14. Miksi valita kaksi henkilöä, ja vielä parempi: vastakkaista mielipidettä

Tähän saakka olemme ajaneet ajatusta yhteispäätösten lopettamisesta ja yksilökohtaisen vastuun lisäämisestä yhteisöllisen luottamuksen pohjalta. Tästä vastakkainasettelusta tulee näin dynaaminen, kun vastuu siirtyy edestakaisin yhteisön ja yksilön välillä. Se synnyttää elävän ja hengittävän organismin.

Kuitenkin tulosten taso riippuu siitä, kuinka hyviä valitun henkilön oivallukset ovat. Osa ideoista on heikkoja ja huonoja, toiset taas loistavia ja inspiroivia. Lisäksi mukana on kaikkea tältä väliltä. Kysymys onkin kuinka voidaan tukea ja auttaa valittua henkilöä niin, että ajatukset ovat sosiaalisesti tuottavia?

Yksi tärkeä onnistumisen ehto on, että luottoa annetaan henkilöille, jotka itse kehittävät uudenlaisia ajatuksia, ja ovat aloitteellisia sekä sitoutuneita. Jos vastuuta annetaan puolestaan henkilöille, jotka näkevät itsensä vain välittäjinä tai sovittelijoina (moderator), tulokset eivät yleensä ole niin hyviä. Oikeita henkilöitä tähän ovat ne kekseliäät tyypit, vaikka heitä olisikin tukemassa useampi ihminen (collective). Tästä syystä yhteisössä tulisi olla todellinen  'tuntuma' näistä luovista ihmisistä, sillä kaksi asiaa voi olla pielessä yhteisössä; aloitteellisuus ilma vastuuta ja vastuu ilman aloitteellisuutta. 

Luovan ihmisen ajatuksia sekä aloitteellisuutta on mahdollista lisätä ja kasvattaa laittamalla hänet yhteistyöhön vastakkaista mielipidettä kannattavan henkilön kanssa. Yksi erityisen hyvä metodi on antaa vastuu päätöksestä kahdelle henkilölle, ja jos mahdollista sellaisille, jotka edustavat vastakkaisia  puolia. Miksi näin?

Yksi Goethen tärkeimmistä löydöistä tieteilijänä oli vastakkaisuuden teorian tunnistaminen ja todentaminen luonnon yhtenä pääperiaatteena. Näistä kaikkein kuuluisin esimerkki on pimeän ja valon vastakohtaisuus. Jos nämä kaksi voimaa toimivat yhteistyössä, värit syntyvät. Goethen väriopin mukaan, taivaan sininen syntyy universumin pimeydestä, jos sitä katsotaan valaisevan väliaineen läpi. Auringonlaskun punainen väri synty kun auringonvalo läpäisee pimeän, varjoisan väliaineen.

On hämmästyttävää, että Goethe ei ainoastaan keksinyt vastakkaisuuden ja lisäämisen periaatetta vaan hän myös eli sitä intuitiivisesti, lähinnä Schillerin ystävänä. Jos on opiskellut runoutta, saattaa tietää, että nämä kaksi olivat ennen ystävystymistään toistensa kilpailijoita. On todella tutustuttava heidän tarinaansa perusteellisesti, ennenkuin voi ymmärtää kuinka vaikea heidän suhteensa oli ennen kuin he kohtasivat toisensa vuonna 1794. Goethe ei hyväksynyt mitään Schillerin taiteesta. Lisäksi hän koki, että Schiller tuhosi Saksan kulttuurisen elämän. "Joko Schiller tai minä" Goethe ajatteli. "Jos Schillerin työt saavat onnistuneen vastaanoton, sitten minulle ja minun asioilleni ei ole tilaa."
Jos tämä konflikti siirretään koulumaailmaan olisi tilanne seuraavan lainen; "Jos kollega B jatkaa opettamistaan tällä tavalla, en pysty jatkamaan samojen oppilaiden opettajana. Minun on lähdettävä."

