4. Kutistuva vastuu

Yleisin steinerkoulujen johtamistapa on ollut  päätösten tekeminen yhdessä. Tällaisessa yhteishallinnon muodossa on useita isoja heikkouksia ja yksi yli muiden: epäselvyys vastuusta. Sanassa 'vastuu'  on jotain yhteneväistä sitoutumisen sekä toimimisen kanssa ja ryhmässä nämä määreet vähenevät, kuten seuraavassa osoitan.

Kuva: http://www.tyohevosharrastajat.net/

Ranskalainen insinööri Maximillian Ringelmann tutki 1800-luvun lopussa hevosten vetovoimaa ryhmässä sekä erikseen, ja hänen tuloksensa osoittivat yllättäen, että kahden hevosen prosentuaalinen vetovoima ei ole kaksinkertainen yhteen nähden, vaan jää vähäisemmäksi. Tutkiessaan asiaa pidemmälle ihmisten avulla, hän huomasi saman ilmiön toistuvan; kun samaa työtä tekee useampi henkilö yhteistyössä, jokainen heistä tekee itseasiassa vähemmän työtä kuin he tekisivät yksin, ja näin ollen lopputulema ei ole 100% parempi mitä enemmän henkilöitä on tekemässä työtä, vaan itseasiassa heikompi. Ilmiötä kutsutaan sosiaaliseksi vetelehtimiseksi, ja sitä on tutkittu 1970-luvulta saakka. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalista vetelehtimistä ei tapahdu vain fyysisessä työssä, vaan myös kokouksissa. Mitä isompi ryhmä, sitä vähemmän yksilö osallistuu. Tällä on myös tärkeä osa vastuu asioissa, sillä ’kun olemme ryhmässä, me emme ainoastaan suorita heikommin vaan myös otamme vähemmän vastuuta ja piiloudumme ryhmän ratkaisujen taakse…’ 

Steinerkoulujen kokoukset voivat olla  kylmäävä osoitus tieteen totuudesta tässä asiassa. Opettajat harvemmin kantavat täyttä vastuuta tehdyistä päätöksistä, sen sijaan he ovat yhteisesti vastuullisia  ja näin ollen loppujen lopuksi kantavat vain pienen osan lopullisesta vastuusta. Tällä tavalla toimiminen on helppoa ja mukavaa. Yksilön ei tarvitse tuntea sitä vastuun taakkaa jota hän tuntisi jos olisi itsenäisesti tehnyt päätökset. Itseasiasiassa harva henkilö steinerkoulussa olisi valmis vastaamaan yksin (esimerkiksi henkilöstöasioista). Yksilön vastuu koko asiaan! Useimmat ihmiset sanovat: 'en halua päättää tätä asiaa yksin... meidän täytyy jakaa vastuu'. Tämä ajatustapa vähentää jokaisen henkilökohtaista vastuuta päätöksistä. Sitä pidetään jopa veljeyden alueena, koska teemmehän päätökset yhdessä. Steiner kuitenkin sanoi; ’Jokaisen teistä täytyy olla täysin vastuussa',  ja vaikka hän puhuikin opettamisesta, tulisi koulun olla yksikkö, joka kaikissa toiminnoissa luottaa jäseniensä vastuullisuuteen. Täydellinen vastuu opettajuudessa, mutta ei koulun muissa toiminnoissa on toimimaton yhtälö.

Aito yhteistyö toimii eri tavalla. Jos mietitään jousikvartettia orkesterissa, on selvää, että jos jokainen soittaja ei soita täydellä intensiteetillä ja vastuulla, muut joutuvat ongelmiin. Kvartetin soittaja ei soita itselleen, vaan koko teosta ja orkesteria varten ja hänen epäonnistumisensa heikentää koko yhteistä teosta. Kysymys onkin, jos koulua johtaa suuri ryhmä, kuinka saamme kaikki vastaamaan päätöksistä 100%:sti? Sillä jos otat vastuun, otat sen 100%:sti. Todellisuudessa olemme tästä kaukana. Päätösten tekeminen yhteisesti kun vähentää vastuun tunnetta ja henkilöiden itsenäinen vastuullisuus vähenee.

