tiistai 27. helmikuuta 2018

16. Lumipalloja, kännyköitä ja alkoholia



Sataa lunta ja ulkona pojat ja tytöt ovat heittelemässä lumipalloja. Toisessa kerroksessa on avoin ikkuna – mikä kohde! Vieläkin hienompaa ja uskaliaampaa olisi heittää opettaja X:ää pallolla hyvän matkan päästä, sillä hän seisoo juuri sopivasti valvomassa pihaa. Miten hauskaa! Steinerkoulun opettajille tässä piilee laukeamista vailla oleva ansa.

Torstain kokouksessa nimittäin koko opettajakunta keskustelee lumipalloista ja puhumista riittää. He puhuvat tuntikausia, päiviä ja vuosia. He puhuvat lumipalloista, tupakoivista oppilaista, kännyköistä, ensimmäisen koulupäivän aloituksesta ja skeittilaudoista koulualueella, jalkapallon pelaamisesta, koulusta poistumisesta kesken koulupäivän ja välituntivalvonnan unohtamisesta. Ja kokouksen jälkeenkin keskustelu jatkuu parkkipaikoilla jne. "Uskomaton kokous! Me käytimme 20 minuuttia puhuaksemme lumipalloista! Ja taas kokous venyi 45 minuuttia!."

Kaikki puhuvat tupakoijista mutta kukaan ei ota vastuuta. Vaihtoehtoinen tapa olisi, että joku sanoisi; "Minä hoidan asian. Minä otan vastuun. Minä teen sen muiden puolesta. Jos joku haluaa antaa minulle ehdotuksia asian hoitamisen suhteen niin olkaa hyvät."

Vastuun ottaminen tarkoittaa seurauksista vastaamista, vaikka tätä ei nykypäivänä enää usein ajatellakaan. Harvoin steinerkoulujen ulkopuolellakaan toimitaan näin. Kun esimerkiksi ison yrityksen johtaja selittää sijoittajille kuinka hän ottaaa vastuun siitä miten suuri yhdistyminen toisen yrityksen kanssa meni pieleen, tiedämme sen olevan pelkkää puhetta. Eräällä tavalla johtaja on vastuussa tuhansien töiden menetyksestä, mutta mitä se tarkoittaa hänelle henkilökohtaisella tasolla? Tuleeko hänen vastata tilanteesta henkilökohtaisesti? Vaikka hänet erotettaisiin (kultaisella kädenpuristuksella), ei hän missään tapauksessa yksityishenkilönä joudu vastuuseen.

Vastuun ottaminen tarkoittaa vastuuta lopputuloksesta. Loppujen lopuksi kyseessä on tahdon asia. Jos olen ottanut hoitaakseni tupakoivien oppilaiden asian, eli siivottomuuden tupakointipaikalla, mutta en saa heitä itse siivoamaan jälkiä, tulee minun viimeisenä keinona siivota alue itse. Minä olen vastuussa paikan siisteydestä, ja jos muut eivät sitä tee, on se loppujen lopuksi minun tehtävä.

Jos väitetään, että tälläisellä lähestymistavalla ei ole kasvatuksellista arvoa, ollaan väärässä. Itseasiassa juuri näin näytetään nuorille ihmisille mitä vastuunkantaminen itseasiassa tarkoittaa. Ja se toimii. Kun olet siivonnut oppilaiden jälkiä joka päivä muutaman kuukauden, olet varmasti myös keksinyt useita tapoja parantaa oppilaiden ajattelematonta toimintaa. Vapaaehtoisen tahdonvoimasta riippuen, on mahdollista että ongelma, joka vei vain muutaman minuutin kokous aikaa, saatettiin helposti ratkaista jopa useiksi vuosiksi. Jos ei ole valmis kantamaan lopullisia seuraamuksia, tulisi kysyä itseltään mitä vastuu itseasiassa tarkoittaa. Ehkä siinä on kyse vain kyvystä selittää miksi joku asia ei toimi? Vai?

Vastuunottamisen käsite tulisi olla vahvasti ankkuroituna yhteisön sydämessä. Jos se ei ole johtoryhmän toiminnan keskiössä oleva periaate, näkyy se myös ympäröivässä yhteisössä esim. lumipallo ja kännykkä keskustelussa.

