkouluun. Toinen esitetty syy on se, että vanhemmilla ei ole yhtä pitkäaikaista sidettä kouluun kuin opettajilla.  Kolmanneksi, vanhemmat eivät kanna vastuuta seurauksista.

Kaikki nämä perustelut ovat yli-yksinkertaistettuja.

Ensinnäkin, ei voida puhua 'vanhemmista'. Myönnettäköön, että monet steinerkoulujen vanhemmat eivät tiedä paljoakaan steinerpedagogiikasta - vain sen mitä ovat kuulleet joiltakin opettajilta. Mutta tämä sama pätee myöskin joihinkin opettajiin. Toisaalta, on myös vanhempia joiden tietämys steinerpedagogiikasta on mitä parhain. Tämä tuskin oli tilanne Steinerin aikoina, mutta nykyään asiat ovat toisin.

Toiseksi, on olemassa vanhempia jotka ovat tukeneet koulua avuliaasti neuvoin, hyvällä energialla, tyynesti ja epäitsekkäästi yli 20 vuotta. Tällaiset vanhemmat tukevat koulua varmasti enemmän kuin opettaja, joka on mukana toiminnan pyörittämisessä pari vuotta ja lähtee sitten muualle.

Kolmanneksi, vanhemmat voivat itseasiassa olla vastuullisia siitä mitä he tekevät (esimerkiksi palkkausasioissa tai palkkasysteemin suunnittelussa), siinä tapauksessa että heille on annettu vastuu ja että he ovat sitoutuneet tehtävään.

Joten yli-yksinkertaistaminen ei auta. Kysymys tulisi asettaa toisin päin, eli ei niin että kysytään mitä voidaan sanoa vanhempien osallistumista vastaan - vaan mitä voidaan sanoa sen puolesta että vanhemmat ja opettajat yhdistäisivät voimansa ja pyörittäisivät koulua yhdessä.

1. Ensinnäkin, vanhemmista löytyy erilaisia kykyjä. Olisi tyhmää olla käyttämättä niitä koulun johtamisessa. Siitä huolimatta, että on vanhempia joilla on sellaisia johtajuusominaisuuksia, jotka eivät ehkä tekisi hyvää steinerkoulunopettajaa, on heillä tarpeeksi tervettä järkeä nähdä mitä opettajan työ tarkoittaa ja vaatii. Heidän tietämyksensä johtamisesta ja heidän panoksensa koulun toiminnan ylläpidossa on arvokasta.
   
   Jo pitkään monilla kouluilla on ollut jonkinlainen henkilöstökomitea, jossa on myös vanhempia mukana. Jokainen joka on nähnyt kuinka tällainen toimii, tietää kuinka paljon siitä on apua kun vanhemmat tarjoavat neuvojaan ja tuoretta ja suoraa lähestymistapaa.
2. Toiseksi, johtamisrakenne on vahvempi ja kestävämpi jos se on suuntautunut Steinerin  yhteisön käsitteen mukaan. Mitä tällä tarkoitetaan?
   
   Perinteisesti koulu nähdään palvelun tuottajana kasvatuksen alalla. Opettajat ovat tuottavalla puolella, vanhemmat kuluttajina hankkimassa lapsilleen palvelua. Steinerin idea yhteisöstä on uusi tapa nähdä koulu, missä tuottajat ja kuluttajat (ja kauppiaat) työskentelevät yhdessä. Vanhassa ns. 'vapaassa' markkinataloudessa, tuottajat kehittävät menetelmiään keksiäkseen mitä kuluttajat tahtovat. Avoin keskustelu pääasioista kuluttajan kanssa on jotakin aivan muuta: Kahvin viljelijä Nicaraguassa, kauppias ja kuluttajan edustaja istuvat kaikki saman pöydän ääreen ja keskustelevat erilaisista tarpeistaan. He käsittelevät kuluja, kuin myös elinolosuhteita ennen kuin sopivat sopivan hinnan tuotteelle. Hinta ei ole johdettu kysynnän ja tarjonnan lain mukaan, vaan se saavutetaan avoimen keskustelun kautta. "Mikä on kahvin hinta, jotta sinä voit elää arvokasta elämää?"
   Tätä voisi kutsua yhteisötaloudeksi vastakohtana markkinataloudelle tai valtiojohtoiselle taloudelle. Se on 'sopimustaloutta'.
   
   Koulu ei tuota tarvikkeita, mutta talouden kannalta katsottuna se tuottaa palveluja kulttuurisektorille. Myös täällä voivat tuottajat ja kuluttajat tehdä yhteistyötä hieman samaan tapaan kuin äskeisessä esimerkissä. He voivat keskustella yhdessä, valita ja ottaa vastuuta siitä kuka tuottaa mitäkin, kenen kanssa ja millä ehdoilla.
   Kasvatuksen alueella ei ole selkeää eroa tuottajan ja kuluttajan välillä. Hirvittävän paljon riippuu siitä miten opettajat ja vanhemmat työskentelevät yhdessä.  Koulu on oikeastaan yksi organismi - sama yhteistyö mikä on opetuksessa voi kantaa hedelmää myös organisaatityössä eli koulun johtamisessa.
3. Kolmanneksi, kun opettajat ja vanhemmat johtavat koulua yhdessä syntyy iso määrä luottamusta. Vanha jakautuminen - opettajat täällä, vanhemmat tuolla - häviää. Me pyöritämme tätä koulua yhdessä.  Hitaasti mutta varmasti läpinäkyvyys asioissa lisääntyy.
   
   

   

   Musta aukko

   
   Se mistä vanhemmat ovat aina valittaneet on läpinäkymättömyys koulun asioissa. Jotkut koulut voivat vahingossa antaa vanhemmille mielikuvan entisen itä-blokin maiden hallinnosta: Vakuuttuneina siitä, että heillä on paras ideologia maailmassa ja että he ovat yhteiskunnan kärkijoukkoa, puoluejohtajat tekevät kaikki päätökset suljettujen ovien takana. Ajoittain jotkut koulut ovat kuin linnoituksia, josta opettajat ovat tehneet turvapaikan. Jotkut (ehkä jo edellämainitut) toimivat kuin mustat aukot, jonne vanhempien huolet ja kysymykset jotenkin, jonnekin, joskus yksinkertaisesti vain katoavat.
   
   Joten yrittäkää kuvitella koulu, jossa jokainen asia mikä tarvitsee päätöstä, on yksi opettaja ja yksi vanhempi rekrytoitu tekemään se määrätyssä ajassa.
   
   Opettajilla ei ole mitään salattavaa (niin me ainakin haluamme ajatella). Ja kun vanhemmat tajuavat tämän ja näkevät kuinka opettajat pyrkivät parhaaseen ratkaisuun koulun vanhempien avulla, se auttaa luomaan hyvää luottamuksen ilmapiiriä.
4. Neljänneksi, aito osallistuminen koulun johtamiseen on parempi kuin symbolinen osallistuminen. Monissa kouluissa on neuvosto jossa vanhemmat ja opettajat keskustelevat monista asioista. Mutta päätökset tehdään jossain muualla. Tämän takia tällaiset yhteiset kokoukset nähdään usein tehottomina.
   
   Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Älkää ajatelko, että vanhempien osallisuus koulun johtamisessa voisi estää yksilöiden välisiä (opettaja -vanhempi) konflikteja. Sitä se ei tee. Mutta se parantaa koulun johtamisen laatua ja laajentaa koko organisaation pohjaa.
   
   80 vuotta steinerkouluja saksassa on todiste siitä, että kouluja voi johtaa vain opettajavoimin.  Mikä menestystarina! Toisaalta USA:ssa on kouluja, jotka ovat pelkästään vanhempien johtamia.
   
   On kuitenkin mahdollista hoitaa homma yhdessä. Kun on ilo tehdä yhteistyötä erinomaisen ja monitaitoisen vanhemman kanssa, kun tämä yhteistyö rikastuttaa kouluelämää, silloin vanhat tabut ja huolet eivät ole este.
   
   Yhteistyö, erityisesti koulun johtamisessa on mahdollisuus niin opettajille kuin vanhemmillekin vahvistaa sitä tapaa miten kaksi polariteettia toimivat vuorovaikutuksessa.