Suurin ongelma yhteisjohtajuudessa on siis vastuun väheneminen, ei niinkään toiminnan puuttuminen, josta usein valitetaan. Lisäksi valitetaan että uudistukset kestävät kauan ja hyvät tulokset puhutaan palasiksi, ja että usein pystytään yhteisymmärryksessä päättämään vain asioiden vähimmäisedellytykset. Asioiden käsittelyyn kokouksissa laitetaan paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset olisivatkin hyvin heikot ja ajan voisi käyttää hyödyllisemmin luokkahuoneessa. Lisäksi usein hankalat asiat lakaistaan maton alle. Usein tämä johtuu juuri vastuun ottamisen puuttumisesta.

Useimmissa tapauksissa on kyse vastuun vähenemisestä. Esimerkki: Eräs toistuva valituksen aihe on opettajien poissaolo kokouksista. Jos opettajat kokisivat samaa vastuullisuuden tunnetta kokouskäyttäytymisessään kuin omien oppituntiensa suunnitelemisessa tai tuntien pitämisessä, kävisivät he mielellään koulun johtamista käsittelevissä kokouksissa. Mutta kokouksissa opettajilla ei yksinkertaisesti ole samaa vastuun määrää kuin luokkahuoneessa. Jos opettajat eivät siis kokouksissa käy, voi se johtua sosiaalisesta vetelehtimisestä ja vastuullisuuden tunteen puuttumisesta.

Tämä onkin ongelman ydin. Opettajia ei voi rangaistuksin tai valituksin saada osallistumaan kokouksiin samalla vastuuntunnolla jolla he menevät luokkaansa, tietäen, että jos he eivät mene luokkaan, oppituntia ei ole ja opetusta ei tapahdu. Mutta kokouksessa on 43 muuta opettajaa, jotka voivat vastata tärkeistä päätöksistä ihan hyvin.  Yhteisön yhteisjohtamisesta tuleekin sitä, että joku toinen hoitaa esimerkiksi koulun johtamisen.

Kollegoiden osallistumattomuus ei siis johdukaan työn vieroksumisesta vaan vastuun väistelemisestä. Tätä ei kuitenkaan tulee pitää vähäpäitöisenä seikkana. Itseasiassa tällainen työskentely saattaa jopa sairastuttaa, sillä on luonnollista saada asioita tehtyä ja ottaa toimistaan vastuuta, eikä suinkaan esimerkiksi  istua kokouksessa tekemättä mitään. Vaikka useimmat eivät tietenkään kirjaimellisesti sairastu tällaisissa kokouksissa, he kuitenkin kokevat kokousten vievän heiltä energiaa, jota he voisivat paremminkin käyttää opetukseen.

Näin ei pitäisi tapahtua. Rudolf Steiner halusi aivan päinvastaista. Yhteisjohtamisen piti antaa opettajille energiaa.

Monet muutkin koulun ongelmat johtuvat ylläolevasta vastuunoton puuttumisesta,  eikä ole järkevää yrittää parantaa pelkkiä oireita alkuperäisen syyn sijaan. Jokaiselle opettajalle tulisi antaa vastuullisuutta ja osaamista myös johtamiseen liittyvissä asioissa. Tätä Steiner halusi, eikä olisi hyväksynyt järjestelmää joka vähentää vastuullisuutta.

Tätä ei tule väärinymmärtää. En yritä vastustaa steinerkoulujen yhteisjohtajuuden ideaa, vaan yritän tuoda esille kuinka tärkeää yksilölle on antaa mahdollisuus kehittyä ja ottaa täysi vastuu kaikesta koulun toimintaan liittyvästä, myös johtamisesta.