Vastuunotto on yksi asia, toinen asia on ottaa huomioon koko yhteisö. Tämä tarkoittaa, että jos koulu esim. on kokonaan savuton (joka Suomessa toki on laissa määritelty, kääntäjän huomio) tai kännykätön alue, ja sääntö koskee sekä oppilaita, vanhempia, että opettajia, tulisi jokaisella heillä myös olla osa päätöksen teossa. Ei ole tervehdyttävää, että useat ryhmät keskustelevat aiheesta, ja sitten opettajat tekevät päätöksen, että koulu on puhelinvapaata aluetta. Tämä johtaa lähinnä siihen, että opettajat eivät näe kännyköitä, mutta se ei tarkoita etteikö niitä käytettäisi.

On tärkeää, että jokainen, jota tietty asia yhteisössä koskee ajattelee sitä, kerää siitä tietoa, ja kehittää ideoita.

Tämän jälkeen koko yhteisö antaa vastuun asian suhteen kolmelle henkilölle; yläluokan oppilaalle, vanhemmalle ja opettajalle, jotka tekevät päätöksen. Tämä ei tarkoita vanhempien tai oppilaiden tai opettajien edustajia, vaan että valitaan yhdet henkilöt päättämään koko koulun hyvinvoinnin puolesta.

On todella hyödyllistä ja kasvatuksellisesti arvokasta, kun vanhemmat oppilaat otetaan mukaan päätöksen tekoon esim. puhelinsääntöjen tai koko koulun sääntöjen tai vaikkapa kulttuurimatkan alkoholisääntöjen suhteen.
  • Säännöt, joita itse on ollut työstämässä on helpompi hyväksyä kuin ylhäältä annetut. 
  • Kun luotetaan ihmisten kykyyn tehdä rakentavia ehdotuksia, antaa se paremman signaalin kuin se, että "emme tarvitse apuanne päätösten tekoon."
  • Opettajille on hyvä, että he eivät vain kuule oppilaiden mielipidettä, vaan myös työskentelevät niiden kanssa. On paljon tehokkaampaa sanoa "me tarvitsemme teitä tähän koko prosessin ajan" sen sijaan että sanomme "annamme teidän esittää mielipiteenne". 
  • Oppilaat eivät ainoastaan opi seuraamaan mielenkiinnon kohteitaan, vaan myös näkemään suuremman kokonaisuuden eli koko koulun kokonaisena yhteisönä ja jopa ottamaan jonkin alueen toiminnasta vastuuta. 

Tapaus 2

Stuttgart, Michael Bauer koulu, huhti- toukokuu 2007

Kun vuonna 1985 saavuin Michael Bauer kouluun melko nuorena opettaja, oli koulussa hyvin selkeä sääntö koskien 12. luokan kulttuurimatkaa – ei alkoholia!

Mutta muistan myös erittäin tiukan kiistan kokouksessa.

Kreikkaan suuntautuneella kulttuurimatkalla oli juotu kreikkalaisen ruoan kanssa valkoviiniä. Eräs matkan valvojista oli antanut asian olla kun laseihin oli jo kaadettu viiniä, jolloin hän oli rikkonut johtoryhmän asettamaa sääntöä.

Tämä aiheutti kiivastuneita erimielisyyksiä. Jotkut opettajista eivät pitäneet asiaa vakavana, toiset pitivät alkoholin sallinutta opettajaa epäluotettavana ja epäonnistuneena kasvattajana.

Esiin nousevat tunnereaktiot olivat voimakkaita.

Vastustavat opettajat toivat esille seuraavanlaisia argumentteja:
  • Jo pieni määrä alkoholia on vahingollista 
  • Luokkaretkellä oppilaiden tulisi oppia pitämään hauskaa ilman alkoholia- ja matka voidaan nähdä tulevaisuuden alkoholittoman yhteisön esimerkkinä
  • Oppilaiden tulisi nähdä opettajansa henkilöinä, jotka pitäytyvät arvojensa mukaisessa käytöksessä. 
  • Luokkaretki ei ole viikon juopottelutilaisuus, joka niin usein on todellisuutta tavallisissa kouluissa, ja steinerkoulujen tulisi puolustaa tätä kantaa viimeiseen saakka. 
Toisaalta, tuotiin esille seuraavat asiat: 

  • Nämä ideaalit ja tavoitteet ovat hyvin kaukana oikeasta elämästä.
  • Säännön tiukkuus provosoi oppilaita testaamaan sitä 
  • Ne opettajat, jotka eivät ole samaa mieltä koulun asettaman säännön kanssa, joutuvat antamaan periksi omasta näkemyksestään. 

