keskiviikko 28. helmikuuta 2018

17. Työtapoja

"Tools of the trade"

Kun yhteisö päättää antaa kahden tai kolmen ihmisen tehdä päätöksen, esimerkiksi yhden vanhemmista, yhden opettajista ja yhden vanhimmista oppilaista, on tällä ryhmällä useita tapoja toteuttaa tehtävänsä. On monia metodeja, työtapoja, joista voi valita. Kaikkien yhteisön jäsenten tulee ymmärtää, että ne työtavat jotka valitaan - on ryhmän itsensä päätettävissä, ei muiden. Parhaassa tapauksessa yhteisö ei aseta mitään vaatimuksia sille miten työ tehdään. Oikeastaan ennakkoon täytyy olla sovittuna vain kolme asiaa. Kuka tekee mitä kenen kanssa ja paljonko aikaa heillä on?

Kuka? – Herra X ja Rouva Y.
Tekee mitä? – Löytävät uuden matematiikan opettajan koululle / tai suunnittelevat uuden palkkasysteemin koululle
Mihin mennessä? – 30. maaliskuuta vuonna x.

Ja tämä on tarpeeksi. Se mitä pitää tehdä on selvää. Miksi sanoa enempää? Täytyykö valituille kertoa, että heidän pitää olla yhteydessä muihin matematiikan opettajiin? Miksi sitä pitää erikseen vaatia? Ovatko X ja Y todellakin niin yksinkertaisia, etteivät he tule ajatelleeksi sitä itse? Miksi vaatia, että uusi palkkasysteemi ei saa tarkoittaa, että osa porukasta saa vähemmän palkkaa? Vai täytyisikö X:lle ja Y:lle kertoa että oikeastaan peruspalkan pitäisi kaikilla nousta? Mikä on näiden pyyntöjen pointti? Epäluottamuksen osoituksia? Vai ovatko ne vanhojen tapojen jäänteitä, ajalta jolloin jokaisella oli sormensa joka sopassa?

Ehkä on joitain tapauksia, joissa jonkinlaiset ohjeet ovat paikallaan. Mutta periaatteena pitäisi olla että mitä vähemmän ohjeistusta, sitä parempi.

Ne, joille tehtävä on uskottu, voivat valita hyvin varustellusta työkalupakista tarvitsemansa asiat. Seuraava 12 kohdan lista on muotoiltu kysymyksiksi.

  1. Tarvitsemmeko moderaattorin tai sovittelijan apua?
    Tarvitsemmeko jonkinlaista valvontaa?
  2. Kuinka saamme yleisnäkemyksen kaikista aiheeseen liittyvistä relevanteista asioista – objektiivisella tasolla, mutta myös emotionaalisella ja henkisellä tasolla?
  3. Tarvitsemmeko ulkopuolista asiantuntijaa (esim. laillisuusnäkökohdissa)?
  4. Mitkä asiantuntijat ja luovat ihmiset opettajista ja vanhemmista haluaisimme saada mukaan prosessiin?
  5. Ketkä oppilaat voisivat olla avuksi?
  6. Kuinka voimme työmme puitteissa osallistaa koko yhteisön, niin että jokaisella on mahdollisuus kertoa mielipiteensä ja ideansa?
  7. Kuinka järjestämme aikataulumme?
  8. Mikä on kaikkein läpinäkyvin tapa kertoa yhteisön jäsenille kuinka hankkeemme edistyy?
  9. Milloin ja kuinka usein tarvitsemme avoimen keskustelun asiasta yhteisössämme? Milloin, kuinka usein ja missä kysymyksissä tarvitsemme kirjalliset lausunnot kaikilta joita asia koskee?
  10. Missä ovat prosessimme heikkoudet ja mitä voimme tehdä niille? Kuka tarkastaa säännöllisesti kriittisellä katseella prosessimme ja näkee heikot kohdat, jotka saatamme itse ohittaa? Milloin esittelemme ideamme yhteisölle ja otamme vastaan kommentit ja kritiikin?
  11. Tarkastelemmeko asian edistämisen yhteydessä myös emotionaalisia tasoja, joita se herättää (esimerkiksi, mitä pelkoja ihmisillä voi olla)? Osaammeko hoitaa tämän?
  12. Mitkä päätöksentekotavat valitsemme?
Tämä lista nostaa esiin 12 kysymyksen kautta erilaisia työtapoja, joita voidaan käyttää. Jokainen niistä johtaa uusiin työtapoihin. On järkevää jos valitut ihmiset käyvät jonkinlaisen peruskurssin siitä kuinka erilaisia metodeja ja työtapoja käytetään. Jos tulossa on suurempia muutoksia, esimerkiksi kurssi muutoksen hallinnasta. Joskus amatöörimäisyydellä voi olla jonkinlainen charmi – mutta ei se tarkoita sitä etteikö ammatillisuudellakin sitä olisi.

Kuva: CC0 Public Domain
PxHere

tiistai 27. helmikuuta 2018

16. Lumipalloja, kännyköitä ja alkoholia



Sataa lunta ja ulkona pojat ja tytöt ovat heittelemässä lumipalloja. Toisessa kerroksessa on avoin ikkuna – mikä kohde! Vieläkin hienompaa ja uskaliaampaa olisi heittää opettaja X:ää pallolla hyvän matkan päästä, sillä hän seisoo juuri sopivasti valvomassa pihaa. Miten hauskaa! Steinerkoulun opettajille tässä piilee laukeamista vailla oleva ansa.

Torstain kokouksessa nimittäin koko opettajakunta keskustelee lumipalloista ja puhumista riittää. He puhuvat tuntikausia, päiviä ja vuosia. He puhuvat lumipalloista, tupakoivista oppilaista, kännyköistä, ensimmäisen koulupäivän aloituksesta ja skeittilaudoista koulualueella, jalkapallon pelaamisesta, koulusta poistumisesta kesken koulupäivän ja välituntivalvonnan unohtamisesta. Ja kokouksen jälkeenkin keskustelu jatkuu parkkipaikoilla jne. "Uskomaton kokous! Me käytimme 20 minuuttia puhuaksemme lumipalloista! Ja taas kokous venyi 45 minuuttia!."

Kaikki puhuvat tupakoijista mutta kukaan ei ota vastuuta. Vaihtoehtoinen tapa olisi, että joku sanoisi; "Minä hoidan asian. Minä otan vastuun. Minä teen sen muiden puolesta. Jos joku haluaa antaa minulle ehdotuksia asian hoitamisen suhteen niin olkaa hyvät."

Vastuun ottaminen tarkoittaa seurauksista vastaamista, vaikka tätä ei nykypäivänä enää usein ajatellakaan. Harvoin steinerkoulujen ulkopuolellakaan toimitaan näin. Kun esimerkiksi ison yrityksen johtaja selittää sijoittajille kuinka hän ottaaa vastuun siitä miten suuri yhdistyminen toisen yrityksen kanssa meni pieleen, tiedämme sen olevan pelkkää puhetta. Eräällä tavalla johtaja on vastuussa tuhansien töiden menetyksestä, mutta mitä se tarkoittaa hänelle henkilökohtaisella tasolla? Tuleeko hänen vastata tilanteesta henkilökohtaisesti? Vaikka hänet erotettaisiin (kultaisella kädenpuristuksella), ei hän missään tapauksessa yksityishenkilönä joudu vastuuseen.

Vastuun ottaminen tarkoittaa vastuuta lopputuloksesta. Loppujen lopuksi kyseessä on tahdon asia. Jos olen ottanut hoitaakseni tupakoivien oppilaiden asian, eli siivottomuuden tupakointipaikalla, mutta en saa heitä itse siivoamaan jälkiä, tulee minun viimeisenä keinona siivota alue itse. Minä olen vastuussa paikan siisteydestä, ja jos muut eivät sitä tee, on se loppujen lopuksi minun tehtävä.

Jos väitetään, että tälläisellä lähestymistavalla ei ole kasvatuksellista arvoa, ollaan väärässä. Itseasiassa juuri näin näytetään nuorille ihmisille mitä vastuunkantaminen itseasiassa tarkoittaa. Ja se toimii. Kun olet siivonnut oppilaiden jälkiä joka päivä muutaman kuukauden, olet varmasti myös keksinyt useita tapoja parantaa oppilaiden ajattelematonta toimintaa. Vapaaehtoisen tahdonvoimasta riippuen, on mahdollista että ongelma, joka vei vain muutaman minuutin kokous aikaa, saatettiin helposti ratkaista jopa useiksi vuosiksi. Jos ei ole valmis kantamaan lopullisia seuraamuksia, tulisi kysyä itseltään mitä vastuu itseasiassa tarkoittaa. Ehkä siinä on kyse vain kyvystä selittää miksi joku asia ei toimi? Vai?

Vastuunottamisen käsite tulisi olla vahvasti ankkuroituna yhteisön sydämessä. Jos se ei ole johtoryhmän toiminnan keskiössä oleva periaate, näkyy se myös ympäröivässä yhteisössä esim. lumipallo ja kännykkä keskustelussa.

Vastuunotto on yksi asia, toinen asia on ottaa huomioon koko yhteisö. Tämä tarkoittaa, että jos koulu esim. on kokonaan savuton (joka Suomessa toki on laissa määritelty, kääntäjän huomio) tai kännykätön alue, ja sääntö koskee sekä oppilaita, vanhempia, että opettajia, tulisi jokaisella heillä myös olla osa päätöksen teossa. Ei ole tervehdyttävää, että useat ryhmät keskustelevat aiheesta, ja sitten opettajat tekevät päätöksen, että koulu on puhelinvapaata aluetta. Tämä johtaa lähinnä siihen, että opettajat eivät näe kännyköitä, mutta se ei tarkoita etteikö niitä käytettäisi.

On tärkeää, että jokainen, jota tietty asia yhteisössä koskee ajattelee sitä, kerää siitä tietoa, ja kehittää ideoita.

Tämän jälkeen koko yhteisö antaa vastuun asian suhteen kolmelle henkilölle; yläluokan oppilaalle, vanhemmalle ja opettajalle, jotka tekevät päätöksen. Tämä ei tarkoita vanhempien tai oppilaiden tai opettajien edustajia, vaan että valitaan yhdet henkilöt päättämään koko koulun hyvinvoinnin puolesta.

On todella hyödyllistä ja kasvatuksellisesti arvokasta, kun vanhemmat oppilaat otetaan mukaan päätöksen tekoon esim. puhelinsääntöjen tai koko koulun sääntöjen tai vaikkapa kulttuurimatkan alkoholisääntöjen suhteen.
  • Säännöt, joita itse on ollut työstämässä on helpompi hyväksyä kuin ylhäältä annetut. 
  • Kun luotetaan ihmisten kykyyn tehdä rakentavia ehdotuksia, antaa se paremman signaalin kuin se, että "emme tarvitse apuanne päätösten tekoon."
  • Opettajille on hyvä, että he eivät vain kuule oppilaiden mielipidettä, vaan myös työskentelevät niiden kanssa. On paljon tehokkaampaa sanoa "me tarvitsemme teitä tähän koko prosessin ajan" sen sijaan että sanomme "annamme teidän esittää mielipiteenne". 
  • Oppilaat eivät ainoastaan opi seuraamaan mielenkiinnon kohteitaan, vaan myös näkemään suuremman kokonaisuuden eli koko koulun kokonaisena yhteisönä ja jopa ottamaan jonkin alueen toiminnasta vastuuta. 