Ne loukkaavat kommentit Goethea kohtaan, joita Schillerin työstä "Grace and Dignity" löytyy, ovat viimeisiä joiden ajattelisi rakentavan syvää ystävyyttä kahden henkilön välillä. Jos näkisit samankaltaiset kuin Schillerin esittämät kommentit yhteydessä steinerkouluun, ajattelisit enemmänkin oikeustaistelua kuin yhteisöllistä työskentelyä. Ystävyys olisi viimeinen ajatus. Uskomatonta kyllä, näin kävi kuitenkin Schillerin ja Goethen suhteen, vaikka ystävyys olikin viimeisin asia, jota odotettiin tapahtuvan.

Goethe ja Schiller

Se miten näistä kahdesta kilpailijasta tuli lopulta hyviä ystäviä on tunnettu tarina. Meille sen sijaan on tärkeä ymmärtää kuinka se äärimmäinen paine, joka näiden kahden välillä vallitsi toimi katalysaattorina kun he alkoivat tehdä yhteistyötä. Se loi heidän välilleen tuotteliaisuuden tilan, joka oli yhtä uskomaton kun heidän keskinäinen ystävyytensä. Molemmat ylittivät itsensä. Kun kaksi näin vastakkaista henkilöä alkoivat tehdä yhteistyötä, molempien kirjallinen tuottavuus lisääntyi  sellaiselle tasolle, jolle kumpikaan ei omien sanojensa mukaan olisi kyennyt pääsemään itse.

Historiassa ei varmaankaan ole toista samanlaista esimerkkiä kuin Goethen ja Schillerin tapaus. On paljon tarinoita suuresta ystävyydestä, mutta ei sellaisesta jossa aloitustilanne olisi ollut näin vihamielinen. Rudolf Steiner itse sanoi, että Goethen sekä Schillerin välinen ystävyys on uusi impulssi, jolla on maailmanlaajuinen tärkeys. Se on uuden periaatteen synty, joka voi pikkuhiljaa ottaa paikkansa maailman sivilisaatioissa, kun vastakkaisuudet tekevät yhteistyötä, se on inspiraation ja voiman lähde.

Nykyaikana Goethe-Schillerin periaatteesta on tulossa yksi pääperiaate yrityksien tuotteliaisuuden suhteen.

Ei varmasti ole olemassa steinerkoulua, jossa jotkut henkilöt eivät olisi toistensa kanssa eri mieltä ja siten tietyllä tavalla toistensa vastakohtia. Tällaiset asetelmat saattavat painaa koko yhteisöä ja aiheuttavat usein vaikeuksia sekä suuria konflikteja.  Minun esittämässäni ajatuksessa vastakkaiset ryhmät eivät ole vain välttämätön paha, josta tulee päästä eroon, vaan ne itseasiassa tarjoavat mahdollisuuden parempaan vuorovaikutukseen. Tämä tarkoittaa oikeastaan, että henkilöt jotka eivät tule toistensa kanssa toimeen, työskentelevätkin yhdessä vastuullisesti ja tietoisesti yhteisönsä valtuuttamana jonkin asian hyväksi.

Tästä johtuen saadaan enemmän aikaan.

Ensinnäkin, vaikka vastakkaiset mielipiteet useissa tapauksissa johtavatkin avoimeen konfliktiin (tai mikä pahempaa, kytevät tuhoisasti pinnan alla) on sen mahdollisuus nyt täysin avoimena ja nähtävänä, mikä taas tekee siitä vähemmän vahingollisen asian. Molemmat vastuussa olevat henkilöt ymmärtävät tämän, mutta kohtaamalla toisensa ja olemalla valmiita yhteistyöhön he ovat paljon valmiimpia käsittelemään erimielisyyksiään. Mitä ne ikinä ovatkin, ne voidaan nyt selkeästi nähdä, ja niitä voidaan hyödyntää sen sijaan, että ne leijuvat näkymättöminä alitajunnassamme.