Tästä huolimatta meidän ei pidä unohtaa tärkeintä asiaa. Waldorfkoulun alussa Steiner vakuutti (ensimmäisen koulun perustamisen yhteydessä pidetyllä kurssilla), että kaikkien osallistuminen yhteiseen opiskeluun tekee varsinaisen hallintoelimen tarpeettomaksi koululle. "Me voimme olla ilman erillistä hallinto-ryhmää, jos työskentelemme tällä harjoituskurssilla oppiaksemme sen mikä tekee koulusta toimivan yksikön."
Niiden vanhempien, jotka ottavat osaa koulun johtamiseen tulisi tuntea tämä sydämessään. Koulun sisäinen yhteys perustuu siihen, että vanhemmat ja opettajat yhdessä työstävät Steinerin ihmiskuvaa ja steinerpedagogisia metodeja. Se että vanhemmat ja opettajat johtavat koulua muodollisessa mielessä yhdessä ei korvaa edellä mainittua henkistä yhtenäisyyttä. Ilman tätä henkistä yhtenäisyyttä koulusta tulee vain ontto kuori. Antroposofisen ihmiskuvan ja siitä nousevien opetusmetodien tulisi todella luoda koulun henkinen johto.

Tämä johtamisen muoto ei toimi niinkään direktiivien mukaan, vaan ennemminkin sen periaatteen pohjalta että: "Johtajuus tarkoittaa sitä, että auttaa toisia johtamaan". Niiden ihmisten sydämissä jotka haluavat sitoutua, tämä periaate toimii. Ja tämä on jotain, jonka vanhemmat voivat tehdä yhtä hyvin kuin opettajat.

Edellä mainittu näkökohta koulun henkisestä perustasta on usein aliarvioitu ja väärinymmärretty. Se puolestaan johtuu yleensä siitä, että henkistä perustaa ei ole koettu. Kuten muistamme: Ennen ensimmäisen Waldorfkoulun perustamista, 21.8.-5.9.1919 Rudolf Steiner piti kurssin tuleville opettajille, aamuluennot ja iltapäivisin käytäntöön liittyvät keskustelut. Tähän päivään asti nämä luennot ja harjoitukset ovat olleet vertaansa vailla oleva opetusideoiden ja -inspiraation aarreaitta. Mutta vieläkin enemmän - kuka tahansa, joka vielä nykyäänkin työskentelee näiden esitelmien parissa, vaikka se tarkoittaisi vain niiden kuuntelemista, kuten opettajat tekivät silloin vuonna 1919, saa kokemuksen siitä kuinka se yhtenäistää yhteisöä ja kuinka jokainen osallistuja odottaa koulun yhteistä johtamista. Voi kokea kuinka oikeassa Rudolf Steiner oli sanoessaan että Waldorfkoulun henkinen ja kasvatuksellinen perusta on olennaisin vaatimus sille, että koulua johdetaan yhteisesti. Yhteinen johto kohtaa aina haasteita jotka pitää voittaa. Jos olennainen vaatimus  yhteisestä henkisestä ja pedagogisesta perustasta poistetaan - koulun vaikeudet eivät vähene, vaan lisääntyvät.

Yhteisen ymmärryksen löytäminen on työlästä ja tehotonta, jos Steinerin ihmiskuvan idea ei elä omalla tavallaan jokaisessa johtoryhmän jäsenessä.
Päätöksenteko on hankalaa ja aikaavievää, jos kaikki eivät ole sisällä asiassa. Jos vain yksi ryhmän jäsenistä (opettaja) ymmärtää ja sitoutuu pedagogiikkaan jonkun käytännöllisen päätöksen takana muiden vain peesatessa kuluu rutkasti aikaa ja voimia siihen, että päästään yhteisymmärrykseen - tai saadaan edes aikaan päätös.
Jos tämä otetaan vakavasti, se vaikuttaa siihen tapaan miten vanhemmat voivat olla mukana koulun johtamisessa. Steinerkoulun henkisen johtajuuden periaate vahingoittuu, jos esimerkiksi henkilöstöpäätöksiä tehdään kannatusyhdistyksen vuosikokouksissa, johon kaikki vanhemmat  voivat ottaa osaa. Tämä siksi, että useimmat vanhemmat eivät tunne läheistä yhteyttä koulun "henkiseen johtajuuteen".

Nyt huudetaan: "Hetkinen! Jos vanhempien apu koulun johtamisessa on kiinni siitä, että onko heillä antroposofinen ajattelutapa ja hyvä tuntuma steinerpedagogisiin opetusmetodeihin, niin silloin voimme kyllä kysyä, että täyttävätkö kaikki opettajat näitä kriteerejä?" Tämä on herkkä kysymys.
Steinerkoululiike on kehittynyt siihen suuntaan, että itseasiassa monilla steinerkouluissa työskentelevillä opettajilla on ohut suhde antroposofiaan. Jotkut heistä ovat mahtavia opettajia, jotka ovat oppilaiden keskuudessa enemmän arvostettuja kuin ne opettajat jotka työstävät jatkuvasti antroposofiaa. Sen sijaan että ajattelisit, että onko tämä hyvä vai ei, on asia kuitenkin fakta, joka on määrittynyt koululiikkeen kehityksen ja yksilöiden elämäkertojen kautta. On olemassa lahjakkaita opettajia, jotka ovat vaikuttuneita steinerpedagogiikasta sekä siitä kuinka oppilaat huomioidaan siinä ja ottavat joitain keskeisiä pedagogiikan elementtejä käyttöönsä. Näistä syistä he tekevät hienoa työtä steinerkouluissa ilman että luovat koskaan syvempää suhdetta antroposofiseen lähestymistapaan. Tämä on aivan hyväksyttävää, koska jokainen on vapaa valitsemaan itse kuinka syvästi haluaa liittyä steinerpedagogiikkaan.

Mutta mikä pätevöittää johtamaan koulua? Tämä on täysin eri kysymys. Jos me asetamme kriteerit vanhemmille - on niiden oltava voimassa myös opettajille. Vaikka tähän asti ei aina ole ollut niin. Rudolf Steinerin näkemys on selvä: koulua voidaan johtaa yhteisesti opettajavoimin ja koulusta voi tulla toimiva yksikkö - ei siksi että siellä on rehtori, vaan yksinkertaisesti siksi, että opettajat elävät ja hengittävät steinerpedagogiikkaa. Joten, jos joku haluaa ottaa osaa steinerkoulun johtamiseen ja ottaa koko johtamisen ajatuksen vakavasti, oli sitten vanhempi tai opettaja - hänen täytyy kysyä itseltään: "Olenko minä kykenevä olemaan yksi koulun johtajista?" Tämä tarkoittaa usein myös sitä että on koulun edustaja myös ulkomaailmaan. Tämän voi tehdä vain jos on täydellinen steinerpedagoginen 'vakaumus'. Joten todellinen kysymys, joka itselle täytyy esittää on: "Olenko niin varma steinerpedagogiikasta, että voin astua esiin ja puhua sen puolesta julkisesti?" Jos tähän kysymykseen vastaa myöntävästi, on valmis johtamaan koulua. Tämä on avainkysymys. Sillä ei ole merkitystä miten asiat hoidettiin ennen, onko joku valmistautunut olemaan koulussa pysyvästi tai ei. Enemmänkin, ennen kysyttiin uusilta opettajilta, että ovatko he valmiita olemaan mukana ryhmässä, joka tekee kollektiivisia päätöksiä. He puolestaan kysyivät vuorostaan "Onko minulla aikaa ja energiaa tällaiseen?". Ja joidenkin kohdalla vastaus on "Ollakseni rehellinen, minulla ei ole, vaikka muut uudet opettajat ovatkin mukana." Todellisesti olisi pitänyt alunperinkin kysyä näin: "Oletko valmis olemaan mukana koulun johtamisessa ja ottamaan vastuun joistakin asioista? Oletko yleisesti ottaen halukas ja mielestäsi tarpeeksi kyvykäs olemaan steinerpedagogiikan ja tämän koulu edustaja?" Tämä on vakava kysymys joka ansaitsee vakavasti otettavan vastauksen niin vanhemmilta kuin opettajiltakin.

Tämä avainkysymys voidaan esittää esimerkiksi luottamuksellisessa keskustelussa uuden opettajan ja hänen tutorinsa kanssa tai yhdessä koulun johtamiseen osallistuvan vanhemman kanssa.  Jokainen opettaja voi vastata niin kuin näkee sopivaksi, tutor on se, joka muodostaa mielipiteen ja tekee päätöksen. Jos tutor on viisas, hän sitoo koko yhteisön tähän päätökseen.

Tämän takia koulun tulee pitää huoli, että jokainen opettaja ja vanhempi pohtii tätä kysymystä huolellisesti ennen kuin ottaa osaa koulun johtamiseen. Ja - jos näin ei ole koskaan ennen tehty, ei ole liian myöhäistä aloittaa nyt.