Tapaus 2

Stuttgart, Michael Bauer koulu, huhti- toukokuu 2007

Kun vuonna 1985 saavuin Michael Bauer kouluun melko nuorena opettaja, oli koulussa hyvin selkeä sääntö koskien 12. luokan kulttuurimatkaa – ei alkoholia!

Mutta muistan myös erittäin tiukan kiistan kokouksessa.

Kreikkaan suuntautuneella kulttuurimatkalla oli juotu kreikkalaisen ruoan kanssa valkoviiniä. Eräs matkan valvojista oli antanut asian olla kun laseihin oli jo kaadettu viiniä, jolloin hän oli rikkonut johtoryhmän asettamaa sääntöä.

Tämä aiheutti kiivastuneita erimielisyyksiä. Jotkut opettajista eivät pitäneet asiaa vakavana, toiset pitivät alkoholin sallinutta opettajaa epäluotettavana ja epäonnistuneena kasvattajana.

Esiin nousevat tunnereaktiot olivat voimakkaita.

Vastustavat opettajat toivat esille seuraavanlaisia argumentteja:
  • Jo pieni määrä alkoholia on vahingollista 
  • Luokkaretkellä oppilaiden tulisi oppia pitämään hauskaa ilman alkoholia- ja matka voidaan nähdä tulevaisuuden alkoholittoman yhteisön esimerkkinä
  • Oppilaiden tulisi nähdä opettajansa henkilöinä, jotka pitäytyvät arvojensa mukaisessa käytöksessä. 
  • Luokkaretki ei ole viikon juopottelutilaisuus, joka niin usein on todellisuutta tavallisissa kouluissa, ja steinerkoulujen tulisi puolustaa tätä kantaa viimeiseen saakka. 
Toisaalta, tuotiin esille seuraavat asiat: 

  • Nämä ideaalit ja tavoitteet ovat hyvin kaukana oikeasta elämästä.
  • Säännön tiukkuus provosoi oppilaita testaamaan sitä 
  • Ne opettajat, jotka eivät ole samaa mieltä koulun asettaman säännön kanssa, joutuvat antamaan periksi omasta näkemyksestään. 

Vaikkakin asia aiheutti kiihkeän väittelyn, alkoholiton matka -sääntö pysyi voimassa. Ongelmat pysyivät myös samoina.

Nimittäin yksi isoimmista ongelmista oli, että oppilaat jotka yleensä joivat alkoholia kyllä allekirjoittivat sopimuksen jossa lupasivat olla juomatta ennen matkan alkua, tietäen vallan hyvin rikkovansa lupauksensa heti mahdollisuuden tullessa. Näin tehdessään he itseasiassa pitävät elossa koulun kirjoittamatonta ja vanhaa sääntöä juomisesta, joka oli joka matkalla jätetty huomioimatta, ja kunnon rangaistuksia ei oltu koskaan annettu.

Vain kerran 20 vuoden aikana tuli vastaan luokka, joka yksimielisesti kieltäytyi allekirjoittamasta paperia ja siitä syystä he eivät lähteneet matkalleen lainkaan. Kuinka virkistävä asenne!

Meni vuosia ennenkuin keksittiin toimiva ratkaisu tilanteeseen. Vasta kun oppilaat ja opettajat tekivät yhteistyötä uuden säännön syntymiseksi saatiin aikaiseksi ratkaisu jota kaikki kannattivat.

Oppilaita ärsytti ero todellisuuden ja säännön välillä. Samoin oli opettajien laita. Yksi tärkeä väite nousi esille ja herätti ajatuksia, ja tämä ajatus oli, että hauskaa voi pitää ilman alkoholia. Ongelma oli, että oppilaat eivät olleet asiasta samaa mieltä.

He sanoivat "jos tuo on teidän ideaalinne, niin me hyväksymme sen, mutta se ei ole meidän ideaalimme. Voitteko te hyväksyä sen?"

Tämä nosti esille vanhan viisauden, että on mahdotonta rakastaa ideaalia jota ei voi hyväksyä, eikä ainakaan niitä ajatuksia jotka on pakotettu ajattelemaan.

Olisiko mahdollista yrittää työskennellä yhdessä uuden ratkaisun luomiseksi sen sijaan että oppilaille saneltaisiin sääntö, jota joko tuli noudattaa tai sitten matka perutaan?

Opettajat ja oppilaat keksivät lopulta ehdotuksen, jonka ansiosta sääntöjä ei tarvittu. Se oli yksinkertaisesti: "Me opettajat luotamme, että oppilaamme osaavat käyttää alkoholia hallitusti kulttuurimatkalla."

– Mitä ihmettä? Ei sääntöä?
– Ei
– Entä mitä jos matkalla sitten aletaankin ryyppäämään kunnolla?
– Silti, ei sääntöä. Olemme varmoja, että löydämme mahdollisiin ongelmiin ratkaisun, jos niitä tulee. Tässäkin me luotamme kykyynne järkevään keskusteluun yhdessä.
– Mutta entä juominen yhteisillä retkillä ja museokäynneillä, tai kun teemme maalauksia?
– Hetkinen, se on työskentelyaikaa. Me emme keskustele siitä. Mutta vapaa ajalla ei ole sääntöä.
– Sehän on anarkiaa, sanoi yksi oppilas.
– Ei, vastasi opettaja, se on luottamusta siihen, että osataan toimia järkevästi. Järjen ääni vastaan sääntö.

Tätä ajatusta pohdittiin tarkasti ja verrattiin vanhaan käytäntöön. Tulos oli tyrmistyttävä. Ajatus toi esille monta positiivista asiaa.
  • Luottamus kasvaa suuresti. Vanha sääntö oli merkinnyt epäluottamusta ja jatkuvia tarkastuksia. 
  • Jokainen yksilö vastaa itsestään paremmin 
  • Jokainen yksilö vastaa myös muista luokkatovereistaan ja koko luokasta paremmin 
  • Salailu ja epärehellisyys vähenevät. Totuudellisuus kasvaa. 
  • Jokaisella on enemmän vapautta. Enää ei ole pakotettua toimintaa. 
Näin ollen tilanne vaikutti lupaavalta. Ja näin lopulta myös päätettiin, vaikkakin päätöksen tekivät lopulta opettajakunta sillä oppilaat ja opettajat, jotka sopimusta työstivät eivät itsenäisesti voineet asiasta päättää.

Retken jälkeen täytettiin nimetön kysely aiheesta. Tulos osoitti että oppilaat vastasivat positiivisesti heille annettuun luottamukseen. Jokainen vastasi, että heidän käytöksensä oli ollut kohtuullista ja järkevää. Kriisejä ei tullut. Sen sijaan he olivat kiitollisia saamastaan luottamuksesta.

Tämä on esimerkki opettajien ja oppilaiden yhteistyön voimasta ja luottamuksen ilmapiiristä koulun sääntöjä miettiessä. Se osoittaa eron ylhäältä annettujen sääntöjen ja yhdessä työstettyjen sopimusten välillä. Ja se on myös esimerkkinä siitä, kuinka oppilaat voivat olla aktiivisesti mukana päätösten teossa, joita muuten tekisivät vain koulun johdossa olevat henkilöt.

Paljon riippuu siitä, milloin oppilaiden osallistumisella tärkeisiin päätöksiin on merkityksellistä ja tarkoituksenmukaista. Jos mietitään oppilaiden osallistumista koulutoiminnan pyörittämiseen pätee sama asia kuin vanhempienkin osalta, eli oppilaat eivät tunne koulun ihmiskuvallista (antroposofista) taustaa. Eikä heillä ole tietoa siitä, mikä olisi rehtorius voitaisiin järjestää. Tästä syystä oppilaat eivät olla läsnä kaikessa päätöksenteossa koulussa. Mutta kuten yllä näimme on asioita, joihin vanhemmilla oppilailla on rakentava ratkaisuvaikutus päätöksenteossa. Tässä tarkoitetaan yli 16-vuotiaita opiskelijoita.  (Suom. Huom. Suomessa on alkoholilainsäädäntö joka koskee alle 18-vuotiaita) Muistutetaan myös, että Steinerin aikaan oppilaat kävivät koulua vain 16-vuotiaksi. Tämän jälkeen lähdettiin omiin suuntiin. Jotkut oppilaista menivät harjoittelemaan ammattia, toiset menivät yliopistoon opiskelemaan perusopintoja ennen omalle alalle suuntautumista. Tästä johtuen ja antroposofisesti nähtynä puhutaan opiskelijoista ja näitä oppilaita joita nyt kutsutaankin opiskelijoiksi, ovat hyvässä vaiheessa osallistumaan myös koulun toimintaan liittyvien päätösten tekoon.Toisaalta paljon riippuu myös heidän kypsyydestään ja siitä, kuinka paljon luottamusta on opiskelijoiden sekä opettajien välillä. Tietyissä tilanteissa opiskelijat voivat antaa näkemyksensä esimerkiksi hyvän opettajan palkkaamisessa osallistumalla näytetuntiin tai esittämällä toiveen. Toisissa tilanteissa tällainen osallistuminen saattaa tuottaa täysin vastakkaisen tuloksen. 

Kun tehdään päivittäiseen koulun käyntiin liittyviä muutoksia, kuten lukujärjestyksiin tai uusien oppiaineiden aloittamiseen, saattaa olla järkevää ottaa opiskelijat mukaan tekemään päätöksiä. Mutta se voi olla myös väärä ratkaisu. Mistä tämä sitten riippuu?

Kun mietitään oppilaiden osallistamista, on otettava huomioon eräs iso asia joka helposti unohdetaan varsinkin kun se sotii nykyajan trendejä vastaan.

Monilla elämän aloilla asioita aletaan nykyään tekemään hyvin varhain. Äiti antaa esim. pienen lapsensa valita omat silmälasinsa 700 vaihtoehdon joukosta. Kasvatuksellisen päämäärättömyyden tilassa tämän ajatellaan parantavan lapsen päätöksentekokykyä myöhemmin, mutta päinvastainen tapahtuu. Samanlaisen tilanteen voimme nähdä seksualisuuden suhteen tai poliittisella areenalla, jossa eduskunnan jäsenet ovat nuorentuneet vuosi vuodelta. Useimmat modernin ajan ihmiset kysyvät tässä kohden mitä väliä sillä on, jos 5-vuotias saa valita omat lasinsa, tai seksuaalinen elämä aloitetaan 13-vuotiaana tai että pyritään eduskuntaan 21-vuotiaana?

Aikana, jolloin kaikki on saatavilla vain yhdella hiiren klikkauksella nopeasti, on vaikeaa olla ajattelematta, että aikaisempaa fyysistä ja henkistä kypsymistä ei tapahtuisi. Yksittäisissä tilanteissa me ihailemme vanhuuden tuomaa kypsyyttä ja viisautta mutta olemme pitkä matkan päässä siitä, että esim. vaatisimme polittikoilta kypsyyttä ja viisautta.