Vaikkakin asia aiheutti kiihkeän väittelyn, alkoholiton matka -sääntö pysyi voimassa. Ongelmat pysyivät myös samoina.

Nimittäin yksi isoimmista ongelmista oli, että oppilaat jotka yleensä joivat alkoholia kyllä allekirjoittivat sopimuksen jossa lupasivat olla juomatta ennen matkan alkua, tietäen vallan hyvin rikkovansa lupauksensa heti mahdollisuuden tullessa. Näin tehdessään he itseasiassa pitävät elossa koulun kirjoittamatonta ja vanhaa sääntöä juomisesta, joka oli joka matkalla jätetty huomioimatta, ja kunnon rangaistuksia ei oltu koskaan annettu.

Vain kerran 20 vuoden aikana tuli vastaan luokka, joka yksimielisesti kieltäytyi allekirjoittamasta paperia ja siitä syystä he eivät lähteneet matkalleen lainkaan. Kuinka virkistävä asenne!

Meni vuosia ennenkuin keksittiin toimiva ratkaisu tilanteeseen. Vasta kun oppilaat ja opettajat tekivät yhteistyötä uuden säännön syntymiseksi saatiin aikaiseksi ratkaisu jota kaikki kannattivat.

Oppilaita ärsytti ero todellisuuden ja säännön välillä. Samoin oli opettajien laita. Yksi tärkeä väite nousi esille ja herätti ajatuksia, ja tämä ajatus oli, että hauskaa voi pitää ilman alkoholia. Ongelma oli, että oppilaat eivät olleet asiasta samaa mieltä.

He sanoivat "jos tuo on teidän ideaalinne, niin me hyväksymme sen, mutta se ei ole meidän ideaalimme. Voitteko te hyväksyä sen?"

Tämä nosti esille vanhan viisauden, että on mahdotonta rakastaa ideaalia jota ei voi hyväksyä, eikä ainakaan niitä ajatuksia jotka on pakotettu ajattelemaan.

Olisiko mahdollista yrittää työskennellä yhdessä uuden ratkaisun luomiseksi sen sijaan että oppilaille saneltaisiin sääntö, jota joko tuli noudattaa tai sitten matka perutaan?

Opettajat ja oppilaat keksivät lopulta ehdotuksen, jonka ansiosta sääntöjä ei tarvittu. Se oli yksinkertaisesti: "Me opettajat luotamme, että oppilaamme osaavat käyttää alkoholia hallitusti kulttuurimatkalla."

– Mitä ihmettä? Ei sääntöä?
– Ei
– Entä mitä jos matkalla sitten aletaankin ryyppäämään kunnolla?
– Silti, ei sääntöä. Olemme varmoja, että löydämme mahdollisiin ongelmiin ratkaisun, jos niitä tulee. Tässäkin me luotamme kykyynne järkevään keskusteluun yhdessä.
– Mutta entä juominen yhteisillä retkillä ja museokäynneillä, tai kun teemme maalauksia?
– Hetkinen, se on työskentelyaikaa. Me emme keskustele siitä. Mutta vapaa ajalla ei ole sääntöä.
– Sehän on anarkiaa, sanoi yksi oppilas.
– Ei, vastasi opettaja, se on luottamusta siihen, että osataan toimia järkevästi. Järjen ääni vastaan sääntö.