Myös silloin kun opettaja tai vanhempi tekee sen päätöksen, ettei halua edustaa koulua ja steinerpedagogiikkaa julkisesti, voi hän edelleen tehdä osansa joissain muissa tehtävissä ja työryhmissä. Vaikka kieltäytyy ottamasta vastuuta, on mahdollista jakaa ajatuksia, kertoa mielipide, kehittää ideoita. Myös läsnäolo ja havainnointi voi olla suureksi avuksi. Monet vanhemmat ovat elävä esimerkki tästä. Toisaalta kun koulu tarrautuu vanhoihin traditioihin, erityisesti yhteiseen päätöksentekoon ja vain pitkäaikaisten opettajien sitoutumiseen koulun johtamiseen, se tarkoittaa että johtoryhmä toimii kuin rehtori - kuitenkin niin ettei kenelläkään ole rehtorin vastuuta. Tämä uusi lähestymistapa antaa mahdollisuuden tehdä valintoja tietoisemmin ja läpinäkyvämmin, kun etsitään ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan koulun johtamisessa.

---

Olipas tymäkkä luku!
Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa? Saa kommentoida!
Jos sinua kiinnostaa 1919 pidetyt luennot - niin nyt on hyvä tilaisuus liittyä lukupiiriin, jossa luetaan nämä kaikki teokset!

Liity ryhmään tästä linkistä: https://www.facebook.com/groups/276535542862247/

T. PiaP

PS. Kiitokset parista käännöstarkistuksesta Marketta Rauramolle ja Outi Rousulle!

14. Miksi valita kaksi henkilöä, ja vielä parempi: vastakkaista mielipidettä

Tähän saakka olemme ajaneet ajatusta yhteispäätösten lopettamisesta ja yksilökohtaisen vastuun lisäämisestä yhteisöllisen luottamuksen pohjalta. Tästä vastakkainasettelusta tulee näin dynaaminen, kun vastuu siirtyy edestakaisin yhteisön ja yksilön välillä. Se synnyttää elävän ja hengittävän organismin.

Kuitenkin tulosten taso riippuu siitä, kuinka hyviä valitun henkilön oivallukset ovat. Osa ideoista on heikkoja ja huonoja, toiset taas loistavia ja inspiroivia. Lisäksi mukana on kaikkea tältä väliltä. Kysymys onkin kuinka voidaan tukea ja auttaa valittua henkilöä niin, että ajatukset ovat sosiaalisesti tuottavia?

Yksi tärkeä onnistumisen ehto on, että luottoa annetaan henkilöille, jotka itse kehittävät uudenlaisia ajatuksia, ja ovat aloitteellisia sekä sitoutuneita. Jos vastuuta annetaan puolestaan henkilöille, jotka näkevät itsensä vain välittäjinä tai sovittelijoina (moderator), tulokset eivät yleensä ole niin hyviä. Oikeita henkilöitä tähän ovat ne kekseliäät tyypit, vaikka heitä olisikin tukemassa useampi ihminen (collective). Tästä syystä yhteisössä tulisi olla todellinen  'tuntuma' näistä luovista ihmisistä, sillä kaksi asiaa voi olla pielessä yhteisössä; aloitteellisuus ilma vastuuta ja vastuu ilman aloitteellisuutta. 

Luovan ihmisen ajatuksia sekä aloitteellisuutta on mahdollista lisätä ja kasvattaa laittamalla hänet yhteistyöhön vastakkaista mielipidettä kannattavan henkilön kanssa. Yksi erityisen hyvä metodi on antaa vastuu päätöksestä kahdelle henkilölle, ja jos mahdollista sellaisille, jotka edustavat vastakkaisia  puolia. Miksi näin?

Yksi Goethen tärkeimmistä löydöistä tieteilijänä oli vastakkaisuuden teorian tunnistaminen ja todentaminen luonnon yhtenä pääperiaatteena. Näistä kaikkein kuuluisin esimerkki on pimeän ja valon vastakohtaisuus. Jos nämä kaksi voimaa toimivat yhteistyössä, värit syntyvät. Goethen väriopin mukaan, taivaan sininen syntyy universumin pimeydestä, jos sitä katsotaan valaisevan väliaineen läpi. Auringonlaskun punainen väri synty kun auringonvalo läpäisee pimeän, varjoisan väliaineen.

On hämmästyttävää, että Goethe ei ainoastaan keksinyt vastakkaisuuden ja lisäämisen periaatetta vaan hän myös eli sitä intuitiivisesti, lähinnä Schillerin ystävänä. Jos on opiskellut runoutta, saattaa tietää, että nämä kaksi olivat ennen ystävystymistään toistensa kilpailijoita. On todella tutustuttava heidän tarinaansa perusteellisesti, ennenkuin voi ymmärtää kuinka vaikea heidän suhteensa oli ennen kuin he kohtasivat toisensa vuonna 1794. Goethe ei hyväksynyt mitään Schillerin taiteesta. Lisäksi hän koki, että Schiller tuhosi Saksan kulttuurisen elämän. "Joko Schiller tai minä" Goethe ajatteli. "Jos Schillerin työt saavat onnistuneen vastaanoton, sitten minulle ja minun asioilleni ei ole tilaa."
Jos tämä konflikti siirretään koulumaailmaan olisi tilanne seuraavan lainen; "Jos kollega B jatkaa opettamistaan tällä tavalla, en pysty jatkamaan samojen oppilaiden opettajana. Minun on lähdettävä."

Ne loukkaavat kommentit Goethea kohtaan, joita Schillerin työstä "Grace and Dignity" löytyy, ovat viimeisiä joiden ajattelisi rakentavan syvää ystävyyttä kahden henkilön välillä. Jos näkisit samankaltaiset kuin Schillerin esittämät kommentit yhteydessä steinerkouluun, ajattelisit enemmänkin oikeustaistelua kuin yhteisöllistä työskentelyä. Ystävyys olisi viimeinen ajatus. Uskomatonta kyllä, näin kävi kuitenkin Schillerin ja Goethen suhteen, vaikka ystävyys olikin viimeisin asia, jota odotettiin tapahtuvan.

Goethe ja Schiller

Se miten näistä kahdesta kilpailijasta tuli lopulta hyviä ystäviä on tunnettu tarina. Meille sen sijaan on tärkeä ymmärtää kuinka se äärimmäinen paine, joka näiden kahden välillä vallitsi toimi katalysaattorina kun he alkoivat tehdä yhteistyötä. Se loi heidän välilleen tuotteliaisuuden tilan, joka oli yhtä uskomaton kun heidän keskinäinen ystävyytensä. Molemmat ylittivät itsensä. Kun kaksi näin vastakkaista henkilöä alkoivat tehdä yhteistyötä, molempien kirjallinen tuottavuus lisääntyi  sellaiselle tasolle, jolle kumpikaan ei omien sanojensa mukaan olisi kyennyt pääsemään itse.

Historiassa ei varmaankaan ole toista samanlaista esimerkkiä kuin Goethen ja Schillerin tapaus. On paljon tarinoita suuresta ystävyydestä, mutta ei sellaisesta jossa aloitustilanne olisi ollut näin vihamielinen. Rudolf Steiner itse sanoi, että Goethen sekä Schillerin välinen ystävyys on uusi impulssi, jolla on maailmanlaajuinen tärkeys. Se on uuden periaatteen synty, joka voi pikkuhiljaa ottaa paikkansa maailman sivilisaatioissa, kun vastakkaisuudet tekevät yhteistyötä, se on inspiraation ja voiman lähde.

Nykyaikana Goethe-Schillerin periaatteesta on tulossa yksi pääperiaate yrityksien tuotteliaisuuden suhteen.

Ei varmasti ole olemassa steinerkoulua, jossa jotkut henkilöt eivät olisi toistensa kanssa eri mieltä ja siten tietyllä tavalla toistensa vastakohtia. Tällaiset asetelmat saattavat painaa koko yhteisöä ja aiheuttavat usein vaikeuksia sekä suuria konflikteja.  Minun esittämässäni ajatuksessa vastakkaiset ryhmät eivät ole vain välttämätön paha, josta tulee päästä eroon, vaan ne itseasiassa tarjoavat mahdollisuuden parempaan vuorovaikutukseen. Tämä tarkoittaa oikeastaan, että henkilöt jotka eivät tule toistensa kanssa toimeen, työskentelevätkin yhdessä vastuullisesti ja tietoisesti yhteisönsä valtuuttamana jonkin asian hyväksi.

Tästä johtuen saadaan enemmän aikaan.

Ensinnäkin, vaikka vastakkaiset mielipiteet useissa tapauksissa johtavatkin avoimeen konfliktiin (tai mikä pahempaa, kytevät tuhoisasti pinnan alla) on sen mahdollisuus nyt täysin avoimena ja nähtävänä, mikä taas tekee siitä vähemmän vahingollisen asian. Molemmat vastuussa olevat henkilöt ymmärtävät tämän, mutta kohtaamalla toisensa ja olemalla valmiita yhteistyöhön he ovat paljon valmiimpia käsittelemään erimielisyyksiään. Mitä ne ikinä ovatkin, ne voidaan nyt selkeästi nähdä, ja niitä voidaan hyödyntää sen sijaan, että ne leijuvat näkymättöminä alitajunnassamme.