Steineropetus ei anna arvoa aikaiselle itsenäiselle päätöksen teolle tai kypsymiselle. Itseasiassa aivan päinvastoin, se pitää erityisen tarkasti huolta, että kypsyminen tapahtuu asteittain.

On tervehdyttävää myöhemmän oikeanlaisen arvostelukyvyn kehittymiselle, jos opiskelijalla on nuorena opettajia, joita hän on voinut katsoa kunnioittaen ja joiden tarkkaa arvostelukykyä hän voi myöhemmin elämässään ihailla.

Eräs muusikko, entinen steinerkoulun oppilas, jota oli opettanut kasvatuksellisesti lahjakas professori, katsoi menneisyyteen täynnä ihailua ja kiitollisuutta. Opettaja oli luonnollisesti aina päättänyt mitä musiikkia oppilaan tulisi milloinkin soittaa, sillä hän näki selkeästi mitä oppilas kulloinkin tarvitsi. "Hän tiesi aina mikä oli minulle oikein. Usein, jos itse ehdotin jonkin kappaleen harjoittelua, hän sanoi päätään pudistaen ei, ja hän oli aina oikeassa!"


Tämänlaisen kokemuksen sisäistäminen nuorena ei ole haitallista itse-ohjautumiselle, vaan itseasiassa se on lähtökohta oman elämän hallintaan.

Jos lapsi jo pienenä saa aina itse valita ja päättää asiat joista ei vielä mitään tiedä, hänestä ei tule itseohjautuvaa aikuista. Sama on totta arvostelukyvyn suhteen. Sitä ei voi kehittää antamalla oppilaille aina valta sanoa mielipiteensä joka asiaan. Päinvastoin, kyky arvioida asioita kriitisesti kehittyy itsestään kunhan henkilöllä on tietoa, joka ei ole syntynyt lukemalla kuolleita faktoja vaan ne on opittu aktiivisesti, elävällä tavalla. Tällöin opittu tieto voidaan tunnistaa yhteyksinä vanhan tiedon, sekä ajattelun kautta työstetyn uuden tiedon välillä.

Tämä arvostelukyvyn voima sisältää ymmärryksen siitä milloin tulee käyttää arvostelua ja milloin ei. Todellista taidetta onkin kehittyminen ymmärtämään milloin on vaiettava ja milloin on oltava kriittinen. Tätä tulisi miettiä, kun päätetään mihin asioihin oppilaat osallistuvat mielipiteillään ja mihin ei. On mahdollista osallistaa oppilaat päättämään koulun arkeen liittyvistä asioista, mutta objektiivisesti katsoen se ei ole pakollista.

Meidän tehtävämme oppilaita kohtaan on kasvatuksellinen, joten oppilaiden osallistamisen tulee aina palvella tätä lähtökohtaa. Ensisijaisesti tulee aina muistaa ja tukea sitä kuinka oppilaat kehittävät oman vahvan arvostelukykynsä.





Kuvat: CC0 Public Domain
Free for commercial use
Max Pixel, Pxhere





lauantai 21. lokakuuta 2017

15. Kuninkaiden tasavalta - vanhemmat ja opettajat

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta steinerkoululaisten vanhemmat eivät ole koskaan pyörittäneet steinerkoulun toimintaa. Mutta koska suurin osa kouluista toimii yhdistyspohjalta (eikä siis yrityksinä), vanhemmat ovat kouluyhdityksen hallituksen jäseniä. (Suom.huom: Suomessa kaikkien steinerkoulujen opetuksen järjestäjänä toimii koulun oma kannatusyhdistys, jonka jäseniä ovat pääasiassa koulun oppilaiden vanhemmat.) Tätä ei voi korostaa liikaa: kaikki se pyyteetön, ammattimainen vapaaehtoistyö jonka he tekevät muodostaa oman lukunsa steinerkoululiikkeeseen. Se ansaitsee suuren kiitoksen.

Yleisesti ottaen se vapaaehtoistyö, jota vanhemmat tekevät kouluyhteisölle on loistavaa - alkaen eväiden teosta, kotitehtävissä auttamisesta iltapäivisin aina tapahtumien ja tempausten järjestämiseen, kuten syystapahtumat tai joulubasaarit.

Vaikka vanhemmat saavuttaisivatkin sen pisteen, jossa he tuntevat tulevansa suorastaan hyväksi käytetyiksi - on se työ, jonka he tekevät steinerkoululiikkeen hyväksi monilla eri tasoilla esimerkillistä ja sellaista mistä monet ovat kateellisia. Siltikään useimmat vanhemmat - ainakaan Saksassa -  eivät ole koskaan olleet osallisina koulun toiminnan pyörittämisessä. Siihen on esitetty monia syitä.

On sanottu, että vanhemmat eivät yleensä ole koulutettuja steinerkoulunopettajia. Sen vuoksi  he eivät ole kykeneviä, esimerkiksi, valitsemaan onko nuori työtä hakeva opettaja sopiva työskentelemään koulussa. Jotkut ihmiset pelkäävät, että vanhemmat antavat äänensä hakijalle, joka on kyllä hyvä opettaja, mutta jonka metodit eivät sovellu steinerkouluun. Toinen esitetty syy on se, että vanhemmilla ei ole yhtä pitkäaikaista sidettä kouluun kuin opettajilla.  Kolmanneksi, vanhemmat eivät kanna vastuuta seurauksista.

Kaikki nämä perustelut ovat yli-yksinkertaistettuja.

Ensinnäkin, ei voida puhua 'vanhemmista'. Myönnettäköön, että monet steinerkoulujen vanhemmat eivät tiedä paljoakaan steinerpedagogiikasta - vain sen mitä ovat kuulleet joiltakin opettajilta. Mutta tämä sama pätee myöskin joihinkin opettajiin. Toisaalta, on myös vanhempia joiden tietämys steinerpedagogiikasta on mitä parhain. Tämä tuskin oli tilanne Steinerin aikoina, mutta nykyään asiat ovat toisin.

Toiseksi, on olemassa vanhempia jotka ovat tukeneet koulua avuliaasti neuvoin, hyvällä energialla, tyynesti ja epäitsekkäästi yli 20 vuotta. Tällaiset vanhemmat tukevat koulua varmasti enemmän kuin opettaja, joka on mukana toiminnan pyörittämisessä pari vuotta ja lähtee sitten muualle.

Kolmanneksi, vanhemmat voivat itseasiassa olla vastuullisia siitä mitä he tekevät (esimerkiksi palkkausasioissa tai palkkasysteemin suunnittelussa), siinä tapauksessa että heille on annettu vastuu ja että he ovat sitoutuneet tehtävään.

Joten yli-yksinkertaistaminen ei auta. Kysymys tulisi asettaa toisin päin, eli ei niin että kysytään mitä voidaan sanoa vanhempien osallistumista vastaan - vaan mitä voidaan sanoa sen puolesta että vanhemmat ja opettajat yhdistäisivät voimansa ja pyörittäisivät koulua yhdessä.

  1. Ensinnäkin, vanhemmista löytyy erilaisia kykyjä. Olisi tyhmää olla käyttämättä niitä koulun johtamisessa. Siitä huolimatta, että on vanhempia joilla on sellaisia johtajuusominaisuuksia, jotka eivät ehkä tekisi hyvää steinerkoulunopettajaa, on heillä tarpeeksi tervettä järkeä nähdä mitä opettajan työ tarkoittaa ja vaatii. Heidän tietämyksensä johtamisesta ja heidän panoksensa koulun toiminnan ylläpidossa on arvokasta.

    Jo pitkään monilla kouluilla on ollut jonkinlainen henkilöstökomitea, jossa on myös vanhempia mukana. Jokainen joka on nähnyt kuinka tällainen toimii, tietää kuinka paljon siitä on apua kun vanhemmat tarjoavat neuvojaan ja tuoretta ja suoraa lähestymistapaa.
  2. Toiseksi, johtamisrakenne on vahvempi ja kestävämpi jos se on suuntautunut Steinerin  yhteisön käsitteen mukaan. Mitä tällä tarkoitetaan?

    Perinteisesti koulu nähdään palvelun tuottajana kasvatuksen alalla. Opettajat ovat tuottavalla puolella, vanhemmat kuluttajina hankkimassa lapsilleen palvelua. Steinerin idea yhteisöstä on uusi tapa nähdä koulu, missä tuottajat ja kuluttajat (ja kauppiaat) työskentelevät yhdessä. Vanhassa ns. 'vapaassa' markkinataloudessa, tuottajat kehittävät menetelmiään keksiäkseen mitä kuluttajat tahtovat. Avoin keskustelu pääasioista kuluttajan kanssa on jotakin aivan muuta: Kahvin viljelijä Nicaraguassa, kauppias ja kuluttajan edustaja istuvat kaikki saman pöydän ääreen ja keskustelevat erilaisista tarpeistaan. He käsittelevät kuluja, kuin myös elinolosuhteita ennen kuin sopivat sopivan hinnan tuotteelle. Hinta ei ole johdettu kysynnän ja tarjonnan lain mukaan, vaan se saavutetaan avoimen keskustelun kautta. "Mikä on kahvin hinta, jotta sinä voit elää arvokasta elämää?"
    Tätä voisi kutsua yhteisötaloudeksi vastakohtana markkinataloudelle tai valtiojohtoiselle taloudelle. Se on 'sopimustaloutta'.

    Koulu ei tuota tarvikkeita, mutta talouden kannalta katsottuna se tuottaa palveluja kulttuurisektorille. Myös täällä voivat tuottajat ja kuluttajat tehdä yhteistyötä hieman samaan tapaan kuin äskeisessä esimerkissä. He voivat keskustella yhdessä, valita ja ottaa vastuuta siitä kuka tuottaa mitäkin, kenen kanssa ja millä ehdoilla.
    Kasvatuksen alueella ei ole selkeää eroa tuottajan ja kuluttajan välillä. Hirvittävän paljon riippuu siitä miten opettajat ja vanhemmat työskentelevät yhdessä.  Koulu on oikeastaan yksi organismi - sama yhteistyö mikä on opetuksessa voi kantaa hedelmää myös organisaatityössä eli koulun johtamisessa.
  3. Kolmanneksi, kun opettajat ja vanhemmat johtavat koulua yhdessä syntyy iso määrä luottamusta. Vanha jakautuminen - opettajat täällä, vanhemmat tuolla - häviää. Me pyöritämme tätä koulua yhdessä.  Hitaasti mutta varmasti läpinäkyvyys asioissa lisääntyy.