3. Lyhyt historiakatsaus

Rudolf Steiner

Ensimmäisen steinerkoulun avaamisesta (vuonna 1919) aina Rudolf Steinerin kuolemaan saakka (vuonna 1925)  täytyy kaksi eri osa-aluetta koulun toiminnassa erottaa selkeästi toisistaan; opetus sekä koulun johtaminen. Opettamisen suhteen Steiner puolusti hyvin selkeästi opettajan vapautta. Viranomaisen tai rehtorin ei sopinut vaikuttaa siihen, sillä he eivät tunne opetettavia lapsia. Se mitä luokassa tapahtuu on herkkä opettajan ja oppilaan yhteispeli, jota on mahdotonta ohjata ulkoa käsin.

Tietenkin tällä vapaudella on rajansa ja lainsäädäntö ja säännökset määräävät opettajien toimintaa. Esimerkiksi opettaja ei saa lyödä lasta Saksassa (eikä Suomessa!) ja monissa Yhdysvaltojen osavaltioissa oppilasta ei saa edes koskettaa - opettajilta otetaan sormenjäljet varmuuden vuoksi. Useissa maissa on lähes kaikissa asioissa vähimmäismääräykset, joita tulee noudattaa. Steinerkoulut eroavat suuresti toisistaan siinä miten asioita hoidetaan; toisissa kouluissa on seikkaperäiset selvitykset toiminnan luonteesta kun taas toiset koulut reagoivat vasta kriisitilanteessa. Esimerkiksi, jos opettaja menettää vanhempien ja työyhteisön luottamuksen, toimenpiteisiin saatetaan ryhtyä nopeasti, hitaasti tai ei ollenkaan. Joskus opettajaa autetaan ja tilanne paranee, joskus hänet erotetaan. Joskus taas mitään ei tapahdu, vaikka esim. erottaminen olisi kaikille parempi ratkaisu. Kysymykseksi jää, kuka vastaa näistä päätöksistä? 

Aluksi meidän tulee muistaa, että opettaja on vastuussa kaikesta mitä hän opettaessaan tekee, ja tässä hänellä myös on suurin mahdollinen vapaus. Jokainen opettaja on tavallaan oma rehtorinsa.  Kasvatuksellisesti Steiner ei halunnut ylhäältäpäin johtamista, joka on täysin erilainen lähestymistapa siihen nähden mihin useat kunnallisten ja valtiollisten koulujen opettajat ovat tottuneet saadessaan tiukat ohjeet noin joka kolmas vuosi siitä mitä, ja miten heidän tulee opettaa.

Tästä huolimatta steinerkouluissakin toimii ylemmän johtamisen muoto, tai korvaava johtamisen elin, kuten Steiner itse sitä kutsui. On tunnettua, että Steiner piti erittäin intensiivisen harjoituskurssin ensimmäisille kahdelletoista opettajalle kaksi viikkoa ennen ensimmäisen koulun avaamista. Joka aamu pidettiin antroposofinen luento ihmisopista, joka yhdessä iltapäivän käytännön harjoitusten, sekä opettajien seminaarikeskustelujen lisäksi on steinerpedagogisen opetuksen perusta. Steinerin mukaan tähän koulutukseen osallistumisen oli tarkoitus korvata johtava taso koulussa. Hän sanoi; ”todellisessa opettajain tasavallassa me emme voi piiloutua ylempää tulevien sääntöjen taakse, vaan meidän tulee kehittää itsessämme siihen se, joka tekee täyden vastuun kantamisen mahdolliseksi, ja joka antaa meille täyden vastuun siitä mitä meidän tulee tehdä. Jokaisen täytyy olla itse täysin vastuussa. Emme tarvitse johtavaa tahoa, jos työskentelemme tällä kurssilla oppiaksemme sen mikä tekee koulusta toimivan.” (Rudolf Steinerin puheesta 20.8.1919)

Steinerin ihmisopin miettiminen ja sen syvällinen meditointi oli oleva se asia, josta jokainen opettaja sai kasvatuksellisen tietämyksensä. Tätähän opettajat tarvitsevat;  ihmisen ymmärtämisestä nousevia ajatuksia, jotka ovat kasvatuksellisesti hedelmällisiä. Ja nämä ajatukset nousevat nimenomaan ihmisen ymmärtämisestä.