Eripuraisuuden elementti syvällä sielussa, joka saattaa nousta ja ja ottaa henkilön valtaansa, saakin nyt uuden auttajan roolin. Energia, jota on käytetty vastustamaan toista onkin nyt ohjattu rakentavaan suuntaan.

Toiseksi, yhteisön elämä tehdään paljon helpommaksi, kun kaksi tunnetusti toisiaan vastustavaa henkilöä nimetään vastuullisiksi päättäjiksi tietyssä asiassa. Eräs asia ainakin on selvä; heidän ratkaisunsa ei tule olemaan yksipuolinen. Vastakkaiset näkemykset taistelevat ja erilaiset ajatukset muuntuvat omiksi. Jos toisaalta annetaan samaa mielipidettä kantavien henkilöiden tehdä ratkaisut, voidaan väittää että käsillä olevaa asiaa käsitellään vain yhdellä näkökannalla. On todellinen ilo koko yhteisölle kokea kahden henkilön, jotka ovat taistelleet aikaisemmin mielipiteissään, yhdistävän voimansa työskennelläkseen yhdessä.

Kolmanneksi, molemmat henkilöt hyötyvät suuresti kun heidän on sovittava erimielisyytensä (jotka usein ovat pienempiä kun he ovat ajatelleet, ja he huomaavatkin, että heillä onkin paljon yhteistä). Sillä jokainen mielipiteemme on yksipuolinen, vaikka emme sitä näe, kuvitellessamme oman ajatuksemme olevan ainoa oikea. Kun tekee yhteistyötä vastakkaista ajatusta kannattavan kollegan kanssa koko yhteisön hyväksi se auttaa tunnistaan ja pääsemään yksipuolisuuden yli.

Jos on todella innostunut tietystä ideasta, voi sitä rakastaa kuin omaa lastaan ja olla valmis tekemään mitä vain sen hyväksi. Mutta samalla on helppoa olla näkemättä muita puolia jotka voivat olla tärkeitä.

Joten, on parempi tutkia asiaa kuin se olisi kivi, ei kultainen kivi, vaan kivi, jossa on kultahippuja sisällä. Ajattelemalla näin tarjoan ajatukseni muille pyytäen heitä kaivamaan kullan esille. En halua saada heitä vakuuttumaan, että ideani on ainoa oikea, vaan pyydän heitä osoittamaan minulle sen yksipuoliset osat.

Tästä syntyy todellista keskustelua joka taas todistetusti saa aikaan jotain uutta, parempaa ja monipuolisempaa kun se idea, josta kaikki alkoi.

Jo alusta saakka toisen henkilön osa on uusi; hän ei ole enää rasittava 'vastarannnankiiski' ajatukseni tiellä, vaan parini, joka auttaa minua ylittämään rajani samalla lailla kun itsekin tekisin, jos hän pyytäisi minulta.

Kaksi sielua tekee yhden äänen, kuten musiikillinen jännite, joka odottaa seuraavaa sointua. Joissain tapauksissa on hyvä olla mukana osaava sovittelija, eli joku joka ymmärtää tätä 'sielujen musiikkia' ja joka auttaa molempia henkilöitä katsomaan eteenpäin ja löytämään uuden äänen ja estämään henkilöiden jumiutumisen vanhoihin erimielisyyksiin.

Venäläinen säveltäjä Sofia Gubaidulinan sanoin;

"Eräs asia ilahdutti minua lapsena kun improvisoin, ja ne olivat sointuyhteydet, jotka kuljettavat uusiin säveliin. Niissä on jännitettä! Mahdollisen energian potentiaalia, jännitettä sekä lepoa. Tämä noudattaa kosmista lakia."

----

Tämän luvun viittauksissa kerrottiin mm. tarkemmin Goethen ja Schillerin riidoista ennen ystävyyden alkua.

---


Tekijöiden terveiset:

Pahoittelut kun tauko on venynyt - yleisön pyynnöstä koitamme parantaa juoksuamme. Kiitos palautteesta ja kiva kun luette tätä!

t. Pia&Pia

12. Kuninkaiden tasavalta

Selittävä huomautus:
Sanonta 'kuninkaiden tasavalta' syntyi ystäväni Kerim Doosryn ajatuksesta vuosia sitten, ja se yhdistää älykkäästi kaksi mahdollisen vastakkaista ajatusta. On kuitenkin hyvä tietää, että steinerkoululiikkeessä sanaa 'kuningas' käytetään usein kuvaamaan metaforisesti 'jokaisessa elävää ideaalista ihmistä' (Friedrich Schiller) ilman siihen usein liitettäviä negatiivisia ja sotaisia konnotaatioita historiasta.  'Kuninkaan' henkiset kyvyt kuvastuvat häntä ajatuksen selkeydessä, viisaudessa, hyvyydessä, rohkeudessa, harkintakyvyssä sekä tietenkin oikeudentajussa. Koulujen joulunäytelmissä tämä henkilö on esillä kolmessa kuninkaassa, jotka saapuvat Jeesuksen seimen luokse.

Eräs parhaista steinerkoulujen ideoista oli antaa hetken opettaneiden opettajien myös hallinoida koulua. Idea on hieno, sillä opettajat saavat näin mahdollisuuden myös oppia kouluhallinnosta opettajuuden tärkeänä osana. Painopiste on sanassa 'saada' osallistua, pakkoa ei ole. Tämä antaa mahdollisuuden, mutta myöskin taakan.

Mahdollisuus on pitää molemmat jalat maassa. Sillä jos selviät johtamisen perusasioista sinusta tulee Schillerin sanoin: "kokonaisvaltaisempi henkilö" Opettaja ei ainoastaan elä 'pää pilvissä' kultturin korkeuksissa luokkahuoneessaan, vaan pitää myös jalat maassa lakeihin, sekä talouteen liittyvien asioiden hoidossa koulua johtaessaan. Steiner piti tätä hyvin tärkeänä väittäen, että henkilö muuttui erilaiseksi myös oppilaiden edessä tälläisen kokemuksen kautta. Schiller muotoilee, että ilman tietynlaista paatosta, joka kuuluu koulunjohtamiseen, ei henkilö ole saavuttanut 'laajempaa kokonaisuutta' (Schiller: Kirjeitä esteettisestä kasvatuksesta).

Jokaisen tulisi siis saada tämä mahdollisuus. Kaikkien ei sitä tarvitse ottaa, mutta mahdollisuus tulisi kuitenkin siihen kaikilla olla (huomio 43a, kts. luvun lopussa.)

Lyhyesti siis ajatus siitä, että koulussa voisi olla useita rehtoreita antaa sille mahdollisuuden kehittyä. Kaikki saavat mahdollisuuden oppia johtajuudesta, ja jos mahdollisimman monella on johtamiskykyjä, on se parempi kuin jos sitä on vain yhdellä henkilöllä. Johtajuus merkitsee paljon enemmän kuin pelkkää 'tavoitteiden asettamista ja saavuttamista', esim. suunnittelua, järjestelemistä, motivointia sekä seuraamista.  'Johtajuus tarkoitaa toisten voimaannuttamista johtamaan' sanoo Marvin Bower, joka on johtamistaidon asiantuntija. Jos mennään vielä pidemmälle, voidaan todeta, että jokaisen johtajan ja managerin tärkein ominaisuus on tehdä itsestään tarpeeton (huomio 44). Tästä syystä vain yhden rehtorin käyttäminen steinerkouluissa ei ole ideaalinen tilanne. Ei myöskään pienen rehtoriryhmän pitäminen. Johtajuus tarkoittaa toisten mahdollistamista johtajuuteen, mitä useamman, sen parempi. Tätä Rudolf Steiner halusi ollessa ensimmäisen steinerkoulun rehtori. Jokaisen halukkaan opettajan tulisi saada auttaa koulun johtamisessa.

Sosiaalisella tasolla yhden johtajan pitäminen yhteisön huipulla on sama asia kuin kuningaskunta. Pienempi, eliittinen ryhmä johtajia on kuin aristokraatit tai harvainvalta. Nämä valtarakennelmat ovat menneisyyttä. Tulevaisuutta ovat henkilöt, jotka kehittävät ominaisuuksia jotka auttavat heitä ottamaan vastuun yhteisön johtamisesta. Kuningaskunta ei ole tavoite. Ei myöskään aristokratia. Tavoite on itsenäisten vaikuttajien tasavalta. Sitä tarkoittaa parhaimmillaan ' kuninkaiden tasavalta';
ihmisten, jotka ovat kehittäneet, sanan parhaassa tarkoituksessa, 'kuninkaallisia' kykyjä itsessään. (huomio 45)

Direktiivinen ja hierarkinen järjestelmä antaa selkeät vastuualueet. Yhteisjohtajuus johtaa vähenevään vastuunkantoon. Jos halutaan yhdistää yhteisöllinen johtaminen selkeään vastuuseen, täytyy vastuu asettaa mahdollisimman monen henkilön käsiin yhteisesti. Kuninkaiden tasavalta voi siis ratkaista vastakkain asettelun vastuullisuuden ja yhteisöllisyyden välillä.

Kuten olemme nähneet, jotkut kollegat jäävät hiljaisiksi kuuntelijoiksi sen sijaan että ottaisivat täyden vastuun yhteisöstä, esimerkiksi silloin kun puhutaan palkkausasioista. Silti olisi hienoa, jos tällainenkin opettaja voisi uransa lopuksi todeta:  "Kun aloitin opettajana, en mitenkään olisi voinut tehdä henkilöstöratkaisuja. Nyt olen kiitollinen, että koulu antoi minulle mahdollisuuden tehdä niitä. Viimeiset kaksi vuottani koulussa olin jopa töissä henkilöstöpuolella! Olen kiitollinen koululle sekä kollegoilleni että sain tilaisuuden tähän ja lisäksi se on parantanut kykyjäni opettajana".

Tämä opettaja on kehittänyt uuden taidon. Hän on päässyt pelostaan ottaa vastuuta henkilöstöasioissa ja se on paitsi tehnyt hänet ihmisenä vahvemmaksi on sillä myös ollut positiivinen merkitys hänen opetukseensa. (Tutkimuksissa on todettu, että aikuisen henkisellä itsenäisyydellä on suuri merkitys lapsen ja nuoren terveelle henkiselle kehitykselle).

Tämän hetkisessä tilanteessa opettajat saavat osallista koulun johtamiseen kokouksissa,  mutta koska nekin toimivat yhteispäätösten periaatteella he eivät opi ottamaan täyttä vastuuta koulusta kokonaisuutena. He eivät opi tulemaan kuninkaiksi!

Myönnettäköön, että kuninkaita on myös nykyisessä tilanteessa, mutta he ovat muka-kuninkaita ja apotteja jotka heittävät painonsa verran puhetta yhteispäätöksissä. Avoin kuninkuus on kuitenkin parempaa kuin piiloteltu kuninkuus ja 'parempi' tarkoittaa tässä 'veljellisempää'.

Voimme siis todeta että koulun johtaminen yhteisöllisesti 'kuninkaiden tasavallan' mukaisesti on mahdollista, mutta 'kuninkuudessa' on myös taakkansa.

Ensimmäiset opetusvuodet ovat opettajalle raskaita. Ulkopuolisella henkilöllä, joka ei koskaan ole ollut vastuussa luokallisesta lapsia, ei ole ymmärrystä siitä mitä se tarkoittaa. Ensiksikin, opettaja on vastuussa siitä mitä opettaa. Ennen tuntia hänen täytyy valmistautua ja järjestellä, jälkeenpäin korjata töitä ja arvioida. Rudolf Steiner oletti että luokanopettaja tarvitsi jopa 6 tuntia valmistautumista. "12 oppituntia viikossa on tarpeeksi luokanopettajalle. Se tarkoittaa 8 tunnin työpäivää valmisteluineen". (Op.kokous, 8.9.1919)

Kahdeksan tunnin päivä ei jätä aikaa tai voimia koulun johtamiselle. Vain kun opettaja tottuu tähän paineeseen ja ei tarvitse enää niin paljon aikaa valmisteluun on hänellä ylimääräistä energiaa. Jotkut saavuttavat tämän tilan nopeasti, toisilla se kestää kauemmin. Siksi olisi väärin pakottaa tai odottaa, että jokainen opettaja vuorollaan johtaisi koulua. Jokaisen henkilön tulisi saada itse päättää tilanteensa (huomio 47). Kasvaminen vastuuseen ottaa aikaa, joten kuulosta järkevältä istua kokouksissa vaikka itse ei olisikaan vielä valmis ottamaan vastuuta. Mutta jos annetaan näiden opettajien ottaa kantaa yhteisessä päätöstilanteessa, se itseasiassa jatkaa vastuun vähenemistä. Toisten kanssa keskusteleminen kuulostaa järkevältä, koska toisen henkilön mielipiteen ja ajatusten kuuleminen on tärkeää ja auttaa, vaikka tämä henkilö ei haluaisikaan olla vastuussa päätöksestä. Mutta itse päätöksen tekeminen muiden kanssa aiheuttaa vastareaktion, sillä se luo illuusion vastuun ottamisesta.

Kaikissa järjestelmissä on kaksi huonoa asiaa; vastuu ilman mahdollisuutta päättää ja päättäminen ilman vastuuta.

Antamalla kaikille mahdollisuus päättää kaikesta on veljeyden käsite vääristyneenä. Toisin kuin aidossa veljeydessä, tässä tilanteessa on tasa-arvoa siellä minne se ei kuulu. Se, joka kantaa vastuun ei ole sama kuin se, joka sitä ei kanna.

Jokaisessa päätöksessä mukana oleminen on nykyajan ilmiö. Olemme tottuneet muodostamaan mielipiteitä asioista nopeasti. Me tiedämme paljon ja lausumme arvioita asioista vieläkin enemmän. Kun sitten olemme muodostaneet mielipiteen meistä on ihanaa päästä vaikuttamaan päätökseen. Arvosteluun tarvitaan sekä tunnetta että älyä, vastuunotto on tahdon alueella. Halussa muodostaa arvostelu/arvio asiasta, koska meillä on siitä mielipide, on itseasiassa jollain tavalla jotain ylimielistä. Vain silloin kun tahdon ponnistus, joka taas pitää sisällään suunnitelmallisuutta ja halun asian hoitoon, lisätään päättelykykyyn ja tunteisiin, on henkilö kokonaisvaltaisesti osallisena päätöksen tekemisessä (huomio 48).


Huomiot:

(Huom. emme ole suomentaneet johdonmukaisesti kaikkia viitteitä näin erikseen, suurin osa on ujutettu tekstin sekaan. Mutta, nyt, tässä tällä tavalla:)

43a:
Tälle löytyy myös perustelu. Musiikinopettaja, joka antaa yksityisopetusta, on myös vastuussa lakiin sekä talouteen liittyvistä seikoista koskien opetustaan. Yksityisopettaja vastaa näistä asioista itse. Tilanne on sama mm. lääkäreillä yhteisvastaanotolla. Mutta kun tilanteessa on useita henkilöitä mukana, siitä tulee myös ongelmallisempaa. Silti se on pakollinen osa työskentelyä tällaisessa yhteisössä, ja siitä voi vapautua vain yhteisellä sopimuksella muiden kanssa. Koulun johtaminen ei
siis ole kunniatehtävä, vaan pakollinen
 työn osa- alue.

44:
Martin Bower, The Will to Lead. Myös suuret kulttuuriset perustajat, kuten Zarathustra, Buddha sekä Jeesus Kristus halusivat toimia näin.

45: 
Tämä eroaa demokratiasta sillä se toimii meso-tasolla (yritykset ja organisaatiot).
Lisäksi, jokainen jäsen tietää, kenellä on vastuu tehtävistä ja toisinpäin, ja luottamus koskee myös päätöksentekoa. Tässä järjestelmässä yksittäisen henkilön vastuualue on pieni, ja lisäksi päätöksentekoprosessiin kuuluu, että kaikilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä esille ja kommentoida. Demokratia ei toimi näiden periaatteiden mukaisesti, ainakaan käytännön tasolla.

47: 
Caroline von Heydebrandt oli yksi johtavista opettajista ensimmäisessä steinerkoulussa, ja hän tahallisesti jättäytyi koulun johtamisen ulkopuolelle keskittyen täysin opetukseensa.

48: 
Näitä ajatuksia ei saa siirtää politiikan tasolle, sillä siellä voi olla perusteltua, että kaikki päättävät tietystä asiasta, joka koskettaa jokaista henkilökohtaisesti.

7. Kuka uskaltaa, se voittaa

- Positiivinen vastaesimerkki

Ensimmäisen maailman sodan lähestyessä loppuaan kävi selväksi, että vanhat yhteiskunnalliset rakenteet olivat hajoamassa. Vuonna 1917 oli Venäjän vallankumous, 1918 myös Saksassa puhkesi vallankumous. Kuningasvalta katosi. Kommunistinen Venäjä ei saanut vain uutta johtoa vaan myös uuden talousjärjestyksen. Se oli ehkä vielä merkityksellisempi seikka. Siellä missä oli ennen ollut yksityinen kapitalismi, oli nyt valtion kapitalismi vallalla. Kaikki pankit ja isommat yritykset, tehtaat ja maatalous oli kansallistettu. Marxistisen ideologian mukaan tuotannon (tehtaiden, maan, ym) tuli kuulua yhteisölle, eikä kouralliselle porvareita. On yleisesti tiedossa, ettei tämä toiminut kovin hyvin. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi vastuuta - eikä kannustimia. Niinpä systeemi toimi vain valtavan paineen alla ja vain kahden sukupolven ajan. Toisaalta, meillä on nyt käytössä yksityinen kapitalismi jonka johdosta varallisuus kertyy yksille, valtaosan yksilöistä ja yhteisöstä jatkuvasti jäädessä yhä vähemmälle ja vähemmälle.

Vuonna 1917 Rudolf Steiner alkoi kehittää ideoita uutta yhteiskuntajärjestystä varten. Hän halusi vapauttaa molemmat, valtion ja yksityisen talouden siitä vakavasta ja yksipuolisesta heikkoudesta joka niillä on, käyttämällä eräänlaista aikasykliä. Lyhyimmällä mahdollisella tavalla ilmaistuna Steinerin kolmijäsenteisessä yhteikuntajärjestyksessä työntekijä ottaa täyden vastuun työstään. Hän johtaa sitä itse. Mutta se on kaikki mitä hän voi tehdä. Hän ei voi myydä eikä luovuttaa tehtävää eteenpäin. Jos hän jättää tehtävänsä, yhteisö ottaa johdon ja vastuun vähäksi aikaa. Sitten yhteisö etsii oikean henkilön hoitamaan tehtävää. Nyt tämä ihminen asetetaan tehtävään ja hän ottaa siitä täyden vastuun, kunnes hän vuorostaan lähtee. (Tämä ei siis ole täydellinen Steinerin kolmijäsenteisen yhteiskuntajärjestyksen kuvaus, aiheesta löytyy paljon perusteellista kirjallisuutta).

Tästä on hyötyä kummallekin puolelle, yksilölle ja yhteisölle. Vastuulliselle yksityiselle aloitteelle ja yhteisön hyvinvoinnille. Toinen tulee mukaan kuvioon toisen perässä. Vastakkaiset kannat ratkeavat ajan kuluessa. Tämä idea osoittaa tien johtaa koulua samalla kertaa kouluyhteisön jäsenten avustuksella ja vastuuta kantavien yksilöiden kanssa. Määrätyksi ajanjaksoksi yhteisö antaa täyden vastuun joillekin jäsenilleen työskennellä eri alueilla. Kun sovittu aika päättyy vastuu siirtyy takaisin yhteisölle kokonaisuudessaan. Näin meillä on elävä jatkumo, joka tekee yksilöistä vahvempia ja enemmän vastuullisia ja joka samalla ottaa  huomioon yhteisön vastuun ja täyttää sen.

Kuva: http://www.lebe-deine-berufung.de/en/trust-is-a-decision-based-on-radical-responsibility/   ---   Kiinnostava kirjoitus muuten! 

Kokeilu 1: Tübingen, Tübingenin vapaa Waldorf koulu Lokakuu-Joulukuu 2008

Tübingenin steinerkoulussa oltiin työskennelty seitsemän vuotta tuloksetta uuden palkkajärjestelmän kanssa. Aina kun puhutaan palkasta, niin ei liene yllättävää, että eri ryhmittymät kantavat sydämmissään huolta omasta edustaan. Kaikki ovat osallisia mitä suurimassa määrin. Näin ollen yksimielisen päätöksen saavuttaminen on paljon vaikeampaa kuin sillon kun pelissä ei ole niin paljon henkilökohtaista osallisuutta. Lisäksi, jos prosessissa ei ole kaikille selvää mitä tapahtuu, eikä yksimielistä päätöstä saavuteta, silloin asioista tulee vaikeita. Juuri näin tapahtui. Lyhyesti: Luottamuspula koulun hallituksessa olevien vanhempien ja koulun henkilökunnan välillä huipentui kesällä 2008 johonkin tapahtumaan, joka katkaisi kamelin selän. Vuosikokouksessa osa opettajista äänesti epäluottamuslauseen puolesta joitakin hallituksen jäseniä kohtaan, niin että hallitus hajosi. Juopa oli selvästi nähtävissä. Mutta todellinen vahinko oli vanhempien ja opettajien välisen molemmanpuolisen luottamuksen hajoaminen. Pitkässä juoksussa tällainen voi tuhota koko koulun.

Nyt tällä kriittisellä hetkellä oli kova paine tehdä jotakin. Niin päätettiin ottaa riski ja kokeilla jotakin uutta, nimittäin antaa Steinerin 'vastuun siirtämisen' -konseptille mahdollisuus. Kouluyhteisö antaisi yhdelle yksilölle täydellisen vastuun. Mutta koska koko asiassa oli kyse vanhempien ja opettajien välisestä luottamuspulasta, annettiin vastuu kahdelle ihmiselle: yhdelle vanhemmalle ja yhdelle opettajalle. Näiden kahden ei vain oletettu kehittelevän uutta palkkasysteemiä, vaan myös saattamaan se käytäntöön. Tähän heillä oli täysi valta!

Oli mahdollista vakuuttaa myös vanhemmat tämän päätöksen taakse. Vanha ja uusi vasta nimitetty hallitus olivat valmiita antamaan yritykselle mahdollisuuden. Avoimen keskustelun jälkeen äänestettiin ja projektille "Uusi palkkajärjestelmä", jonka laatisi ja panisi käytäntöön kaksi henkilöä, näytettiin vihreää valoa. (Luvussa 19 on tarkemmin käytännöistä).

Kiinnostavaa kyllä, ne jotka tehtävään valittiin olivat olleet vastakkaisilla puolilla. Nyt heidän oli tarkoituksella yhdistettävä voimansa. (Lisää aiheesta luvussa 19) He olivat molemmat halukkaita yhteistyöhön. Avuksi löydettiin myös ulkopuolinen moderaattori. Työ alkoi. Nyt vastuu koko asiasta oli yksin heidän käsissään. Heidän tehtävänsä oli suunnitella ja pistää käytäntöön sellainen palkkasysteemi, jonka koko yhteisö hyväksyisi. Ei mikään yksinkertainen tehtävä, etenkin kun ongelma oli ollut vuosia ratkaisematta. Mutta molemmat henkilöt tiesivät, että nyt luotavaa systeemiä ei yhteisö, tai edes pieni osa siitä, ammu alas. He tiesivät, että se systeemi, jonka he kehittävät otetaan käyttöön. Tämä oli syy, miksi vastuu ei ollut heille taakka - vaan itseasiassa se antoi heille siivet. Molemmat olivat otettuja saamastaan luottamuksesta.

Tulos oli ihmeellinen. Kahden kuukauden kuluttua työ oli tehty. Uusi palkkajärjestelmä oli käytössä siitä kuukautta myöhemmin.

Projekti oli erinomaisen vaikuttava. Se ei kuitenkaan ollut hienoin asia. Vaan muiden voimien käyttöön ottaminen. Ensiksi oli vastuullisuuden periaate, toiseksi luottamus ja kolmanneksi "vastakkaisuuden ja parantamisen" -periaate, joka tarkoittaa sitä että vastakkaista mieltä olevat ihmiset liitetään yhteen niin että he eivät estä, vaan pikemminkin parantavat toisiaan.

Oli olemassa kahden vastakkaisen yksilön välinen polariteetti, joka toimi tehokkaan patterin tavoin (lisää ilmiöstä luvussa 14). Toisaalta oli olemassa myös yksilön ja yhteisön välinen polariteetti. Yhteisö, jolla oli kokonaisvastuu asiasta siirsi vastuunsa kahdelle ihmiselle. Tähän liittyi suuri luottamus. Käytännössä ohje näille kahdelle oli: "Tehkää tämä meille. Teillä on meidän täysi luottamus. Mitä tahansa päätättekin, olemme varmoja, että olette harkinneet perusteellisesti kaikkea mistä me olemme tähän mennessä keskustelleet ja että tulette lopputulokseen, joka on hyvä yhteisölle." Tämä tarkoittaa yhtälailla että kaikki yksilöt, jotka muodostavat koko yhteisön, luopuvat veto-oikeudestaan omien henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi. Luopuminen henkilökohtaisista tavoitteista on huomattava asia. Mutta vain tätä kautta se vastuu, joka annettiin kahdelle ihmiselle muuttuu täydeksi vastuuksi.

On väärin kuvitella, että nämä kaksi ihmistä (moderaattorinsa kanssa), sulkeutuivat johonkin salaiseen huoneeseen ja kolmen kuukauden työn jälkeen julistivat juhlavasti työnsä tulokset. Päinvastoin. Viikkojen intensiivisen työn aikana heillä oli monia keskusteluja eri opetajaryhmien kanssa. He halusivat saada kaikki erilaiset näkökulmat pöydälle.  Heillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen suurta määrää hyödyllistä informaatiota, jota aiheesta oli kerätty viimeiset seitsemän vuotta. He tekivät alustavan konseptin ja toivat sen mukaan keskusteluihin. He saivat lainopillista apua ja toinen heistä jopa suunnitteli ja toteutti laskentaohjelman, joka kertoi heti miten tehtävät muutokset vaikuttaisivat jokaisen yksilöön sekä koko yhteisöön.* He olivat huolellisia siinä, etteivät unohda ainoatakaan merkityksellistä näkökohtaa. Sitten, kohta kohdalta he punnitsivat ne, keskustelivat niistä, loivat konseptin ja - tekivät päätöksensä. Oli onni, että nämä kaksi valittua ihmistä, joilla oli hyvä totuudellinen moraali (integrity) ja pätevyys, ottivat ilolla vastaan tehtävän olla vastuussa ja päättää asiasta.**

Jälkeenpäin ajatellen, jos olisi ollut mittari mittaamassa vastuuta ja luottamusta, olisivat tulokset olleet huippuluokkaa kummallakin asteikolla. On vaikea kuvitella suurempaa vastuuta ja enempää luottamusta. Kääntäen ajatellen tämä tarkoittaa, että muilla päätöksentekomenetelmillä niitä olisi ollut paljon vähemmän.
Toinen tehtävään valituista henkilöistä on sanonut: "Luottamus joka meihin kohdistui vapautti uskomattoman määrän energiaa. Onnistuin tekemään kahden-kolmen ihmisen työt, se oli jotain mitä en ole kokenut koskaan ennen. Nyt näen mikä tämän kääntöpuoli on. Vastuun puute halvaannuttaa ja heikentää ihmistä. Ilman luottamusta ei kukaan saavuta sitä mihin on mahdollisuuksiaan, mutta luottamuksen kanssa voi siirtää vuoria."***

 

---
Viitteet:

* Tämä kerrotaan vain koska kirjailija haluaa näyttää kuinka motivoituneita tehtävään valitut henkilöt olivat. Ohjelma itsessään ei loppujenlopuksi vaikuttanut kovinkaan suuresti lopputulokseen.

** Olivatko kaikki tyytyväisiä uuteen palkkajärjestelmään? Varmastikaan ei. Mutta se on sama asia enemmistöpäätösten ja jopa yksimielisten päätösten kanssa. Niin kutsutut "demokraattiset hyveet" eivät ole vanhentuneita tässä kuvatussa prosessissa.  Uutta systeemiä säädettiin vielä hieman tulevina vuosina, kaikenkaikkiaan se on osoittautunut hyödylliseksi.

*** Dieter Kötter, matematiikan, fysiikan ja uskonnon opettaja Tübingenin steinerkoulusta, toinen tehtävään valituista henkilöistä.

6. Enemmistöpäätösperiaatteen ydin

Ensimmäisen steinerkoulun opettajat olisivat pudistelleet noloina ja kauhuissaan päätään, jos heidän olisi pitänyt käyttää kokouksissa äänestyskäytäntöä. Eikä syyttä, sillä enemmistön päätös on aina kaksipiippuinen asia. Sen käyttämisessä  on kuitenkin yksi hyvä puoli; se päättää loputtoman väittelyn, mutta vaatii myös hintansa. Usein sitä hintaa ei kuitenkaan huomata. Nykyajan demokraattisissa valtioissa enemmistön päätösvalta on jo sisäistetty käytäntö, jopa niin, että siitä on tullut meille sokea piste.

Demokratiasta puhuttaessa meidän on ensin selvitettävä eräs sekaannus sitä koskien. Seuraavassa en kritisoi demokratiaa, mutta yritän selventää sitä käsitteenä, sillä enemmistön päätösvalta sekä demokratia ovat eri asioita,vaikkakin niistä puhutaan usein samana asiana. Jos päätämme esimerkiksi oppilaiden kanssa asioista, emme päätä demokraattisesti vaan itseasiassa toimimme demokraattisella tavalla antamalla enemmistön päättää sen sijaan että yksi henkilö päättää kaikkien puolesta. Demokratiahan sanana tarkoittaa itseasiassa kansan ääntä kuninkaan äänen sijasta. Demokratiaa käytetään kuitenkin usealla eri tasolla, esimerkiksi valtiollisella- (macro democracy), yritys ja yhteisö- (mesodemocracy), sekä henkilökohtaisen elämän tasolla (micro democracy).  Toimivia käytäntöjä ei välttämättä voi tasojen välillä siirrellä vapaasti, ja tässä tekstissä käsitellään vain mesotasoa, eli yhteisödemokraatista päätöksentekoa.

Koska enemmistön päätösvalta valtiollisella tasolla on totuttu käytänne asioiden hoitamisessa, olemme unohtaneet sen ongelmakohdat mitä tulee yhteisöllisen tason päätöksiin tällä tekniikalla. Kun osallistujat keskustelevat asioista, he tuovat puheenvuoroissaan esille oman elämänkokemuksensa ja toiveensa sekä kiinnostuksensa aiheet sekä siihen mennessä oppimansa asiat. Samat ajatukset eri ihmisten kertomina voivat olla täysin erilaiset. Kun asiasta äänestetään, henkilöstä tulee kuitenkin vain numero paperilla ja kaikki äänet ovat samanarvoisia lopullisessa laskennassa. Oikeassa elämässä tilanne on kuitenkin eri, sillä henkilöllä jolla on vain vähän tietoa ja kokemusta käsiteltävästä aiheesta ei ole siinä tilanteessa samanarvoinen kommentoija, kun henkilö, jolla on laaja ihmistuntemus ja kokemus. Lisäksi on eri asia, jos mietitään koko yhteisön hyväksi toimimista tai jos kanta tuodaan esille itsekeskeisessä mielessä. Nämä asiat eivät tule huomioiduiksi äänten laskennoissa.

Rudolf Steiner sanoi "Minuus haluaa tulla tasa-arvoiseksi, itsenäiseksi. Mutta kun henkilö hyväksyy parlamentarismin, hän tuhoaa minuutensa kun hänen omasta tahdostaan tulee pelkkä äänestyksen ääni. Minuus loppuu sillä hetkellä kun yksilön tahdosta tulee ääni. Äänestämällä hän tappaa elävän sielussaan." (Ja tässä Steiner ei kritisoi parlamentarismia, vain äänestämistä).

Yksinkertaistettuna: äänestäminen häivyttää yksilön. Tätä ei useinkaan huomioida, sillä vaikka tänä päivänä emme puhu kuoleman prosesseista äänestämisen yhteydessä, emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että yksilöt muuttuvat pelkiksi numeroiksi kun äänestystulokset lasketaan.

Samalla tavalla kun käytämme mikroskooppia nähdäksemme bakteerin todellisen muodon, voimme äänestämiskäytäntöä tutkimalla huomata sen henkilöä vähättelevän luonteen. Ihmiset eivät ole numeroita eivätkä halua itseään kohdeltavan sellaisena. Me hyväksymme tämän, mutta samalla menetämme hiukan yksilöllisyydestämme. Siksi äänestäminen on käytännöllistä, mutta ei ideaali toimintatapa. Makrotasolla on hyvinkin mahdollista äänestää monista asioista onnistuneesti, mutta keskitasolla äänestäminen voi olla käytännöllistä, mutta ei tyydyttävää, sillä se ei palvele henkilöä kokonaisuutena. Luultavasti tästä syystä se tulee myös jäämään historiaan toimimattomana, yksilöllisyyttä vähentävänä päätöksentekomuotona. Friedrich Schiller kuvaa kirjoituksessaan ’Demetrius’(1805) äänestämiskäytäntöjä huonoina sillä ’vaihtoehtoja tulee punnita, ei laskea niitä’. Tämä on täysin uusi ajattelutapa totuttuun verrattuna, mutta samalla mahdollinen tulevaisuuden viisaus.