    Musta aukko

    Se mistä vanhemmat ovat aina valittaneet on läpinäkymättömyys koulun asioissa. Jotkut koulut voivat vahingossa antaa vanhemmille mielikuvan entisen itä-blokin maiden hallinnosta: Vakuuttuneina siitä, että heillä on paras ideologia maailmassa ja että he ovat yhteiskunnan kärkijoukkoa, puoluejohtajat tekevät kaikki päätökset suljettujen ovien takana. Ajoittain jotkut koulut ovat kuin linnoituksia, josta opettajat ovat tehneet turvapaikan. Jotkut (ehkä jo edellämainitut) toimivat kuin mustat aukot, jonne vanhempien huolet ja kysymykset jotenkin, jonnekin, joskus yksinkertaisesti vain katoavat.

    Joten yrittäkää kuvitella koulu, jossa jokainen asia mikä tarvitsee päätöstä, on yksi opettaja ja yksi vanhempi rekrytoitu tekemään se määrätyssä ajassa.

    Opettajilla ei ole mitään salattavaa (niin me ainakin haluamme ajatella). Ja kun vanhemmat tajuavat tämän ja näkevät kuinka opettajat pyrkivät parhaaseen ratkaisuun koulun vanhempien avulla, se auttaa luomaan hyvää luottamuksen ilmapiiriä.
  4. Neljänneksi, aito osallistuminen koulun johtamiseen on parempi kuin symbolinen osallistuminen. Monissa kouluissa on neuvosto jossa vanhemmat ja opettajat keskustelevat monista asioista. Mutta päätökset tehdään jossain muualla. Tämän takia tällaiset yhteiset kokoukset nähdään usein tehottomina.

    Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Älkää ajatelko, että vanhempien osallisuus koulun johtamisessa voisi estää yksilöiden välisiä (opettaja -vanhempi) konflikteja. Sitä se ei tee. Mutta se parantaa koulun johtamisen laatua ja laajentaa koko organisaation pohjaa.

    80 vuotta steinerkouluja saksassa on todiste siitä, että kouluja voi johtaa vain opettajavoimin.  Mikä menestystarina! Toisaalta USA:ssa on kouluja, jotka ovat pelkästään vanhempien johtamia.

    On kuitenkin mahdollista hoitaa homma yhdessä. Kun on ilo tehdä yhteistyötä erinomaisen ja monitaitoisen vanhemman kanssa, kun tämä yhteistyö rikastuttaa kouluelämää, silloin vanhat tabut ja huolet eivät ole este.

    Yhteistyö, erityisesti koulun johtamisessa on mahdollisuus niin opettajille kuin vanhemmillekin vahvistaa sitä tapaa miten kaksi polariteettia toimivat vuorovaikutuksessa.

Tästä huolimatta meidän ei pidä unohtaa tärkeintä asiaa. Waldorfkoulun alussa Steiner vakuutti (ensimmäisen koulun perustamisen yhteydessä pidetyllä kurssilla), että kaikkien osallistuminen yhteiseen opiskeluun tekee varsinaisen hallintoelimen tarpeettomaksi koululle. "Me voimme olla ilman erillistä hallinto-ryhmää, jos työskentelemme tällä harjoituskurssilla oppiaksemme sen mikä tekee koulusta toimivan yksikön."
Niiden vanhempien, jotka ottavat osaa koulun johtamiseen tulisi tuntea tämä sydämessään. Koulun sisäinen yhteys perustuu siihen, että vanhemmat ja opettajat yhdessä työstävät Steinerin ihmiskuvaa ja steinerpedagogisia metodeja. Se että vanhemmat ja opettajat johtavat koulua muodollisessa mielessä yhdessä ei korvaa edellä mainittua henkistä yhtenäisyyttä. Ilman tätä henkistä yhtenäisyyttä koulusta tulee vain ontto kuori. Antroposofisen ihmiskuvan ja siitä nousevien opetusmetodien tulisi todella luoda koulun henkinen johto.

Tämä johtamisen muoto ei toimi niinkään direktiivien mukaan, vaan ennemminkin sen periaatteen pohjalta että: "Johtajuus tarkoittaa sitä, että auttaa toisia johtamaan". Niiden ihmisten sydämissä jotka haluavat sitoutua, tämä periaate toimii. Ja tämä on jotain, jonka vanhemmat voivat tehdä yhtä hyvin kuin opettajat.

Edellä mainittu näkökohta koulun henkisestä perustasta on usein aliarvioitu ja väärinymmärretty. Se puolestaan johtuu yleensä siitä, että henkistä perustaa ei ole koettu. Kuten muistamme: Ennen ensimmäisen Waldorfkoulun perustamista, 21.8.-5.9.1919 Rudolf Steiner piti kurssin tuleville opettajille, aamuluennot ja iltapäivisin käytäntöön liittyvät keskustelut. Tähän päivään asti nämä luennot ja harjoitukset ovat olleet vertaansa vailla oleva opetusideoiden ja -inspiraation aarreaitta. Mutta vieläkin enemmän - kuka tahansa, joka vielä nykyäänkin työskentelee näiden esitelmien parissa, vaikka se tarkoittaisi vain niiden kuuntelemista, kuten opettajat tekivät silloin vuonna 1919, saa kokemuksen siitä kuinka se yhtenäistää yhteisöä ja kuinka jokainen osallistuja odottaa koulun yhteistä johtamista. Voi kokea kuinka oikeassa Rudolf Steiner oli sanoessaan että Waldorfkoulun henkinen ja kasvatuksellinen perusta on olennaisin vaatimus sille, että koulua johdetaan yhteisesti. Yhteinen johto kohtaa aina haasteita jotka pitää voittaa. Jos olennainen vaatimus  yhteisestä henkisestä ja pedagogisesta perustasta poistetaan - koulun vaikeudet eivät vähene, vaan lisääntyvät.

Yhteisen ymmärryksen löytäminen on työlästä ja tehotonta, jos Steinerin ihmiskuvan idea ei elä omalla tavallaan jokaisessa johtoryhmän jäsenessä.
Päätöksenteko on hankalaa ja aikaavievää, jos kaikki eivät ole sisällä asiassa. Jos vain yksi ryhmän jäsenistä (opettaja) ymmärtää ja sitoutuu pedagogiikkaan jonkun käytännöllisen päätöksen takana muiden vain peesatessa kuluu rutkasti aikaa ja voimia siihen, että päästään yhteisymmärrykseen - tai saadaan edes aikaan päätös.
Jos tämä otetaan vakavasti, se vaikuttaa siihen tapaan miten vanhemmat voivat olla mukana koulun johtamisessa. Steinerkoulun henkisen johtajuuden periaate vahingoittuu, jos esimerkiksi henkilöstöpäätöksiä tehdään kannatusyhdistyksen vuosikokouksissa, johon kaikki vanhemmat  voivat ottaa osaa. Tämä siksi, että useimmat vanhemmat eivät tunne läheistä yhteyttä koulun "henkiseen johtajuuteen".

Nyt huudetaan: "Hetkinen! Jos vanhempien apu koulun johtamisessa on kiinni siitä, että onko heillä antroposofinen ajattelutapa ja hyvä tuntuma steinerpedagogisiin opetusmetodeihin, niin silloin voimme kyllä kysyä, että täyttävätkö kaikki opettajat näitä kriteerejä?" Tämä on herkkä kysymys.
Steinerkoululiike on kehittynyt siihen suuntaan, että itseasiassa monilla steinerkouluissa työskentelevillä opettajilla on ohut suhde antroposofiaan. Jotkut heistä ovat mahtavia opettajia, jotka ovat oppilaiden keskuudessa enemmän arvostettuja kuin ne opettajat jotka työstävät jatkuvasti antroposofiaa. Sen sijaan että ajattelisit, että onko tämä hyvä vai ei, on asia kuitenkin fakta, joka on määrittynyt koululiikkeen kehityksen ja yksilöiden elämäkertojen kautta. On olemassa lahjakkaita opettajia, jotka ovat vaikuttuneita steinerpedagogiikasta sekä siitä kuinka oppilaat huomioidaan siinä ja ottavat joitain keskeisiä pedagogiikan elementtejä käyttöönsä. Näistä syistä he tekevät hienoa työtä steinerkouluissa ilman että luovat koskaan syvempää suhdetta antroposofiseen lähestymistapaan. Tämä on aivan hyväksyttävää, koska jokainen on vapaa valitsemaan itse kuinka syvästi haluaa liittyä steinerpedagogiikkaan.

Mutta mikä pätevöittää johtamaan koulua? Tämä on täysin eri kysymys. Jos me asetamme kriteerit vanhemmille - on niiden oltava voimassa myös opettajille. Vaikka tähän asti ei aina ole ollut niin. Rudolf Steinerin näkemys on selvä: koulua voidaan johtaa yhteisesti opettajavoimin ja koulusta voi tulla toimiva yksikkö - ei siksi että siellä on rehtori, vaan yksinkertaisesti siksi, että opettajat elävät ja hengittävät steinerpedagogiikkaa. Joten, jos joku haluaa ottaa osaa steinerkoulun johtamiseen ja ottaa koko johtamisen ajatuksen vakavasti, oli sitten vanhempi tai opettaja - hänen täytyy kysyä itseltään: "Olenko minä kykenevä olemaan yksi koulun johtajista?" Tämä tarkoittaa usein myös sitä että on koulun edustaja myös ulkomaailmaan. Tämän voi tehdä vain jos on täydellinen steinerpedagoginen 'vakaumus'. Joten todellinen kysymys, joka itselle täytyy esittää on: "Olenko niin varma steinerpedagogiikasta, että voin astua esiin ja puhua sen puolesta julkisesti?" Jos tähän kysymykseen vastaa myöntävästi, on valmis johtamaan koulua. Tämä on avainkysymys. Sillä ei ole merkitystä miten asiat hoidettiin ennen, onko joku valmistautunut olemaan koulussa pysyvästi tai ei. Enemmänkin, ennen kysyttiin uusilta opettajilta, että ovatko he valmiita olemaan mukana ryhmässä, joka tekee kollektiivisia päätöksiä. He puolestaan kysyivät vuorostaan "Onko minulla aikaa ja energiaa tällaiseen?". Ja joidenkin kohdalla vastaus on "Ollakseni rehellinen, minulla ei ole, vaikka muut uudet opettajat ovatkin mukana." Todellisesti olisi pitänyt alunperinkin kysyä näin: "Oletko valmis olemaan mukana koulun johtamisessa ja ottamaan vastuun joistakin asioista? Oletko yleisesti ottaen halukas ja mielestäsi tarpeeksi kyvykäs olemaan steinerpedagogiikan ja tämän koulu edustaja?" Tämä on vakava kysymys joka ansaitsee vakavasti otettavan vastauksen niin vanhemmilta kuin opettajiltakin.

Tämä avainkysymys voidaan esittää esimerkiksi luottamuksellisessa keskustelussa uuden opettajan ja hänen tutorinsa kanssa tai yhdessä koulun johtamiseen osallistuvan vanhemman kanssa.  Jokainen opettaja voi vastata niin kuin näkee sopivaksi, tutor on se, joka muodostaa mielipiteen ja tekee päätöksen. Jos tutor on viisas, hän sitoo koko yhteisön tähän päätökseen.

Tämän takia koulun tulee pitää huoli, että jokainen opettaja ja vanhempi pohtii tätä kysymystä huolellisesti ennen kuin ottaa osaa koulun johtamiseen. Ja - jos näin ei ole koskaan ennen tehty, ei ole liian myöhäistä aloittaa nyt.