Eripuraisuuden elementti syvällä sielussa, joka saattaa nousta ja ja ottaa henkilön valtaansa, saakin nyt uuden auttajan roolin. Energia, jota on käytetty vastustamaan toista onkin nyt ohjattu rakentavaan suuntaan.

Toiseksi, yhteisön elämä tehdään paljon helpommaksi, kun kaksi tunnetusti toisiaan vastustavaa henkilöä nimetään vastuullisiksi päättäjiksi tietyssä asiassa. Eräs asia ainakin on selvä; heidän ratkaisunsa ei tule olemaan yksipuolinen. Vastakkaiset näkemykset taistelevat ja erilaiset ajatukset muuntuvat omiksi. Jos toisaalta annetaan samaa mielipidettä kantavien henkilöiden tehdä ratkaisut, voidaan väittää että käsillä olevaa asiaa käsitellään vain yhdellä näkökannalla. On todellinen ilo koko yhteisölle kokea kahden henkilön, jotka ovat taistelleet aikaisemmin mielipiteissään, yhdistävän voimansa työskennelläkseen yhdessä.

Kolmanneksi, molemmat henkilöt hyötyvät suuresti kun heidän on sovittava erimielisyytensä (jotka usein ovat pienempiä kun he ovat ajatelleet, ja he huomaavatkin, että heillä onkin paljon yhteistä). Sillä jokainen mielipiteemme on yksipuolinen, vaikka emme sitä näe, kuvitellessamme oman ajatuksemme olevan ainoa oikea. Kun tekee yhteistyötä vastakkaista ajatusta kannattavan kollegan kanssa koko yhteisön hyväksi se auttaa tunnistaan ja pääsemään yksipuolisuuden yli.

Jos on todella innostunut tietystä ideasta, voi sitä rakastaa kuin omaa lastaan ja olla valmis tekemään mitä vain sen hyväksi. Mutta samalla on helppoa olla näkemättä muita puolia jotka voivat olla tärkeitä.

Joten, on parempi tutkia asiaa kuin se olisi kivi, ei kultainen kivi, vaan kivi, jossa on kultahippuja sisällä. Ajattelemalla näin tarjoan ajatukseni muille pyytäen heitä kaivamaan kullan esille. En halua saada heitä vakuuttumaan, että ideani on ainoa oikea, vaan pyydän heitä osoittamaan minulle sen yksipuoliset osat.

Tästä syntyy todellista keskustelua joka taas todistetusti saa aikaan jotain uutta, parempaa ja monipuolisempaa kun se idea, josta kaikki alkoi.

Jo alusta saakka toisen henkilön osa on uusi; hän ei ole enää rasittava 'vastarannnankiiski' ajatukseni tiellä, vaan parini, joka auttaa minua ylittämään rajani samalla lailla kun itsekin tekisin, jos hän pyytäisi minulta.

Kaksi sielua tekee yhden äänen, kuten musiikillinen jännite, joka odottaa seuraavaa sointua. Joissain tapauksissa on hyvä olla mukana osaava sovittelija, eli joku joka ymmärtää tätä 'sielujen musiikkia' ja joka auttaa molempia henkilöitä katsomaan eteenpäin ja löytämään uuden äänen ja estämään henkilöiden jumiutumisen vanhoihin erimielisyyksiin.

Venäläinen säveltäjä Sofia Gubaidulinan sanoin;

"Eräs asia ilahdutti minua lapsena kun improvisoin, ja ne olivat sointuyhteydet, jotka kuljettavat uusiin säveliin. Niissä on jännitettä! Mahdollisen energian potentiaalia, jännitettä sekä lepoa. Tämä noudattaa kosmista lakia."

----

Tämän luvun viittauksissa kerrottiin mm. tarkemmin Goethen ja Schillerin riidoista ennen ystävyyden alkua.