Tätä ajatusta pohdittiin tarkasti ja verrattiin vanhaan käytäntöön. Tulos oli tyrmistyttävä. Ajatus toi esille monta positiivista asiaa.
  • Luottamus kasvaa suuresti. Vanha sääntö oli merkinnyt epäluottamusta ja jatkuvia tarkastuksia. 
  • Jokainen yksilö vastaa itsestään paremmin 
  • Jokainen yksilö vastaa myös muista luokkatovereistaan ja koko luokasta paremmin 
  • Salailu ja epärehellisyys vähenevät. Totuudellisuus kasvaa. 
  • Jokaisella on enemmän vapautta. Enää ei ole pakotettua toimintaa. 
Näin ollen tilanne vaikutti lupaavalta. Ja näin lopulta myös päätettiin, vaikkakin päätöksen tekivät lopulta opettajakunta sillä oppilaat ja opettajat, jotka sopimusta työstivät eivät itsenäisesti voineet asiasta päättää.

Retken jälkeen täytettiin nimetön kysely aiheesta. Tulos osoitti että oppilaat vastasivat positiivisesti heille annettuun luottamukseen. Jokainen vastasi, että heidän käytöksensä oli ollut kohtuullista ja järkevää. Kriisejä ei tullut. Sen sijaan he olivat kiitollisia saamastaan luottamuksesta.

Tämä on esimerkki opettajien ja oppilaiden yhteistyön voimasta ja luottamuksen ilmapiiristä koulun sääntöjä miettiessä. Se osoittaa eron ylhäältä annettujen sääntöjen ja yhdessä työstettyjen sopimusten välillä. Ja se on myös esimerkkinä siitä, kuinka oppilaat voivat olla aktiivisesti mukana päätösten teossa, joita muuten tekisivät vain koulun johdossa olevat henkilöt.

Paljon riippuu siitä, milloin oppilaiden osallistumisella tärkeisiin päätöksiin on merkityksellistä ja tarkoituksenmukaista. Jos mietitään oppilaiden osallistumista koulutoiminnan pyörittämiseen pätee sama asia kuin vanhempienkin osalta, eli oppilaat eivät tunne koulun ihmiskuvallista (antroposofista) taustaa. Eikä heillä ole tietoa siitä, mikä olisi rehtorius voitaisiin järjestää. Tästä syystä oppilaat eivät olla läsnä kaikessa päätöksenteossa koulussa. Mutta kuten yllä näimme on asioita, joihin vanhemmilla oppilailla on rakentava ratkaisuvaikutus päätöksenteossa. Tässä tarkoitetaan yli 16-vuotiaita opiskelijoita.  (Suom. Huom. Suomessa on alkoholilainsäädäntö joka koskee alle 18-vuotiaita) Muistutetaan myös, että Steinerin aikaan oppilaat kävivät koulua vain 16-vuotiaksi. Tämän jälkeen lähdettiin omiin suuntiin. Jotkut oppilaista menivät harjoittelemaan ammattia, toiset menivät yliopistoon opiskelemaan perusopintoja ennen omalle alalle suuntautumista. Tästä johtuen ja antroposofisesti nähtynä puhutaan opiskelijoista ja näitä oppilaita joita nyt kutsutaankin opiskelijoiksi, ovat hyvässä vaiheessa osallistumaan myös koulun toimintaan liittyvien päätösten tekoon.Toisaalta paljon riippuu myös heidän kypsyydestään ja siitä, kuinka paljon luottamusta on opiskelijoiden sekä opettajien välillä. Tietyissä tilanteissa opiskelijat voivat antaa näkemyksensä esimerkiksi hyvän opettajan palkkaamisessa osallistumalla näytetuntiin tai esittämällä toiveen. Toisissa tilanteissa tällainen osallistuminen saattaa tuottaa täysin vastakkaisen tuloksen. 

Kun tehdään päivittäiseen koulun käyntiin liittyviä muutoksia, kuten lukujärjestyksiin tai uusien oppiaineiden aloittamiseen, saattaa olla järkevää ottaa opiskelijat mukaan tekemään päätöksiä. Mutta se voi olla myös väärä ratkaisu. Mistä tämä sitten riippuu?

Kun mietitään oppilaiden osallistamista, on otettava huomioon eräs iso asia joka helposti unohdetaan varsinkin kun se sotii nykyajan trendejä vastaan.