Myös silloin kun opettaja tai vanhempi tekee sen päätöksen, ettei halua edustaa koulua ja steinerpedagogiikkaa julkisesti, voi hän edelleen tehdä osansa joissain muissa tehtävissä ja työryhmissä. Vaikka kieltäytyy ottamasta vastuuta, on mahdollista jakaa ajatuksia, kertoa mielipide, kehittää ideoita. Myös läsnäolo ja havainnointi voi olla suureksi avuksi. Monet vanhemmat ovat elävä esimerkki tästä. Toisaalta kun koulu tarrautuu vanhoihin traditioihin, erityisesti yhteiseen päätöksentekoon ja vain pitkäaikaisten opettajien sitoutumiseen koulun johtamiseen, se tarkoittaa että johtoryhmä toimii kuin rehtori - kuitenkin niin ettei kenelläkään ole rehtorin vastuuta. Tämä uusi lähestymistapa antaa mahdollisuuden tehdä valintoja tietoisemmin ja läpinäkyvämmin, kun etsitään ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan koulun johtamisessa.

---

Olipas tymäkkä luku!
Mitä ajatuksia tämä herätti sinussa? Saa kommentoida!
Jos sinua kiinnostaa 1919 pidetyt luennot - niin nyt on hyvä tilaisuus liittyä lukupiiriin, jossa luetaan nämä kaikki teokset!


Liity ryhmään tästä linkistä: https://www.facebook.com/groups/276535542862247/

T. PiaP

PS. Kiitokset parista käännöstarkistuksesta Marketta Rauramolle ja Outi Rousulle!


maanantai 16. lokakuuta 2017

14. Miksi valita kaksi henkilöä, ja vielä parempi: vastakkaista mielipidettä

Tähän saakka olemme ajaneet ajatusta yhteispäätösten lopettamisesta ja yksilökohtaisen vastuun lisäämisestä yhteisöllisen luottamuksen pohjalta. Tästä vastakkainasettelusta tulee näin dynaaminen, kun vastuu siirtyy edestakaisin yhteisön ja yksilön välillä. Se synnyttää elävän ja hengittävän organismin.

Kuitenkin tulosten taso riippuu siitä, kuinka hyviä valitun henkilön oivallukset ovat. Osa ideoista on heikkoja ja huonoja, toiset taas loistavia ja inspiroivia. Lisäksi mukana on kaikkea tältä väliltä. Kysymys onkin kuinka voidaan tukea ja auttaa valittua henkilöä niin, että ajatukset ovat sosiaalisesti tuottavia?

Yksi tärkeä onnistumisen ehto on, että luottoa annetaan henkilöille, jotka itse kehittävät uudenlaisia ajatuksia, ja ovat aloitteellisia sekä sitoutuneita. Jos vastuuta annetaan puolestaan henkilöille, jotka näkevät itsensä vain välittäjinä tai sovittelijoina (moderator), tulokset eivät yleensä ole niin hyviä. Oikeita henkilöitä tähän ovat ne kekseliäät tyypit, vaikka heitä olisikin tukemassa useampi ihminen (collective). Tästä syystä yhteisössä tulisi olla todellinen  'tuntuma' näistä luovista ihmisistä, sillä kaksi asiaa voi olla pielessä yhteisössä; aloitteellisuus ilma vastuuta ja vastuu ilman aloitteellisuutta. 

Luovan ihmisen ajatuksia sekä aloitteellisuutta on mahdollista lisätä ja kasvattaa laittamalla hänet yhteistyöhön vastakkaista mielipidettä kannattavan henkilön kanssa. Yksi erityisen hyvä metodi on antaa vastuu päätöksestä kahdelle henkilölle, ja jos mahdollista sellaisille, jotka edustavat vastakkaisia  puolia. Miksi näin?

Yksi Goethen tärkeimmistä löydöistä tieteilijänä oli vastakkaisuuden teorian tunnistaminen ja todentaminen luonnon yhtenä pääperiaatteena. Näistä kaikkein kuuluisin esimerkki on pimeän ja valon vastakohtaisuus. Jos nämä kaksi voimaa toimivat yhteistyössä, värit syntyvät. Goethen väriopin mukaan, taivaan sininen syntyy universumin pimeydestä, jos sitä katsotaan valaisevan väliaineen läpi. Auringonlaskun punainen väri synty kun auringonvalo läpäisee pimeän, varjoisan väliaineen.

On hämmästyttävää, että Goethe ei ainoastaan keksinyt vastakkaisuuden ja lisäämisen periaatetta vaan hän myös eli sitä intuitiivisesti, lähinnä Schillerin ystävänä. Jos on opiskellut runoutta, saattaa tietää, että nämä kaksi olivat ennen ystävystymistään toistensa kilpailijoita. On todella tutustuttava heidän tarinaansa perusteellisesti, ennenkuin voi ymmärtää kuinka vaikea heidän suhteensa oli ennen kuin he kohtasivat toisensa vuonna 1794. Goethe ei hyväksynyt mitään Schillerin taiteesta. Lisäksi hän koki, että Schiller tuhosi Saksan kulttuurisen elämän. "Joko Schiller tai minä" Goethe ajatteli. "Jos Schillerin työt saavat onnistuneen vastaanoton, sitten minulle ja minun asioilleni ei ole tilaa."
Jos tämä konflikti siirretään koulumaailmaan olisi tilanne seuraavan lainen; "Jos kollega B jatkaa opettamistaan tällä tavalla, en pysty jatkamaan samojen oppilaiden opettajana. Minun on lähdettävä."

Ne loukkaavat kommentit Goethea kohtaan, joita Schillerin työstä "Grace and Dignity" löytyy, ovat viimeisiä joiden ajattelisi rakentavan syvää ystävyyttä kahden henkilön välillä. Jos näkisit samankaltaiset kuin Schillerin esittämät kommentit yhteydessä steinerkouluun, ajattelisit enemmänkin oikeustaistelua kuin yhteisöllistä työskentelyä. Ystävyys olisi viimeinen ajatus. Uskomatonta kyllä, näin kävi kuitenkin Schillerin ja Goethen suhteen, vaikka ystävyys olikin viimeisin asia, jota odotettiin tapahtuvan.

Goethe ja Schiller

Se miten näistä kahdesta kilpailijasta tuli lopulta hyviä ystäviä on tunnettu tarina. Meille sen sijaan on tärkeä ymmärtää kuinka se äärimmäinen paine, joka näiden kahden välillä vallitsi toimi katalysaattorina kun he alkoivat tehdä yhteistyötä. Se loi heidän välilleen tuotteliaisuuden tilan, joka oli yhtä uskomaton kun heidän keskinäinen ystävyytensä. Molemmat ylittivät itsensä. Kun kaksi näin vastakkaista henkilöä alkoivat tehdä yhteistyötä, molempien kirjallinen tuottavuus lisääntyi  sellaiselle tasolle, jolle kumpikaan ei omien sanojensa mukaan olisi kyennyt pääsemään itse.

Historiassa ei varmaankaan ole toista samanlaista esimerkkiä kuin Goethen ja Schillerin tapaus. On paljon tarinoita suuresta ystävyydestä, mutta ei sellaisesta jossa aloitustilanne olisi ollut näin vihamielinen. Rudolf Steiner itse sanoi, että Goethen sekä Schillerin välinen ystävyys on uusi impulssi, jolla on maailmanlaajuinen tärkeys. Se on uuden periaatteen synty, joka voi pikkuhiljaa ottaa paikkansa maailman sivilisaatioissa, kun vastakkaisuudet tekevät yhteistyötä, se on inspiraation ja voiman lähde.

Nykyaikana Goethe-Schillerin periaatteesta on tulossa yksi pääperiaate yrityksien tuotteliaisuuden suhteen.

Ei varmasti ole olemassa steinerkoulua, jossa jotkut henkilöt eivät olisi toistensa kanssa eri mieltä ja siten tietyllä tavalla toistensa vastakohtia. Tällaiset asetelmat saattavat painaa koko yhteisöä ja aiheuttavat usein vaikeuksia sekä suuria konflikteja.  Minun esittämässäni ajatuksessa vastakkaiset ryhmät eivät ole vain välttämätön paha, josta tulee päästä eroon, vaan ne itseasiassa tarjoavat mahdollisuuden parempaan vuorovaikutukseen. Tämä tarkoittaa oikeastaan, että henkilöt jotka eivät tule toistensa kanssa toimeen, työskentelevätkin yhdessä vastuullisesti ja tietoisesti yhteisönsä valtuuttamana jonkin asian hyväksi.

Tästä johtuen saadaan enemmän aikaan.

Ensinnäkin, vaikka vastakkaiset mielipiteet useissa tapauksissa johtavatkin avoimeen konfliktiin (tai mikä pahempaa, kytevät tuhoisasti pinnan alla) on sen mahdollisuus nyt täysin avoimena ja nähtävänä, mikä taas tekee siitä vähemmän vahingollisen asian. Molemmat vastuussa olevat henkilöt ymmärtävät tämän, mutta kohtaamalla toisensa ja olemalla valmiita yhteistyöhön he ovat paljon valmiimpia käsittelemään erimielisyyksiään. Mitä ne ikinä ovatkin, ne voidaan nyt selkeästi nähdä, ja niitä voidaan hyödyntää sen sijaan, että ne leijuvat näkymättöminä alitajunnassamme.

Eripuraisuuden elementti syvällä sielussa, joka saattaa nousta ja ja ottaa henkilön valtaansa, saakin nyt uuden auttajan roolin. Energia, jota on käytetty vastustamaan toista onkin nyt ohjattu rakentavaan suuntaan.

Toiseksi, yhteisön elämä tehdään paljon helpommaksi, kun kaksi tunnetusti toisiaan vastustavaa henkilöä nimetään vastuullisiksi päättäjiksi tietyssä asiassa. Eräs asia ainakin on selvä; heidän ratkaisunsa ei tule olemaan yksipuolinen. Vastakkaiset näkemykset taistelevat ja erilaiset ajatukset muuntuvat omiksi. Jos toisaalta annetaan samaa mielipidettä kantavien henkilöiden tehdä ratkaisut, voidaan väittää että käsillä olevaa asiaa käsitellään vain yhdellä näkökannalla. On todellinen ilo koko yhteisölle kokea kahden henkilön, jotka ovat taistelleet aikaisemmin mielipiteissään, yhdistävän voimansa työskennelläkseen yhdessä.

Kolmanneksi, molemmat henkilöt hyötyvät suuresti kun heidän on sovittava erimielisyytensä (jotka usein ovat pienempiä kun he ovat ajatelleet, ja he huomaavatkin, että heillä onkin paljon yhteistä). Sillä jokainen mielipiteemme on yksipuolinen, vaikka emme sitä näe, kuvitellessamme oman ajatuksemme olevan ainoa oikea. Kun tekee yhteistyötä vastakkaista ajatusta kannattavan kollegan kanssa koko yhteisön hyväksi se auttaa tunnistaan ja pääsemään yksipuolisuuden yli.