Tämä  erityinen tapa ymmärtää oppilaita antaa jokaiselle opettajalle välttämättömät kasvatukselliset ja opetukselliset ideat, eikä opettaja tarvitse inspiraation lähteen vuoksi ulkopuolelta tulevia määräyksiä. Varmuus ihmisen tuntemuksessa sekä kasvatuksellinen inspiraatio joka sen pohjalta syntyy, ohjaavat opettajaa ja samalla yhdistävät hänet muiden opettajien yhteisöön. Kun käskyjä ei annetta ulkopuolelta saa opettaja olla luova ja vapaa. Hän on ihmisopin kautta inspiroitunut tuottamaan omat kasvatusideat, jotka vain tämä opettaja voi tuottaa omalle, erityiselle oppilasjoukolleen. Joten sen sijaan, että opettajaa käsketään tekemään jotain, on hän itse luonut itselleen luovan tavan opettaa, joka taas on syntynyt hänen syvästä ihmisen tuntemuksestaan sekä oppilaista joiden kanssa hän työskentelee.

Mitä opetukseen tulee, steinerkoulussa ei ole rehtoria* sillä jokainen opettaja on oma johtajansa, joitakin yllä mainittuja poikkeuksia lukuunottamatta. Ensimmäisessä steinerkoulussa näin ei kuitenkaan ollut. Oli nimittäin selvää että Rudolf Steiner johti koulua. Hän edusti koulua julkisesti sekä teki päätökset siitä, mitä koulussa tehtiin. Hän itse päätti henkilöstön sekä koulun käytänteet. Vuonna 1919 hän antoi koululle sen perusmuodon ja nimitti sen ensimmäiset opettajat. Myöhempinä vuosina hän nimitti lisää opettajia, mutta keskusteli valinnoista myös vanhojen opettajien kanssa. Hän ei pelännyt tehdä selväksi olevansa koulunsa johtaja. Tämän hän osoitti esimerkiksi kommentillaan, jossa hän tuo esille huolensa opetuksesta; "Niinpä minä steinerkoulun rehtorina vaadin, että kirjaan kirjoitettu tiede pidetään poissa luokkahuoneesta."**

Steinerkoulujen määrän kehitys maailmanlaajuisesti

Nykypäivänä on toisin. Useimmissa kouluissa koulun käytännöt, sekä esimerkiksi henkilökuntaa koskevat päätökset ('potkut, palkkaukset, ylityöt, jne.'), keskustellaan ja päätetään edelleen opettajain kokouksessa.*** On helppo ymmärtää, miten tästä tuli tapa kun tutkii vanhoja konferenssidokumentteja vuodesta 1919 vuoteen 1924. Silloin huomaa, että vaikka Rudolf Steiner olikin koulun rehtori, hän pysytteli taka-alalla ja näki itsensä enemmänkin ohjaajana, joka halusi antaa vastuun koulun pidosta opettajille itselleen. Alla on ote kirjeestä johon usein viitataan, ja jonka Steiner kirjoitti opettajille 15.3.1925, kaksi viikkoa ennen kuolemaansa;

’Hyvät steinerkoulun opettajat,
Teistä erossa oleminen näin pitkään on vaikeaa. Ja nyt minun on asetettava päätösten teko, mihin itse luonnollisesti olen aina ottanut osaa, teidän käsiinne…’

Näissä Steinerin sanoissa piilee ongelma. Toisaalta hän sanoo olleensa vain osallisena päätösten tekoon, mutta toisaalta Steinerin on nyt annettava vastuu päätöksistä opettajille. Henkilö, joka on ollut tasa-arvoisena osallistujana päätösten teossa, ei voi olla se joka antaa toisille luvan päätösten tekoon. Tällainen henkilö nähdään sen sijaan useimmiten johtavassa asemassa olevana. Tähän ongelmaan palaamme myöhemmin. Samassa kirjeessä Steiner myöhemmin kirjoittaa;

"se, mitä olemme yhdessä tehneet,
luo nyt voimaa opettajien keskuudessa,
voimaa jatkaa eteenpäin omassa kollegiossanne."