---


Tekijöiden terveiset:

Pahoittelut kun tauko on venynyt - yleisön pyynnöstä koitamme parantaa juoksuamme. Kiitos palautteesta ja kiva kun luette tätä!

t. Pia&Pia

12. Kuninkaiden tasavalta

Selittävä huomautus:
Sanonta 'kuninkaiden tasavalta' syntyi ystäväni Kerim Doosryn ajatuksesta vuosia sitten, ja se yhdistää älykkäästi kaksi mahdollisen vastakkaista ajatusta. On kuitenkin hyvä tietää, että steinerkoululiikkeessä sanaa 'kuningas' käytetään usein kuvaamaan metaforisesti 'jokaisessa elävää ideaalista ihmistä' (Friedrich Schiller) ilman siihen usein liitettäviä negatiivisia ja sotaisia konnotaatioita historiasta.  'Kuninkaan' henkiset kyvyt kuvastuvat häntä ajatuksen selkeydessä, viisaudessa, hyvyydessä, rohkeudessa, harkintakyvyssä sekä tietenkin oikeudentajussa. Koulujen joulunäytelmissä tämä henkilö on esillä kolmessa kuninkaassa, jotka saapuvat Jeesuksen seimen luokse.

Eräs parhaista steinerkoulujen ideoista oli antaa hetken opettaneiden opettajien myös hallinoida koulua. Idea on hieno, sillä opettajat saavat näin mahdollisuuden myös oppia kouluhallinnosta opettajuuden tärkeänä osana. Painopiste on sanassa 'saada' osallistua, pakkoa ei ole. Tämä antaa mahdollisuuden, mutta myöskin taakan.

Mahdollisuus on pitää molemmat jalat maassa. Sillä jos selviät johtamisen perusasioista sinusta tulee Schillerin sanoin: "kokonaisvaltaisempi henkilö" Opettaja ei ainoastaan elä 'pää pilvissä' kultturin korkeuksissa luokkahuoneessaan, vaan pitää myös jalat maassa lakeihin, sekä talouteen liittyvien asioiden hoidossa koulua johtaessaan. Steiner piti tätä hyvin tärkeänä väittäen, että henkilö muuttui erilaiseksi myös oppilaiden edessä tälläisen kokemuksen kautta. Schiller muotoilee, että ilman tietynlaista paatosta, joka kuuluu koulunjohtamiseen, ei henkilö ole saavuttanut 'laajempaa kokonaisuutta' (Schiller: Kirjeitä esteettisestä kasvatuksesta).

Jokaisen tulisi siis saada tämä mahdollisuus. Kaikkien ei sitä tarvitse ottaa, mutta mahdollisuus tulisi kuitenkin siihen kaikilla olla (huomio 43a, kts. luvun lopussa.)

Lyhyesti siis ajatus siitä, että koulussa voisi olla useita rehtoreita antaa sille mahdollisuuden kehittyä. Kaikki saavat mahdollisuuden oppia johtajuudesta, ja jos mahdollisimman monella on johtamiskykyjä, on se parempi kuin jos sitä on vain yhdellä henkilöllä. Johtajuus merkitsee paljon enemmän kuin pelkkää 'tavoitteiden asettamista ja saavuttamista', esim. suunnittelua, järjestelemistä, motivointia sekä seuraamista.  'Johtajuus tarkoitaa toisten voimaannuttamista johtamaan' sanoo Marvin Bower, joka on johtamistaidon asiantuntija. Jos mennään vielä pidemmälle, voidaan todeta, että jokaisen johtajan ja managerin tärkein ominaisuus on tehdä itsestään tarpeeton (huomio 44). Tästä syystä vain yhden rehtorin käyttäminen steinerkouluissa ei ole ideaalinen tilanne. Ei myöskään pienen rehtoriryhmän pitäminen. Johtajuus tarkoittaa toisten mahdollistamista johtajuuteen, mitä useamman, sen parempi. Tätä Rudolf Steiner halusi ollessa ensimmäisen steinerkoulun rehtori. Jokaisen halukkaan opettajan tulisi saada auttaa koulun johtamisessa.