Jos on todella innostunut tietystä ideasta, voi sitä rakastaa kuin omaa lastaan ja olla valmis tekemään mitä vain sen hyväksi. Mutta samalla on helppoa olla näkemättä muita puolia jotka voivat olla tärkeitä.

Joten, on parempi tutkia asiaa kuin se olisi kivi, ei kultainen kivi, vaan kivi, jossa on kultahippuja sisällä. Ajattelemalla näin tarjoan ajatukseni muille pyytäen heitä kaivamaan kullan esille. En halua saada heitä vakuuttumaan, että ideani on ainoa oikea, vaan pyydän heitä osoittamaan minulle sen yksipuoliset osat.

Tästä syntyy todellista keskustelua joka taas todistetusti saa aikaan jotain uutta, parempaa ja monipuolisempaa kun se idea, josta kaikki alkoi.

Jo alusta saakka toisen henkilön osa on uusi; hän ei ole enää rasittava 'vastarannnankiiski' ajatukseni tiellä, vaan parini, joka auttaa minua ylittämään rajani samalla lailla kun itsekin tekisin, jos hän pyytäisi minulta.

Kaksi sielua tekee yhden äänen, kuten musiikillinen jännite, joka odottaa seuraavaa sointua. Joissain tapauksissa on hyvä olla mukana osaava sovittelija, eli joku joka ymmärtää tätä 'sielujen musiikkia' ja joka auttaa molempia henkilöitä katsomaan eteenpäin ja löytämään uuden äänen ja estämään henkilöiden jumiutumisen vanhoihin erimielisyyksiin.

Venäläinen säveltäjä Sofia Gubaidulinan sanoin;

"Eräs asia ilahdutti minua lapsena kun improvisoin, ja ne olivat sointuyhteydet, jotka kuljettavat uusiin säveliin. Niissä on jännitettä! Mahdollisen energian potentiaalia, jännitettä sekä lepoa. Tämä noudattaa kosmista lakia."

----

Tämän luvun viittauksissa kerrottiin mm. tarkemmin Goethen ja Schillerin riidoista ennen ystävyyden alkua.

---


Tekijöiden terveiset:

Pahoittelut kun tauko on venynyt - yleisön pyynnöstä koitamme parantaa juoksuamme. Kiitos palautteesta ja kiva kun luette tätä!

t. Pia&Pia






tiistai 3. tammikuuta 2017

13. Kiperiä päätöksiä

Koulun johtaminen yhdessä voi olla ihana asia, jos sen todellakin hoitaa kuninkaiden tasavalta. Mutta jos sitä ei hoideta niin, se juuttuu jonnekin yhteispäättämisen puoliväliin ja halvaannuttaa itsensä. Tämä näkyy selvimmin silloin kun päällä on kriisi tai täysi konflikti joka koskee yhtä kollegaa.

Jos steinerkoulunopettajalle on vaikeata tehdä päätös siitä, että palkkaako uuden kollegan vaiko ei – niin silloin on aivan varmasti vielä paljon vaikeampaa ottaa vastuu jonkun irtisanomisesta. Kukaan ei nauti kollegan erottamisesta. Joten on helppoa ymmärtää miksi ihmiset niin mielellään piiloutuvat yhteispäätöksen taakse tällaisissa asioissa. Siitä huolimatta etenkin tällaisissa asioissa on oleellista, että vastuu on henkilöitynyt.

On olemassa kouluja, jotka ovat eri syistä tehneet näin. Yksi syistä on se, että sille kollegalle, joka on kyseessä, vanha malli on kaikista pahin vaihtoehto, se on kuin muinaisen Kreikan ostrakismos oikeudenkäynti. Debatti voi kulkea oikeudenmukaisia latuja, mutta se voi helposti luiskahtaa sieltä pois ja muuttua järjettömäksi. Yksi ajattelematon sana on usein tarpeeksi. Yhdenkään kollegan ei tulisi käydä läpi tällaista – tässä on kyse henkilön oikeusturvasta.


Toiseksi, asian käsittely isossa porukassa johtaa lähes aina eri leirien muodostumiseen. Se puolestaan tekee objektiivisen päättämisen vaikeaksi. Melkein aina käy niin, että joku ryhmä kollegoita liittyy yhteen solidaarisuussyistä. Se  voi johtua siitä, että he ovat ystäviä kyseessä olevan kollegan kanssa, tai he ovat pahoillaan hänen puolestaan, tai he ovat peloissaan siitä, että he löytävät itsensä vastaavasta tilanteesta. Ja tämä solidaarisuus on jotakin, joka vain näyttää siltä, että sillä olisi jotain tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa. Sinä puhut pinteessä olevan kollegasi puolesta: hyvä ystävä, kiva ihminen, vaikka et ole koskaan nähnyt yhtäkään hänen oppituntiaan tai et ole yrittänyt järjestää hänelle koskaan apua, kun homma ei ole sujunut. Lyhyesti – ilman tervettä harkintaa sinä puhut henkilön puolesta siihen pisteeseen asti, missä kollegan pois potkimisen ehkäisemisestä on tullut tärkeämpää kuin oppilaiden ja opettajien hyvinvoinnista.

Toisaalta voi tapahtua juuri päinvastoin. Silloin näyttää siltä kuin kaikki se kritiikki, jonka yleensä pidät sisälläsi kollegoitasi kohtaan keskittyykin tähän yhteen kollegaan ja kaikki patoutunut energia vyöryy hänen yli kuin vuorovesi. Ja kun leirit on kerran valittu, niin on suuri mahdollisuus sille, että homma leviää ja kasvaa edelleen, päättyen valtavaan kriisiin, joka vie valtavasti energiaa. Vaiheet joita tällaisessa konfliktissa käydään läpi on kuvattu Friedrich Glasl'n kirjassa Conflict Management.



Välttyäkseen tämän kaltaisilta kiusallisilta tilanteilta jotkut koulut ovat alkaneet delegoida vaikeat ja herkät kysymykset koskien kollegoiden tulevaisuutta pienelle ryhmälle, joka nauttii kaikkien osapuolien luottamusta.  Yksityiskohdat eivät ole tässä niin tärkeitä. Mutta se, kuinka tehtävä hoidetaan on pääasia. Tarvitaan sosiaalista luovuutta ja tahdikkaita menettelytapoja. Erityisesti herkissä tapauksissa, joissa kollega mahdollisesti joutuu lähtemään on vieläkin tärkeämpää että ilmenee inhimillinen laatu luottamuksessa ja aidossa vastuun kantamisessa. Ja vielä lisäksi, asiaa hoitavat estävät koko yhteisöä joutumasta koko ryhmää koskevan konfliktin pyörteisiin.

Oletetaan, että opettaja X on valvonut kollegaansa Y:tä intensiivisesti vuoden ajan ja on tullut siihen tulokseen, että Y:ltä puuttuuopettajan perustaidot ja laatu – esimerkkinä; ei tarpeeksi itsetietoisuutta tai tietoisuutta oppilaista. Sitten hän yrittää saada Y:n ymmärtämään tämän. Parhaassa tapauksessa Y on samaa mieltä ja saavutetaan päätös, jossa Y lähtee koulusta hyvässä yhteisymmärryksessä.

Mutta tilanne voi helposti olla myös se, että Y ei ymmärrä, eikä hyväksy X:n tuomiota. Silloin tilanne muuttuu vaikeaksi X:lle. Mutta X:n ei pidä hälventää vastuutaan, eikä missään nimessä pelastautua yhteisöpäätöksen taakse, niin mukavaa kuin se olisikin. Kollektiivista omaatuntoa ei ole. Toisaalta X voi ottaa päätöksentekoprosessiin mukaan kaikki ne kollegat jotka haluavat tuoda siihen oman näkemyksensä, havaintonsa, mielipiteensä. Mutta itse päätös, niin vaikea kuin se onkin, sen pitää olla X:n tekemä. Ja hänen on näytettävä se luonteenlujuus, joka häneltä odotetaan.



Kommentti

Tämä oli tymäkkä luku... joka herätti monta käytännön kysymystä – jälleen. Mutta hyvä kun 'äänensävy' - siis se KUINKA asiat hoidetaan nostetaan esiin! Mutta jatketaan eteenpäin! Välihuomiona:
Googlasin Friedrich Glaslin, koska nimi tuntui jotenkin tutulta. Hauskaa oli että yksi 'osuma' vei Vantaan Steinerkoulun lehden Satakielen ammoiseen numeroon. (Laura Colliander, Kohtaamisen kiemurat yhteisön voimavaraksi s.6-11). Totta! Mehän kuulimme Steinerkasvatuksen liiton syyspäivillä vuonna 2011 Glasl'sta ja kriisin yhdeksästä vaiheesta! 
Nyt kuin luin tuota juttua - niin siinä on paljon sellaista mikä tulee tässä Wemberinkin kirjassa esiin. Mutta jotain on silti eri tavalla. Nyt näen että paukkuja pitää laittaa ihan valtavasti enemmän jo siihen, että pidetään yhteisö toimintakykyisenä.  
Niin usein on kysymys juuri siitä, että kuinka asiat esitetään. 

- Pia Pale

12. Kuninkaiden tasavalta


Selittävä huomautus:
Sanonta 'kuninkaiden tasavalta' syntyi ystäväni Kerim Doosryn ajatuksesta vuosia sitten, ja se yhdistää älykkäästi kaksi mahdollisen vastakkaista ajatusta. On kuitenkin hyvä tietää, että steinerkoululiikkeessä sanaa 'kuningas' käytetään usein kuvaamaan metaforisesti 'jokaisessa elävää ideaalista ihmistä' (Friedrich Schiller) ilman siihen usein liitettäviä negatiivisia ja sotaisia konnotaatioita historiasta.  'Kuninkaan' henkiset kyvyt kuvastuvat häntä ajatuksen selkeydessä, viisaudessa, hyvyydessä, rohkeudessa, harkintakyvyssä sekä tietenkin oikeudentajussa. Koulujen joulunäytelmissä tämä henkilö on esillä kolmessa kuninkaassa, jotka saapuvat Jeesuksen seimen luokse.
Eräs parhaista steinerkoulujen ideoista oli antaa hetken opettaneiden opettajien myös hallinoida koulua. Idea on hieno, sillä opettajat saavat näin mahdollisuuden myös oppia kouluhallinnosta opettajuuden tärkeänä osana. Painopiste on sanassa 'saada' osallistua, pakkoa ei ole. Tämä antaa mahdollisuuden, mutta myöskin taakan.

Mahdollisuus on pitää molemmat jalat maassa. Sillä jos selviät johtamisen perusasioista sinusta tulee Schillerin sanoin: "kokonaisvaltaisempi henkilö" Opettaja ei ainoastaan elä 'pää pilvissä' kultturin korkeuksissa luokkahuoneessaan, vaan pitää myös jalat maassa lakeihin, sekä talouteen liittyvien asioiden hoidossa koulua johtaessaan. Steiner piti tätä hyvin tärkeänä väittäen, että henkilö muuttui erilaiseksi myös oppilaiden edessä tälläisen kokemuksen kautta. Schiller muotoilee, että ilman tietynlaista paatosta, joka kuuluu koulunjohtamiseen, ei henkilö ole saavuttanut 'laajempaa kokonaisuutta' (Schiller: Kirjeitä esteettisestä kasvatuksesta).


Jokaisen tulisi siis saada tämä mahdollisuus. Kaikkien ei sitä tarvitse ottaa, mutta mahdollisuus tulisi kuitenkin siihen kaikilla olla (huomio 43a, kts. luvun lopussa.)

Lyhyesti siis ajatus siitä, että koulussa voisi olla useita rehtoreita antaa sille mahdollisuuden kehittyä. Kaikki saavat mahdollisuuden oppia johtajuudesta, ja jos mahdollisimman monella on johtamiskykyjä, on se parempi kuin jos sitä on vain yhdellä henkilöllä. Johtajuus merkitsee paljon enemmän kuin pelkkää 'tavoitteiden asettamista ja saavuttamista', esim. suunnittelua, järjestelemistä, motivointia sekä seuraamista.  'Johtajuus tarkoitaa toisten voimaannuttamista johtamaan' sanoo Marvin Bower, joka on johtamistaidon asiantuntija. Jos mennään vielä pidemmälle, voidaan todeta, että jokaisen johtajan ja managerin tärkein ominaisuus on tehdä itsestään tarpeeton (huomio 44). Tästä syystä vain yhden rehtorin käyttäminen steinerkouluissa ei ole ideaalinen tilanne. Ei myöskään pienen rehtoriryhmän pitäminen. Johtajuus tarkoittaa toisten mahdollistamista johtajuuteen, mitä useamman, sen parempi. Tätä Rudolf Steiner halusi ollessa ensimmäisen steinerkoulun rehtori. Jokaisen halukkaan opettajan tulisi saada auttaa koulun johtamisessa.

Sosiaalisella tasolla yhden johtajan pitäminen yhteisön huipulla on sama asia kuin kuningaskunta. Pienempi, eliittinen ryhmä johtajia on kuin aristokraatit tai harvainvalta. Nämä valtarakennelmat ovat menneisyyttä. Tulevaisuutta ovat henkilöt, jotka kehittävät ominaisuuksia jotka auttavat heitä ottamaan vastuun yhteisön johtamisesta. Kuningaskunta ei ole tavoite. Ei myöskään aristokratia. Tavoite on itsenäisten vaikuttajien tasavalta. Sitä tarkoittaa parhaimmillaan ' kuninkaiden tasavalta';
ihmisten, jotka ovat kehittäneet, sanan parhaassa tarkoituksessa, 'kuninkaallisia' kykyjä itsessään. (huomio 45)

Direktiivinen ja hierarkinen järjestelmä antaa selkeät vastuualueet. Yhteisjohtajuus johtaa vähenevään vastuunkantoon. Jos halutaan yhdistää yhteisöllinen johtaminen selkeään vastuuseen, täytyy vastuu asettaa mahdollisimman monen henkilön käsiin yhteisesti. Kuninkaiden tasavalta voi siis ratkaista vastakkain asettelun vastuullisuuden ja yhteisöllisyyden välillä.

Kuten olemme nähneet, jotkut kollegat jäävät hiljaisiksi kuuntelijoiksi sen sijaan että ottaisivat täyden vastuun yhteisöstä, esimerkiksi silloin kun puhutaan palkkausasioista. Silti olisi hienoa, jos tällainenkin opettaja voisi uransa lopuksi todeta:  "Kun aloitin opettajana, en mitenkään olisi voinut tehdä henkilöstöratkaisuja. Nyt olen kiitollinen, että koulu antoi minulle mahdollisuuden tehdä niitä. Viimeiset kaksi vuottani koulussa olin jopa töissä henkilöstöpuolella! Olen kiitollinen koululle sekä kollegoilleni että sain tilaisuuden tähän ja lisäksi se on parantanut kykyjäni opettajana".

Tämä opettaja on kehittänyt uuden taidon. Hän on päässyt pelostaan ottaa vastuuta henkilöstöasioissa ja se on paitsi tehnyt hänet ihmisenä vahvemmaksi on sillä myös ollut positiivinen merkitys hänen opetukseensa. (Tutkimuksissa on todettu, että aikuisen henkisellä itsenäisyydellä on suuri merkitys lapsen ja nuoren terveelle henkiselle kehitykselle).

Tämän hetkisessä tilanteessa opettajat saavat osallista koulun johtamiseen kokouksissa,  mutta koska nekin toimivat yhteispäätösten periaatteella he eivät opi ottamaan täyttä vastuuta koulusta kokonaisuutena. He eivät opi tulemaan kuninkaiksi!

Myönnettäköön, että kuninkaita on myös nykyisessä tilanteessa, mutta he ovat muka-kuninkaita ja apotteja jotka heittävät painonsa verran puhetta yhteispäätöksissä. Avoin kuninkuus on kuitenkin parempaa kuin piiloteltu kuninkuus ja 'parempi' tarkoittaa tässä 'veljellisempää'.

Voimme siis todeta että koulun johtaminen yhteisöllisesti 'kuninkaiden tasavallan' mukaisesti on mahdollista, mutta 'kuninkuudessa' on myös taakkansa.

Ensimmäiset opetusvuodet ovat opettajalle raskaita. Ulkopuolisella henkilöllä, joka ei koskaan ole ollut vastuussa luokallisesta lapsia, ei ole ymmärrystä siitä mitä se tarkoittaa. Ensiksikin, opettaja on vastuussa siitä mitä opettaa. Ennen tuntia hänen täytyy valmistautua ja järjestellä, jälkeenpäin korjata töitä ja arvioida. Rudolf Steiner oletti että luokanopettaja tarvitsi jopa 6 tuntia valmistautumista. "12 oppituntia viikossa on tarpeeksi luokanopettajalle. Se tarkoittaa 8 tunnin työpäivää valmisteluineen". (Op.kokous, 8.9.1919)

Kahdeksan tunnin päivä ei jätä aikaa tai voimia koulun johtamiselle. Vain kun opettaja tottuu tähän paineeseen ja ei tarvitse enää niin paljon aikaa valmisteluun on hänellä ylimääräistä energiaa. Jotkut saavuttavat tämän tilan nopeasti, toisilla se kestää kauemmin. Siksi olisi väärin pakottaa tai odottaa, että jokainen opettaja vuorollaan johtaisi koulua. Jokaisen henkilön tulisi saada itse päättää tilanteensa (huomio 47). Kasvaminen vastuuseen ottaa aikaa, joten kuulosta järkevältä istua kokouksissa vaikka itse ei olisikaan vielä valmis ottamaan vastuuta. Mutta jos annetaan näiden opettajien ottaa kantaa yhteisessä päätöstilanteessa, se itseasiassa jatkaa vastuun vähenemistä. Toisten kanssa keskusteleminen kuulostaa järkevältä, koska toisen henkilön mielipiteen ja ajatusten kuuleminen on tärkeää ja auttaa, vaikka tämä henkilö ei haluaisikaan olla vastuussa päätöksestä. Mutta itse päätöksen tekeminen muiden kanssa aiheuttaa vastareaktion, sillä se luo illuusion vastuun ottamisesta.



Kaikissa järjestelmissä on kaksi huonoa asiaa; vastuu ilman mahdollisuutta päättää ja päättäminen ilman vastuuta.

Antamalla kaikille mahdollisuus päättää kaikesta on veljeyden käsite vääristyneenä. Toisin kuin aidossa veljeydessä, tässä tilanteessa on tasa-arvoa siellä minne se ei kuulu. Se, joka kantaa vastuun ei ole sama kuin se, joka sitä ei kanna.

Jokaisessa päätöksessä mukana oleminen on nykyajan ilmiö. Olemme tottuneet muodostamaan mielipiteitä asioista nopeasti. Me tiedämme paljon ja lausumme arvioita asioista vieläkin enemmän. Kun sitten olemme muodostaneet mielipiteen meistä on ihanaa päästä vaikuttamaan päätökseen. Arvosteluun tarvitaan sekä tunnetta että älyä, vastuunotto on tahdon alueella. Halussa muodostaa arvostelu/arvio asiasta, koska meillä on siitä mielipide, on itseasiassa jollain tavalla jotain ylimielistä. Vain silloin kun tahdon ponnistus, joka taas pitää sisällään suunnitelmallisuutta ja halun asian hoitoon, lisätään päättelykykyyn ja tunteisiin, on henkilö kokonaisvaltaisesti osallisena päätöksen tekemisessä (huomio 48).


Huomiot:

(Huom. emme ole suomentaneet johdonmukaisesti kaikkia viitteitä näin erikseen, suurin osa on ujutettu tekstin sekaan. Mutta, nyt, tässä tällä tavalla:)

43a:
Tälle löytyy myös perustelu. Musiikinopettaja, joka antaa yksityisopetusta, on myös vastuussa lakiin sekä talouteen liittyvistä seikoista koskien opetustaan. Yksityisopettaja vastaa näistä asioista itse. Tilanne on sama mm. lääkäreillä yhteisvastaanotolla. Mutta kun tilanteessa on useita henkilöitä mukana, siitä tulee myös ongelmallisempaa. Silti se on pakollinen osa työskentelyä tällaisessa yhteisössä, ja siitä voi vapautua vain yhteisellä sopimuksella muiden kanssa. Koulun johtaminen ei
siis ole kunniatehtävä, vaan pakollinen
 työn osa- alue.

44:
Martin Bower, The Will to Lead. Myös suuret kulttuuriset perustajat, kuten Zarathustra, Buddha sekä Jeesus Kristus halusivat toimia näin.

45: 
Tämä eroaa demokratiasta sillä se toimii meso-tasolla (yritykset ja organisaatiot).
Lisäksi, jokainen jäsen tietää, kenellä on vastuu tehtävistä ja toisinpäin, ja luottamus koskee myös päätöksentekoa. Tässä järjestelmässä yksittäisen henkilön vastuualue on pieni, ja lisäksi päätöksentekoprosessiin kuuluu, että kaikilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä esille ja kommentoida. Demokratia ei toimi näiden periaatteiden mukaisesti, ainakaan käytännön tasolla.

47: 
Caroline von Heydebrandt oli yksi johtavista opettajista ensimmäisessä steinerkoulussa, ja hän tahallisesti jättäytyi koulun johtamisen ulkopuolelle keskittyen täysin opetukseensa.