Rudolf Steiner viittaa opettajiin "omassa kollegiossanne", toisin sanoen hän ei sano, miten tulee jatkaa, eikä anna edes mitään ohjetta. Hän jättää päätöksen opettajille. Hän ei nimeä seuraajaa itselleen, mutta ei hän myöskään käske heitä tekemään päätöksiä yhdessä. Hän ainoastaan antaa vapauden opettajille päättää, miten koulua tulee johtaa tulevaisuudessa. Sen sijaan hän asettaa pyynnön, että se voima ja henkinen ulottuvuus jota tähän saakka on työstetty, säilyy hengissä. 

Opettajien tuli siis tehdä päätös jatkosta, ja sen sijaan että he olisivat päättäneet valita Steinerille seuraajan, he päättivät jatkaa koulun johtamista yhdessä. Oliko tämä päätös oikea?

Tässä kirjassa väitän, että tuo päätös ei ollut paras mahdollinen. Tietenkin kaiken tekeminen yhdessä kuulostaa hyvältä. Tulen osoittamaan, että yhteisjohdolla on selkeitä hyviä puolia rehtoriin nähden, sillä se tuo voimaa arvoihin joita haluamme ylläpitää. Toisaalta, yhteisön yhteisjohtaminen on haastavaa. Ensin on päätettävä, miten asioita johdetaan. Kuinka yhteisö johtaa koulua?  Jo pelkkä termi ’yhteisjohtajuus’ on ristiriitainen. Vuorikiipeilyopas johtaa yleensä henkilöitä jotka eivät ole vuorikiipeilyoppaita. Kuka johtaa silloin, jos kaikki olisivatkin kiipeilyoppaita? Valittaisiinko joku johtajaksi? Vaihdettaisiinko johtajaa vähän väliä? Eikö kukaan ota omiin käsiinsä johtoa silloin kun kaikki pysähtyvät keskustelemaan jokaisesta päätöksestä yhdessä kesken matkan? Entä jos pitäisi päättää nopeasti ja yksimielisyyttä ei löydy, otetaanko mukaan äänestyskäytäntö?

On useita tapoja järjestää yhteisjohtajuus, mutta suurin kysymys on, miten se toimii parhaiten. Steinerkouluille asia ei ollut selvä aluksi, eikä ollut edes selvää pitäisikö asioita hoitaa yhdessä vai valita rehtori. Rudolf Steinerin ilmaus 'omassa kollegiossanne' tarkoitti yhteistä työskentelyä koulun johtamisessa ja sen työn synnyttämän sisäisen voiman vaikuttamista.

_____

PP kommenttiraita:

*
Suomessa kaikissa kouluissa on lain määrämä rehtori, joka vastaa koulun toiminnasta. Laki ei kuitenkaan estä sitä, etteikö koulun johtamista voida tehdä yhteisesti. Etenkin kun kyse on pedagogisesta johtajuudesta (mikä on aivan äärimmäisen kiinnostava asia) pitäisi miettiä mitä se on ja miten se hoidetaan - ettei se jää oman onnensa nojaan.

**
Kuten Weberkin viitteissä huomauttaa, tätä asiaa ei saa käsittää väärin. Steiner ei halunnut tiedettä pois luokkahuoneista. Hän halusi, että tiede olisi elävää luokkahuoneessa - ei kuollutta kirjan tekstiä. Tämä esimerkki on mukana näyttämässä, että Steiner todella esitti koulun johtajana pedagogisia vaatimuksia opettajakunnalle.