Sosiaalisella tasolla yhden johtajan pitäminen yhteisön huipulla on sama asia kuin kuningaskunta. Pienempi, eliittinen ryhmä johtajia on kuin aristokraatit tai harvainvalta. Nämä valtarakennelmat ovat menneisyyttä. Tulevaisuutta ovat henkilöt, jotka kehittävät ominaisuuksia jotka auttavat heitä ottamaan vastuun yhteisön johtamisesta. Kuningaskunta ei ole tavoite. Ei myöskään aristokratia. Tavoite on itsenäisten vaikuttajien tasavalta. Sitä tarkoittaa parhaimmillaan ' kuninkaiden tasavalta';
ihmisten, jotka ovat kehittäneet, sanan parhaassa tarkoituksessa, 'kuninkaallisia' kykyjä itsessään. (huomio 45)

Direktiivinen ja hierarkinen järjestelmä antaa selkeät vastuualueet. Yhteisjohtajuus johtaa vähenevään vastuunkantoon. Jos halutaan yhdistää yhteisöllinen johtaminen selkeään vastuuseen, täytyy vastuu asettaa mahdollisimman monen henkilön käsiin yhteisesti. Kuninkaiden tasavalta voi siis ratkaista vastakkain asettelun vastuullisuuden ja yhteisöllisyyden välillä.

Kuten olemme nähneet, jotkut kollegat jäävät hiljaisiksi kuuntelijoiksi sen sijaan että ottaisivat täyden vastuun yhteisöstä, esimerkiksi silloin kun puhutaan palkkausasioista. Silti olisi hienoa, jos tällainenkin opettaja voisi uransa lopuksi todeta:  "Kun aloitin opettajana, en mitenkään olisi voinut tehdä henkilöstöratkaisuja. Nyt olen kiitollinen, että koulu antoi minulle mahdollisuuden tehdä niitä. Viimeiset kaksi vuottani koulussa olin jopa töissä henkilöstöpuolella! Olen kiitollinen koululle sekä kollegoilleni että sain tilaisuuden tähän ja lisäksi se on parantanut kykyjäni opettajana".

Tämä opettaja on kehittänyt uuden taidon. Hän on päässyt pelostaan ottaa vastuuta henkilöstöasioissa ja se on paitsi tehnyt hänet ihmisenä vahvemmaksi on sillä myös ollut positiivinen merkitys hänen opetukseensa. (Tutkimuksissa on todettu, että aikuisen henkisellä itsenäisyydellä on suuri merkitys lapsen ja nuoren terveelle henkiselle kehitykselle).

Tämän hetkisessä tilanteessa opettajat saavat osallista koulun johtamiseen kokouksissa,  mutta koska nekin toimivat yhteispäätösten periaatteella he eivät opi ottamaan täyttä vastuuta koulusta kokonaisuutena. He eivät opi tulemaan kuninkaiksi!

Myönnettäköön, että kuninkaita on myös nykyisessä tilanteessa, mutta he ovat muka-kuninkaita ja apotteja jotka heittävät painonsa verran puhetta yhteispäätöksissä. Avoin kuninkuus on kuitenkin parempaa kuin piiloteltu kuninkuus ja 'parempi' tarkoittaa tässä 'veljellisempää'.

Voimme siis todeta että koulun johtaminen yhteisöllisesti 'kuninkaiden tasavallan' mukaisesti on mahdollista, mutta 'kuninkuudessa' on myös taakkansa.

Ensimmäiset opetusvuodet ovat opettajalle raskaita. Ulkopuolisella henkilöllä, joka ei koskaan ole ollut vastuussa luokallisesta lapsia, ei ole ymmärrystä siitä mitä se tarkoittaa. Ensiksikin, opettaja on vastuussa siitä mitä opettaa. Ennen tuntia hänen täytyy valmistautua ja järjestellä, jälkeenpäin korjata töitä ja arvioida. Rudolf Steiner oletti että luokanopettaja tarvitsi jopa 6 tuntia valmistautumista. "12 oppituntia viikossa on tarpeeksi luokanopettajalle. Se tarkoittaa 8 tunnin työpäivää valmisteluineen". (Op.kokous, 8.9.1919)

Kahdeksan tunnin päivä ei jätä aikaa tai voimia koulun johtamiselle. Vain kun opettaja tottuu tähän paineeseen ja ei tarvitse enää niin paljon aikaa valmisteluun on hänellä ylimääräistä energiaa. Jotkut saavuttavat tämän tilan nopeasti, toisilla se kestää kauemmin. Siksi olisi väärin pakottaa tai odottaa, että jokainen opettaja vuorollaan johtaisi koulua. Jokaisen henkilön tulisi saada itse päättää tilanteensa (huomio 47). Kasvaminen vastuuseen ottaa aikaa, joten kuulosta järkevältä istua kokouksissa vaikka itse ei olisikaan vielä valmis ottamaan vastuuta. Mutta jos annetaan näiden opettajien ottaa kantaa yhteisessä päätöstilanteessa, se itseasiassa jatkaa vastuun vähenemistä. Toisten kanssa keskusteleminen kuulostaa järkevältä, koska toisen henkilön mielipiteen ja ajatusten kuuleminen on tärkeää ja auttaa, vaikka tämä henkilö ei haluaisikaan olla vastuussa päätöksestä. Mutta itse päätöksen tekeminen muiden kanssa aiheuttaa vastareaktion, sillä se luo illuusion vastuun ottamisesta.

Kaikissa järjestelmissä on kaksi huonoa asiaa; vastuu ilman mahdollisuutta päättää ja päättäminen ilman vastuuta.

Antamalla kaikille mahdollisuus päättää kaikesta on veljeyden käsite vääristyneenä. Toisin kuin aidossa veljeydessä, tässä tilanteessa on tasa-arvoa siellä minne se ei kuulu. Se, joka kantaa vastuun ei ole sama kuin se, joka sitä ei kanna.

Jokaisessa päätöksessä mukana oleminen on nykyajan ilmiö. Olemme tottuneet muodostamaan mielipiteitä asioista nopeasti. Me tiedämme paljon ja lausumme arvioita asioista vieläkin enemmän. Kun sitten olemme muodostaneet mielipiteen meistä on ihanaa päästä vaikuttamaan päätökseen. Arvosteluun tarvitaan sekä tunnetta että älyä, vastuunotto on tahdon alueella. Halussa muodostaa arvostelu/arvio asiasta, koska meillä on siitä mielipide, on itseasiassa jollain tavalla jotain ylimielistä. Vain silloin kun tahdon ponnistus, joka taas pitää sisällään suunnitelmallisuutta ja halun asian hoitoon, lisätään päättelykykyyn ja tunteisiin, on henkilö kokonaisvaltaisesti osallisena päätöksen tekemisessä (huomio 48).


Huomiot:

(Huom. emme ole suomentaneet johdonmukaisesti kaikkia viitteitä näin erikseen, suurin osa on ujutettu tekstin sekaan. Mutta, nyt, tässä tällä tavalla:)

43a:
Tälle löytyy myös perustelu. Musiikinopettaja, joka antaa yksityisopetusta, on myös vastuussa lakiin sekä talouteen liittyvistä seikoista koskien opetustaan. Yksityisopettaja vastaa näistä asioista itse. Tilanne on sama mm. lääkäreillä yhteisvastaanotolla. Mutta kun tilanteessa on useita henkilöitä mukana, siitä tulee myös ongelmallisempaa. Silti se on pakollinen osa työskentelyä tällaisessa yhteisössä, ja siitä voi vapautua vain yhteisellä sopimuksella muiden kanssa. Koulun johtaminen ei
siis ole kunniatehtävä, vaan pakollinen
 työn osa- alue.

44:
Martin Bower, The Will to Lead. Myös suuret kulttuuriset perustajat, kuten Zarathustra, Buddha sekä Jeesus Kristus halusivat toimia näin.

45: 
Tämä eroaa demokratiasta sillä se toimii meso-tasolla (yritykset ja organisaatiot).
Lisäksi, jokainen jäsen tietää, kenellä on vastuu tehtävistä ja toisinpäin, ja luottamus koskee myös päätöksentekoa. Tässä järjestelmässä yksittäisen henkilön vastuualue on pieni, ja lisäksi päätöksentekoprosessiin kuuluu, että kaikilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä esille ja kommentoida. Demokratia ei toimi näiden periaatteiden mukaisesti, ainakaan käytännön tasolla.

47: 
Caroline von Heydebrandt oli yksi johtavista opettajista ensimmäisessä steinerkoulussa, ja hän tahallisesti jättäytyi koulun johtamisen ulkopuolelle keskittyen täysin opetukseensa.

48: 
Näitä ajatuksia ei saa siirtää politiikan tasolle, sillä siellä voi olla perusteltua, että kaikki päättävät tietystä asiasta, joka koskettaa jokaista henkilökohtaisesti.

9. Kaikki osallistuvat - mutta kuinka?

Monet ihmiset ovat huolissaan siitä kuinka he voivat olla tyytyväisiä päätökseen, jos yksi ihminen tekee sen heidän puolestaan. Tämä on väärä tapa ajatella. Esimerkki uuden palkkasysteemin luomisesta on hyvä esimerkki (kts. luku 7).

Koska päätöksestä vastuussa olevat kaksi ihmistä harkitsivat ja käsittelivät jokaisen näkökulman, he olivat tietoisia jokaikisestä yhteisön jäsenestä. Tämä tarkoitti myös niitä jäseniä, jotka olivat täysin vastakkaista mieltä kyseessä olevasta asiasta. Ainakin he tiesivät, että delegaatit olivat tietoisia heidän argumenteistaan. Juuri tässä on ero äänestämiseen. Voin tuntea, että ajatukseni ja näkökulmani otetaan huomioon ja punnitaan, eikä minua missään vaiheessa kutisteta pelkäksi numeroksi. Ehkäpä asiaa päättämään valitut henkilöt löytävät parempia argumentteja kuin omani. Mutta siltikään he eivät laske minua vain yhdeksi ääneksi. Päinvastoin, juuri kuten Schiller toivoi, he nimenomaan punnitsevat eri näkökantoja kuin laskevat ääniä. He kantavat ajatuksissaan koko yhteisöä ja näin se voima ja vastuu, jonka he tuovat tehtäväänsä elää koko yhteisössä. Niinpä jokainen yhteisön jäsen osallistuu paljon enemmän päätöksen tekoon, kuin ikinä olisi edes mahdollista äänestysmenettelyssä.

Yhä keskustellaan asioista ja kootaan erilaisia näkökulmia niihin. Vain äänestämistä ei ole. Tilalle tulee kolmiosainen epäitsekkyyden prosessi.

Ensin: Jokainen henkilö antaa kaiken luottamuksensa valittujen delegaattien käsiin.
Toiseksi: Jokainen henkilö luopuu omasta edustaan
Kolmanneksi: Vastuullinen päätöksentekoprosessi tulee osaksi delegaattien sielua ja henkeä - 'ei itselle vaan yhteisölle'.

Joten, milloin minä, yksittäisenä yhteisön jäsenenä, tunnen olevani osallistunut tiiviisti päätöksentekoon?

• Tunnenko olevani osallistunut kun voin esittää kaikki näkökantani asiasta ja ottaa sen jälkeen osaa äänestykseen, vai
• onko se silloin kun esitän näkökantani ja asetan luottamukseni päättämään asetettujen henkilöiden käsiin, tietäen, että minun  näkökulmani elää heidän tietoisuudessaan?

Jos onnistut kokemaan jälkimmäisen, silloin tunnet yhteisön hengen paljon vahvemmin.

______