Tiivistettynä

1. Yhteispäättämisen ideaali johtaa yleisesti yksilön vähenevään vastuuntunteeseen.
   
2. Jos halutaan tehdä tärkeitä päätöksiä yhdessä, kolme asiaa on huomioitava; kaikkia vaihtoehtoja täytyy olla aikaa miettiä, on nostettava esiin inspiroivia ideoita jotka vakuuttavat kaikki, sekä muun muassa täytyy olla kyky asettaa oma etunsa viimeiseksi. Kun nämä kolme osa-aluetta päätöksenteossa puuttuu, yleensä päätetään enemmistön tahdon mukaan.
   
3. Kun äänestetään enemmistön mielipide, ei ole väliä kuka on mitäkin mieltä asiasta. Yksilölliset erot ja osaaminen jätetään huomiotta.

Kun henkilöllä on vähemmän vastuuta ja hänen erityiset osaamisalueensa jätetään huomaamatta, on löydettävä vaihtoehtoisia tapoja päätöksentekoon. Edellä kuvatulla tavalla toimiva yhteisö ei toimi parhaalla mahdollisimmalla intensiteetillä.  Kekseliään yhteisön sijasta se vaikuttaa enemmänkin keskiaikaiselta klaanilta.  Jotain parempaa on oltava olemassa.

4. Kutistuva vastuu

Yleisin steinerkoulujen johtamistapa on ollut  päätösten tekeminen yhdessä. Tällaisessa yhteishallinnon muodossa on useita isoja heikkouksia ja yksi yli muiden: epäselvyys vastuusta. Sanassa 'vastuu'  on jotain yhteneväistä sitoutumisen sekä toimimisen kanssa ja ryhmässä nämä määreet vähenevät, kuten seuraavassa osoitan.

Kuva: http://www.tyohevosharrastajat.net/

Ranskalainen insinööri Maximillian Ringelmann tutki 1800-luvun lopussa hevosten vetovoimaa ryhmässä sekä erikseen, ja hänen tuloksensa osoittivat yllättäen, että kahden hevosen prosentuaalinen vetovoima ei ole kaksinkertainen yhteen nähden, vaan jää vähäisemmäksi. Tutkiessaan asiaa pidemmälle ihmisten avulla, hän huomasi saman ilmiön toistuvan; kun samaa työtä tekee useampi henkilö yhteistyössä, jokainen heistä tekee itseasiassa vähemmän työtä kuin he tekisivät yksin, ja näin ollen lopputulema ei ole 100% parempi mitä enemmän henkilöitä on tekemässä työtä, vaan itseasiassa heikompi. Ilmiötä kutsutaan sosiaaliseksi vetelehtimiseksi, ja sitä on tutkittu 1970-luvulta saakka. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalista vetelehtimistä ei tapahdu vain fyysisessä työssä, vaan myös kokouksissa. Mitä isompi ryhmä, sitä vähemmän yksilö osallistuu. Tällä on myös tärkeä osa vastuu asioissa, sillä ’kun olemme ryhmässä, me emme ainoastaan suorita heikommin vaan myös otamme vähemmän vastuuta ja piiloudumme ryhmän ratkaisujen taakse…’ 

Steinerkoulujen kokoukset voivat olla  kylmäävä osoitus tieteen totuudesta tässä asiassa. Opettajat harvemmin kantavat täyttä vastuuta tehdyistä päätöksistä, sen sijaan he ovat yhteisesti vastuullisia  ja näin ollen loppujen lopuksi kantavat vain pienen osan lopullisesta vastuusta. Tällä tavalla toimiminen on helppoa ja mukavaa. Yksilön ei tarvitse tuntea sitä vastuun taakkaa jota hän tuntisi jos olisi itsenäisesti tehnyt päätökset. Itseasiasiassa harva henkilö steinerkoulussa olisi valmis vastaamaan yksin (esimerkiksi henkilöstöasioista). Yksilön vastuu koko asiaan! Useimmat ihmiset sanovat: 'en halua päättää tätä asiaa yksin... meidän täytyy jakaa vastuu'. Tämä ajatustapa vähentää jokaisen henkilökohtaista vastuuta päätöksistä. Sitä pidetään jopa veljeyden alueena, koska teemmehän päätökset yhdessä. Steiner kuitenkin sanoi; ’Jokaisen teistä täytyy olla täysin vastuussa',  ja vaikka hän puhuikin opettamisesta, tulisi koulun olla yksikkö, joka kaikissa toiminnoissa luottaa jäseniensä vastuullisuuteen. Täydellinen vastuu opettajuudessa, mutta ei koulun muissa toiminnoissa on toimimaton yhtälö.

Aito yhteistyö toimii eri tavalla. Jos mietitään jousikvartettia orkesterissa, on selvää, että jos jokainen soittaja ei soita täydellä intensiteetillä ja vastuulla, muut joutuvat ongelmiin. Kvartetin soittaja ei soita itselleen, vaan koko teosta ja orkesteria varten ja hänen epäonnistumisensa heikentää koko yhteistä teosta. Kysymys onkin, jos koulua johtaa suuri ryhmä, kuinka saamme kaikki vastaamaan päätöksistä 100%:sti? Sillä jos otat vastuun, otat sen 100%:sti. Todellisuudessa olemme tästä kaukana. Päätösten tekeminen yhteisesti kun vähentää vastuun tunnetta ja henkilöiden itsenäinen vastuullisuus vähenee.

Suurin ongelma yhteisjohtajuudessa on siis vastuun väheneminen, ei niinkään toiminnan puuttuminen, josta usein valitetaan. Lisäksi valitetaan että uudistukset kestävät kauan ja hyvät tulokset puhutaan palasiksi, ja että usein pystytään yhteisymmärryksessä päättämään vain asioiden vähimmäisedellytykset. Asioiden käsittelyyn kokouksissa laitetaan paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset olisivatkin hyvin heikot ja ajan voisi käyttää hyödyllisemmin luokkahuoneessa. Lisäksi usein hankalat asiat lakaistaan maton alle. Usein tämä johtuu juuri vastuun ottamisen puuttumisesta.

Useimmissa tapauksissa on kyse vastuun vähenemisestä. Esimerkki: Eräs toistuva valituksen aihe on opettajien poissaolo kokouksista. Jos opettajat kokisivat samaa vastuullisuuden tunnetta kokouskäyttäytymisessään kuin omien oppituntiensa suunnitelemisessa tai tuntien pitämisessä, kävisivät he mielellään koulun johtamista käsittelevissä kokouksissa. Mutta kokouksissa opettajilla ei yksinkertaisesti ole samaa vastuun määrää kuin luokkahuoneessa. Jos opettajat eivät siis kokouksissa käy, voi se johtua sosiaalisesta vetelehtimisestä ja vastuullisuuden tunteen puuttumisesta.

Tämä onkin ongelman ydin. Opettajia ei voi rangaistuksin tai valituksin saada osallistumaan kokouksiin samalla vastuuntunnolla jolla he menevät luokkaansa, tietäen, että jos he eivät mene luokkaan, oppituntia ei ole ja opetusta ei tapahdu. Mutta kokouksessa on 43 muuta opettajaa, jotka voivat vastata tärkeistä päätöksistä ihan hyvin.  Yhteisön yhteisjohtamisesta tuleekin sitä, että joku toinen hoitaa esimerkiksi koulun johtamisen.

Kollegoiden osallistumattomuus ei siis johdukaan työn vieroksumisesta vaan vastuun väistelemisestä. Tätä ei kuitenkaan tulee pitää vähäpäitöisenä seikkana. Itseasiassa tällainen työskentely saattaa jopa sairastuttaa, sillä on luonnollista saada asioita tehtyä ja ottaa toimistaan vastuuta, eikä suinkaan esimerkiksi  istua kokouksessa tekemättä mitään. Vaikka useimmat eivät tietenkään kirjaimellisesti sairastu tällaisissa kokouksissa, he kuitenkin kokevat kokousten vievän heiltä energiaa, jota he voisivat paremminkin käyttää opetukseen.

Näin ei pitäisi tapahtua. Rudolf Steiner halusi aivan päinvastaista. Yhteisjohtamisen piti antaa opettajille energiaa.

Monet muutkin koulun ongelmat johtuvat ylläolevasta vastuunoton puuttumisesta,  eikä ole järkevää yrittää parantaa pelkkiä oireita alkuperäisen syyn sijaan. Jokaiselle opettajalle tulisi antaa vastuullisuutta ja osaamista myös johtamiseen liittyvissä asioissa. Tätä Steiner halusi, eikä olisi hyväksynyt järjestelmää joka vähentää vastuullisuutta.

Tätä ei tule väärinymmärtää. En yritä vastustaa steinerkoulujen yhteisjohtajuuden ideaa, vaan yritän tuoda esille kuinka tärkeää yksilölle on antaa mahdollisuus kehittyä ja ottaa täysi vastuu kaikesta koulun toimintaan liittyvästä, myös johtamisesta.