***
Useimmissa Saksan ja kaikissa Suomen steinerkouluissa kouluyhdistyksen hallitus on laillisesti vastuussa koulun henkilöstön työsuhteista. Se, miten käytännössä asioita hoidetaan varioi paljon eri koulujen välillä. Opettajakunnalle annettevassa vastuussa palkkauksen ja erottamisen yhteydessä on oltava tarkka, jotta esim. yksityisyyden suojaan liittyvät asiat tulee huomioitua.

pp

2. Vaihtoehtoja etsimässä

Vuosikymmeniä steinerkoulujen ylpeyden aihe oli se, miten opettajat koulussa käyttivät yhteistä itsehallintoa. Opettajat sietivät kaiken sen epämukavuuden ja työtunnit, joita pitkät yhteiset keskustelut aiheuttivat, sillä niin saatiin yleensä ennen pitkää tehtyä vahvoja ja sitovia päätöksiä. vaikka työ oli rankkaa, steinerkoulujen opettajat pitivät sitä vuosikymmeniä tärkeänä ja oikeutettuna, olivathan he eräänlaisia pioneereja alallaan. Ajateltiin, että yhteinen itsehallinto oli tulevaisuuden asia jota harjoiteltiin ja siksi se oli niin vaikeaa.

Viimeisen 10-15 vuoden aikana ihmiset ovat kuitenkin alkaneet kyseenalaistaa itsehallinnon ja sen oikeellisuuden. Se, mitä pidettiin ideaalina vuosikymmeniä on viimeaikoina noussut usein kasvavan kritiikin kohteeksi. Tämä johtuu siitä, että yhteinen koulun johtaminen voidaan nykypäivänä nähdä toimimattomana ja jopa toimintaa rampauttavana asiana sen sijaan että se olisi innoittava tapa toimia.

Ei siis yllätä, että osa opettajista tuo esille rehtorin tarpeellisuuden tai ainakin kantansa pienemmän hallintoryhmän perustamisesta. Osoitan näissä kirjoituksissani, että tehottomuus ei ole ongelman ydin, vaan se on ihmisten riittämätön valmius ottaa vastuuta. Käytännön toiminnan tehottomuus johtuu juuri tästä. 

Nykytilanteessa on alettu toivoa siirtymistä vastakkaiseen suuntaan. Ruohonjuuritason demokratian hengessä toimiminen tarkoittaisi, että kaikki tärkeät päätökset, kuten opettajien palkkaus tai erottaminen, tai koulun profiilin muutokset, tehtäisiin opettajien ja vanhempien yhteistyössä demokraattisin perustein. 

Mutta kaikki johtamisvaihtoehdot ovat itseasiassa ongelmallisia; 

Aristotele

• a.)  yhteisöllinen itsehallinto jota opettajat ovat harjoittaneet vuosikymmeniä, 
• b.) ruohonjuuritason demokratia päätöksenteossa, 
• c.) joidenkin toivoma rehtori-idea, jonka ongelmallisuus tulee esille jo Aristoteleen toteamuksessa, että demokratiassa väistämättä esille tulevat ongelmat aiheuttavat halun vahvaan johtajuuteen ja johtajaan, joka taas lopulta johtaa diktatuuriin.

Ei kuitenkaan tarvitse ajatella, että steinerkoulun hallintoryhmä olisi pelkästään vain huono asia, vaan itseasiassa sen myötä paljon voi parantua. On selvää, että syvällisten syiden vuoksi tällainen edellä mainittu johtamistapa ei ole ideaalinen steinerkoululle. Myöskään yhteishallinto ei ole ratkaisu vaikkakin niin on pitkään ajateltu. Itseasiassa tämä hallintomuoto ei ole koskaan toiminut, ei edes parhaimpina päivinään.
Tämä on juuri se väite, joka vaatii selvennyksen, kuten myös väite, että rehtori on ratkaisu mutta ei koskaan ideaali tilanne. Sama pätee ruohonjuuritason demokraattiseen ratkaisuun.

Aloittamani keskustelun (näiden kirjoitusten) aikana uusi perspektiivi näyttäytyy ja yhdistää kaikki vastakkaiset väitteet. Aivan ensimmäiseksi on kuitenkin palattava hiukan ajassa taaksepäin ja hahmotettava, miten steinerkoulujen yhteinen ylläpitäminen ja hallinnoiminen alunperin toimi.