48: 
Näitä ajatuksia ei saa siirtää politiikan tasolle, sillä siellä voi olla perusteltua, että kaikki päättävät tietystä asiasta, joka koskettaa jokaista henkilökohtaisesti.

maanantai 2. tammikuuta 2017

11. Läpinäkyvä ja läpinäkymätön valta

Opettajakunnan koulun johtamiseen antaman vastuun ja luottamuksen koetinkivenä on se porukka, jolla on koulussa täysi valta rekrytoida ja irtisanoa kollegoita. Vaatii hurjasti luottamusta panna pari ihmistä, jotka voivat olla jopa koulun vanhempia, vastuuseen opettajien palkkauksesta ja irtisanomisesta. Mutta kun tämän käytännön edut ja yhteispäättämisen heikkous ovat niin selvät, herää kysymys, että miksi koulut ovat olleet niin vastahakoisia antamaan vastuuta avainkysymyksissä muutamille ihan perustoimintaperiaatteenaan. Vain joskus kouluvuoden lopun kiireessä on poikkeuksellisesti valittu pieniä toimikuntia hoitamaan rekrytointia. Mutta koulujen tavalliseen toimintakulttuuriin ei ole avaintehtävien antaminen valituille henkilöille ei ole kuulunut. Se on ollut tähän asti tabu. Miksi?

Eikö joidenkin kollegoiden kykyyn toimia vastuullisesti yhteisön puolesta rekrytointiasiassa luoteta tarpeeksi? Onko luottamuspula se merkittävin asia? Tämä olisi sääli, monestakin syystä. Ensinnäkin kouluissa on töissä yhä enemmän ihmisiä, joilla on kykyjä hoitaa tämän kaltaisia asioita. Rekrytointi tulee hoidettua hienosti ja on kuin taivaan lahja koko yhteisölle. Toiseksi, on osa opettajan työtä luottaa oppilaaseen ja antaa heille haastavia tehtäviä. Eikö hänen siis pitäisi tehdä samoin kyvykkään kollegansa kanssa?
Vai meneekö tämä luottamuksen puute yhä pidemmälle ja pidemmälle, aina epäluottamukseen asti? Onko jopa kyse pelosta - siitä että menettää vaikutusmahdollisuutensa?

Nämä ovat kaikki kiusallisia kysymyksiä ja vaatii rohkeutta sekä itsekritiikkiä vasta niihin rehellisesti.
Yksi asia on kuitenkin varma. Jos kollegoiden 'palkkaus ja potkujen anto' annetaan tehtäväksi yhdelle ihmiselle, muuttuu minun roolini prosessissa. Tapa jolla havainnoin ja arvioin asiaa, mielipiteeni siitä, ajatukseni ja ideani siitä – kaikki tulevat kuulluksi, mutta se on myös kaikki mitä annan prosessiin. Tämän jälkeen minulla ei ole enää vaikutusta siihen. Minä en voi vaikuttaa päätökseen. (Tämä on aivan paikallaan, koska en vastaa seurauksista). Se joka päättää, on joku muu kuin minä, joku, jolla on minun luottamukseni.

Jos kuitenkin tunnen, että minun täytyy olla osallisena ja päättävässä roolissa kaikissa päätöksissä joita tehdään, on parempi olla valitsematta erillisiä valtuutettuja. Silloin kaikki mitä minä sanon otetaan huomioon hamaan loppuun asti, voin vaikuttaa keskustelun kulkuun siten kuin omatuntoni sanelee.
  • Päättäjien valtuuttaminen kulkee käsi kädessä oman vaikuttavuuden menettämisen kanssa.
  • Valtuuttaminen tarkoittaa aina että valitulle henkilölle annetaan tehtävään tarvittava valta, valta tehdä päätös.
  • Siksi valtuuttaminen tarkoittaa aina sitä, että muut luovuttavat vallan.
  • Valtuuttaminen tarkoittaa myös, että valta siirretään avoimesti ja läpinäkyvästi.
  • Jos valtuutusta ei tehdä - luodaan pohjaa epäselville ja läpinäkymättömille valtarakenteille.
  • Siinä ei välttämättä ole pahuus työssä. Läpinäkymättömät valtarakenteet syntyvät yksinkertaisesti silloin kun on ihmisiä, jotka – hyvästä syystä ja parhain aikein – haluavat ottaa osaa jokaiseen päätökseen. Heille on totista työtä istua yhteisöllisen päätöksenteon läpi ja sanoa sanottavansa jokaiseen asiaan. He tarkoittavat hyvää ja kestävät mieluummin pitkän ja monipolvisen prosessin, kuin että luopuisivat mahdollisuudestaan vaikuttaa ja luottaisivat toisiin jotta homma saataisiin tehdyksi.
Kuka tahansa, joka huomaa että hänen ei tulisi olla osallinen päätöksen teossa jos hän ei ole henkilökohtaisesti vastuussa suurimmista seuraamuksista, tulee olemaan onnellinen nähdessään, että joku toinen yhteisön jäsenistä ottaa vastuun ja sen myötä päätösvallan. Mutta se joka tätä ei huomaa tulee taistelemaan tätä periaatetta vastaan katkeraan loppuun asti.


Epäluottamus toisiin ja oman vaikutusmahdollisuuden säilyttäminen voivat hyvinkin olla osasyitä siihen, että henkilöstökysymyksiä ja muita avainasioita ei delegoida. Yleensä tämä on ihan tiedostamatonta. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että luottamuksen puute ja läpinäkymätön valta ovat yhteisölle myrkkyä. Voi kuulostaa veljelliseltä ja huolehtivaiselta kun sanotaan: "Me pyrimme yhteisölliseen päätökseen kun käsittelemme työhakemuksia, ja tämä voi sisältää pitkiä ja tiukkoja keskusteluja" – mutta pinnan alla luottamuksen puute ja (hyvää tarkoittava) tarve säilyttää vaikutusmahdollisuus levittyvät myrkyllisesti. Tämä tapahtuu tiedostamattomasti siihen asti kunnes jonkinlainen sokea piste on luotu. Ja kun sokea piste on olemassa, on todella vaikea nähdä ja myöntää kuinka paljon epäluottamus ja vallan tarve vaikuttavat. (Katso note luvun 10 lopusta)

Epäluottamuksen ja vaikutusmahdollisuuden säilyttämisen tarpeen lisäksi on myös kolmas osatekijä, jolla on iso rooli tässä asiassa: itseluottamuksen puute.

Monet opettajat eivät eivät luota itseensä ottaakseen vastuun henkilöstöasioista. Mutta asian ei tarvitsisi olla näin.


Kuvittele, että vuodesta 1925 lähtien on ollut yhteisössä traditiona asettaa kaikki tärkeät päätökset yksilöiden käsiin, edellä mainituista syistä (niin paljon vastuuta ja luottamusta kuin mahdollista). Kuvittele että steinerkouluissa on vuodesta 1925 saakka ollut yhteisön valitsema "henkilöstöpäällikkö". Ehkäpä se toimi näin: joka toinen vuosi valittiin ryhmä (ehkä neljä, ehkä seitsemän) henkilöstöpäälliköksi vastaamaan uusien opettajien rekrytoinnista. Ihmiset tässä ryhmässä jakoivat tehtäviä, niin ettei kukaan ollut koskaan yksin vastuussa kaikesta, vaan aina muut olivat osallisena eri osa-alueilla. He harkitsivat ennen päätöksen tekemistä huolellisesti kollegoidensa eri näkökulmat ja mielipiteet. He itsetutkiskelivat omia vaikuttimiaan. Lisäksi he olivat vastuussa, että uusi kollega sai hyvä alun työssään, sitten he päättivät pysyvästä työsuhteesta. Ja ennen kun jälkimmäinen tuli ajankohtaiseksi, he kokosivat niin paljon faktoja kuin mahdollista niiden opettajien avustuksella jotka halusivat osallistua. Kahden vuoden kuluttua heidän mandaattinsa henkilöstöpäällikkönä oli ohitse. He tekivät 'tilinpäätösraportin', jossa oli myös ehdotuksia heidän seuraajiensa avuksi. (Osa seuraajista oli ollut mukana ryhmän toiminnassa jo vuoden, joten tietty jatkuvuus oli taattu). Mutta kun heidän aikansa oli ohi, valittiin uusi henkilöstöpäällikkö -ryhmä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Kuvittele, että oli kouluja, joissa mandaatti kesti seitsemän vuotta ja toisia kouluja, joissa se kesti vain vuoden. Kuvittele, että oli kouluja, joissa kaikki, opettajat ja vanhemmat yhdessä olivat onnellisia ja kiitollisia kun yksi ja sama henkilö oli hoitanut rekrytointiasiat 30 vuotta. Kuvittele toisia kouluja, joissa vanhemmat vuosittaisessa kokouksessa valitsivat toisia vanhempia hoitamaan tätä tehtävää. Kuvittele että että lähes vuosisadan aikana olisi steinerkouluissa luotu monia erilaisia tapoja delegoida vastuuta. Kuvittele, että aloittaessasi työuraasi, joku kertoisi sinulle että "Meidän koulussamme jokainen päätös on delegoitu yhdelle vastuulliselle henkilölle. Se tulee olemaan myös osa sinun työtäsi jonkin ajan kuluttua – vastuun ottaminen koulun pyörittämisestä". Kuvittele miten heti alusta lähtien olisit kokenut kuinka kollegasi jakavat vastuun ja selviävät siitä. Kuvittele sitä lukemattomien vuosien kokemuksen myötä syntynyttä aarreaittaa tällä alalla, josta voit hyötyä. Ja kaiken tämän kuvittelemisen jälkeen, etkö olekin paljon vähemmän vastahakoinen sanomaan kyllä, jos sinulta kysytään että otatko vastuun kollegoidesi rekrytoinnista – ehkä jonkin koulutuksen jälkeen?


Mutta asiat eivät ole näin, vuosikymmenien ajan koulut ovat kasvattaneet tottumustaan yhteisölliseen päätöksentekoon.

Nyt, asiasyhteydesta irroitettuna, Rudolf Steiner nosti kerran esiin tällaisen faktan: Tuhansia vuosia sitten, eräät kalat asettuivat Kentuckyn mammuttiluoliin. Joidenkin sukupolvien niiden silmät alkoivat surkastua. Luolastojen pimeydessä silmät eivät olleet enää tarpeen. Ja niinkuin lihakset, myös silmät surkastuvat, jos niitä ei käytetä. Monien sukupolvien päästä näillä eläimillä ei ollut enää silmiä, ja sen seurauksena se ovat sidottuja luoliin. Ne tuskin pystyisivät selviytymään missään muualla.

Steinerkoulut ovat samanlaisessa tilanteessa suhteessa elämään jossa valtuutetut päättäjät hoitavat oleelliset asiat ja pyörittävät koulun toimintaa. Aikoja sitten koulut päättivät kuitenkin pysyä yhteisöllisen päätöksenteon luolassa. Tämän tuloksena ne "lihakset", joita tarvitaan kun astetetaan vastuu jollekin yhdelle ihmiselle, ovat surkastuneet. Eivät ne kokonaan ole kadonneet, mutta luottamuksen ja vastuun lihakset ovat hyvin heikot ja kehittymättömät.

Joten ei pidä olla mitään harhakuvitelmia siitä, että muutos nykytilasta tapahtuisi nopeasti. vaikka luottamus ja itseluottamus ovat henkisiä lihaksia, eivät fyysisiä, jotka kehittyvät hitaammin kuin rappeutuvat, kestää silti kauan ennen kuin surkastuneet lihakset saavuttavat täyden voimansa. Mutta en näe syytä miksi se ei onnistuisi.