Monilla elämän aloilla asioita aletaan nykyään tekemään hyvin varhain. Äiti antaa esim. pienen lapsensa valita omat silmälasinsa 700 vaihtoehdon joukosta. Kasvatuksellisen päämäärättömyyden tilassa tämän ajatellaan parantavan lapsen päätöksentekokykyä myöhemmin, mutta päinvastainen tapahtuu. Samanlaisen tilanteen voimme nähdä seksualisuuden suhteen tai poliittisella areenalla, jossa eduskunnan jäsenet ovat nuorentuneet vuosi vuodelta. Useimmat modernin ajan ihmiset kysyvät tässä kohden mitä väliä sillä on, jos 5-vuotias saa valita omat lasinsa, tai seksuaalinen elämä aloitetaan 13-vuotiaana tai että pyritään eduskuntaan 21-vuotiaana?

Aikana, jolloin kaikki on saatavilla vain yhdella hiiren klikkauksella nopeasti, on vaikeaa olla ajattelematta, että aikaisempaa fyysistä ja henkistä kypsymistä ei tapahtuisi. Yksittäisissä tilanteissa me ihailemme vanhuuden tuomaa kypsyyttä ja viisautta mutta olemme pitkä matkan päässä siitä, että esim. vaatisimme polittikoilta kypsyyttä ja viisautta.

Steineropetus ei anna arvoa aikaiselle itsenäiselle päätöksen teolle tai kypsymiselle. Itseasiassa aivan päinvastoin, se pitää erityisen tarkasti huolta, että kypsyminen tapahtuu asteittain.

On tervehdyttävää myöhemmän oikeanlaisen arvostelukyvyn kehittymiselle, jos opiskelijalla on nuorena opettajia, joita hän on voinut katsoa kunnioittaen ja joiden tarkkaa arvostelukykyä hän voi myöhemmin elämässään ihailla.

Eräs muusikko, entinen steinerkoulun oppilas, jota oli opettanut kasvatuksellisesti lahjakas professori, katsoi menneisyyteen täynnä ihailua ja kiitollisuutta. Opettaja oli luonnollisesti aina päättänyt mitä musiikkia oppilaan tulisi milloinkin soittaa, sillä hän näki selkeästi mitä oppilas kulloinkin tarvitsi. "Hän tiesi aina mikä oli minulle oikein. Usein, jos itse ehdotin jonkin kappaleen harjoittelua, hän sanoi päätään pudistaen ei, ja hän oli aina oikeassa!"


Tämänlaisen kokemuksen sisäistäminen nuorena ei ole haitallista itse-ohjautumiselle, vaan itseasiassa se on lähtökohta oman elämän hallintaan.

Jos lapsi jo pienenä saa aina itse valita ja päättää asiat joista ei vielä mitään tiedä, hänestä ei tule itseohjautuvaa aikuista. Sama on totta arvostelukyvyn suhteen. Sitä ei voi kehittää antamalla oppilaille aina valta sanoa mielipiteensä joka asiaan. Päinvastoin, kyky arvioida asioita kriitisesti kehittyy itsestään kunhan henkilöllä on tietoa, joka ei ole syntynyt lukemalla kuolleita faktoja vaan ne on opittu aktiivisesti, elävällä tavalla. Tällöin opittu tieto voidaan tunnistaa yhteyksinä vanhan tiedon, sekä ajattelun kautta työstetyn uuden tiedon välillä.

Tämä arvostelukyvyn voima sisältää ymmärryksen siitä milloin tulee käyttää arvostelua ja milloin ei. Todellista taidetta onkin kehittyminen ymmärtämään milloin on vaiettava ja milloin on oltava kriittinen. Tätä tulisi miettiä, kun päätetään mihin asioihin oppilaat osallistuvat mielipiteillään ja mihin ei. On mahdollista osallistaa oppilaat päättämään koulun arkeen liittyvistä asioista, mutta objektiivisesti katsoen se ei ole pakollista.

Meidän tehtävämme oppilaita kohtaan on kasvatuksellinen, joten oppilaiden osallistamisen tulee aina palvella tätä lähtökohtaa. Ensisijaisesti tulee aina muistaa ja tukea sitä kuinka oppilaat kehittävät oman vahvan arvostelukykynsä.





Kuvat: CC0 Public Domain
Free for commercial use
Max Pixel, Pxhere





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti