maanantai 24. lokakuuta 2016

8. Luottamuskysymys

Jos ollaan todella yksimielisen päätöksenteon kannalla, se tarkoittaa samalla, että jokaisella on yhtäläinen veto-oikeus. Tarvitaan siis vain yksi henkilö yhteisössä, joka vastustaa päätöstä, jolloin sitä ei siis voida tehdä. Tällä tavalla yksilöllä on paljon valtaa. Hän voi pysäyttää keskustelun ja päätöksenteon kokonaan. Voidaankin väittää, että tässä myös nähdään yksilölle annetun luottamuksen määrän. Jokaisen henkilön harkintakykyyn luotetaan niin, että hän ei käytä veto-oikeuttaan omaksi edukseen, vaan koko yhteisön hyväksi. Jotkut menevät vielä pidemmälle ja sanovat: jos joku kokee henkilökohtaista vääryyttä tehtävän päätöksen vuoksi, ja siksi haluaa vastustaa päätöstä, me otamme asian vakavasti emmekä tee tälläista päätöstä. Sillä jos päätös ei voi olla sinun, se ei voi myöskään olla meidän päätöksemme.

Syy siihen, miksi tällainen näkökanta on mielenkiintoinen, on että se perustuu luottamukseen. Itseasiassa se perustuu niin suureen luottamukseen, että henkilölle annetaan mahdollisuus vastustaa ja pysäyttää ehdotuksia, jotka vaikuttavat koko yhteisöön.

Yleensä veto-oikeus nähdään eri valossa. Puhutaan jokaisen mahdollisuudesta puolustaa omia lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään. Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteko on hyvä esimerkki; yksi henkilö voi pysäyttää vastustamalla kaikkien muiden etenemisen asian suhteen. Meillä asiat ovat kuitenkin toisin. Kaikille henkilöille on annettu mahdollisimman paljon vastuuta ja luotamme siihen, että jokainen yksilö tekee parhaansa yhteisön eteen. Tästä syystä jokaisella on myös vastustusoikeus, joka on vallan väline. Jokaisella yhteisön jäsenellä on tämä oikeus. Mikä valtava määrä luottamusta!

Vaikka tämä onkin mielenkiintoista, kannattaa asiaa miettiä vastuullisuuden kannalta pidemmälle. Sen sijaan että yksilölle annettaisiin luottamus löytää yhteisölle paras mahdollinen ratkaisu, häneen luotetaan vain tarpeeksi sanomaan ’ei’. Päätöksen vastustaminen ei johda positiiviseen lopputulokseen vaan estää sen. Vastustavan mielipiteen jälkeen ei ole ratkaisua. Positiivinen tulos syntyy vain, jos uusi ratkaisu ongelmaan voidaan keksiä ja päättää yksimielisesti.

Tästä käy selväksi, kuinka yksimielisyydestä vastustusoikeuden (veto-oikeuden) kanssa ei voida puhua luottamuksen osoittamisena yksilöä kohtaan. Päinvastoin se osoittaa inhimillisen kekseliäisyyden aliarvioimista. Yksimielisyys millä hinnalla hyvänsä on hienolta kuulostavasta sanasta huolimatta itseasiassa epäluottamuksen osoitus, vaikka sitä ei kukaan sanoisikaan ääneen. Tämä on noloa, sillä puhumme mielellämme luottamuksesta mutta kun sitä todella tarvitaan, sitä ei itseasiassa ole lainkaan.

Tämä on noloa myös opetuksessa. Nimittäin kuinka paljon puhummekaan steinerkouluissa kasvattavamme tuotteliaita ja luovia kykyjä oppilaissamme vaikka samalla koulunjohtamisessa opettajat eivät, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, luota muiden luovuuteen. 


Täytyy ymmärtää selkeästi mitä tämä tarkoittaa. Ne henkilöt, jotka seisovat luokkahuoneissa joka päivä ovat siis enemmän tai vähemmän epäileviä mieleltään. Asiaa pahentaa se tosiasia, että tätä epäluottamuksen ilmapiiriä ei välttämättä tunnisteta, sillä luottamusta pidetään steinerkoulujen yhtenä peruspilarina. Onhan yhtenä päätavoitteenamme rohkaista oppilaita luottamaan ulkopuoliseen maailmaan. Toisin sanoen koulujen mainostama luottamuselementti saattaakin muuttua suljettujen ovien takana epäluottamukseksi. Ideologian ja todellisuuden välillä on suuri kuilu ja siihen ei olisi tarvetta. On nimittäin olemassa jotain parempaa: luottamus kollegojen kykyihin toimia luovasti.





sunnuntai 23. lokakuuta 2016

7. Kuka uskaltaa, se voittaa

- Positiivinen vastaesimerkki


Ensimmäisen maailman sodan lähestyessä loppuaan kävi selväksi, että vanhat yhteiskunnalliset rakenteet olivat hajoamassa. Vuonna 1917 oli Venäjän vallankumous, 1918 myös Saksassa puhkesi vallankumous. Kuningasvalta katosi. Kommunistinen Venäjä ei saanut vain uutta johtoa vaan myös uuden talousjärjestyksen. Se oli ehkä vielä merkityksellisempi seikka. Siellä missä oli ennen ollut yksityinen kapitalismi, oli nyt valtion kapitalismi vallalla. Kaikki pankit ja isommat yritykset, tehtaat ja maatalous oli kansallistettu. Marxistisen ideologian mukaan tuotannon (tehtaiden, maan, ym) tuli kuulua yhteisölle, eikä kouralliselle porvareita. On yleisesti tiedossa, ettei tämä toiminut kovin hyvin. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi vastuuta - eikä kannustimia. Niinpä systeemi toimi vain valtavan paineen alla ja vain kahden sukupolven ajan. Toisaalta, meillä on nyt käytössä yksityinen kapitalismi jonka johdosta varallisuus kertyy yksille, valtaosan yksilöistä ja yhteisöstä jatkuvasti jäädessä yhä vähemmälle ja vähemmälle.

Vuonna 1917 Rudolf Steiner alkoi kehittää ideoita uutta yhteiskuntajärjestystä varten. Hän halusi vapauttaa molemmat, valtion ja yksityisen talouden siitä vakavasta ja yksipuolisesta heikkoudesta joka niillä on, käyttämällä eräänlaista aikasykliä. Lyhyimmällä mahdollisella tavalla ilmaistuna Steinerin kolmijäsenteisessä yhteikuntajärjestyksessä työntekijä ottaa täyden vastuun työstään. Hän johtaa sitä itse. Mutta se on kaikki mitä hän voi tehdä. Hän ei voi myydä eikä luovuttaa tehtävää eteenpäin. Jos hän jättää tehtävänsä, yhteisö ottaa johdon ja vastuun vähäksi aikaa. Sitten yhteisö etsii oikean henkilön hoitamaan tehtävää. Nyt tämä ihminen asetetaan tehtävään ja hän ottaa siitä täyden vastuun, kunnes hän vuorostaan lähtee. (Tämä ei siis ole täydellinen Steinerin kolmijäsenteisen yhteiskuntajärjestyksen kuvaus, aiheesta löytyy paljon perusteellista kirjallisuutta).

Tästä on hyötyä kummallekin puolelle, yksilölle ja yhteisölle. Vastuulliselle yksityiselle aloitteelle ja yhteisön hyvinvoinnille. Toinen tulee mukaan kuvioon toisen perässä. Vastakkaiset kannat ratkeavat ajan kuluessa. Tämä idea osoittaa tien johtaa koulua samalla kertaa kouluyhteisön jäsenten avustuksella ja vastuuta kantavien yksilöiden kanssa. Määrätyksi ajanjaksoksi yhteisö antaa täyden vastuun joillekin jäsenilleen työskennellä eri alueilla. Kun sovittu aika päättyy vastuu siirtyy takaisin yhteisölle kokonaisuudessaan. Näin meillä on elävä jatkumo, joka tekee yksilöistä vahvempia ja enemmän vastuullisia ja joka samalla ottaa  huomioon yhteisön vastuun ja täyttää sen.


Kuva: http://www.lebe-deine-berufung.de/en/trust-is-a-decision-based-on-radical-responsibility/   ---   Kiinnostava kirjoitus muuten! 

Kokeilu 1: Tübingen, Tübingenin vapaa Waldorf koulu Lokakuu-Joulukuu 2008


Tübingenin steinerkoulussa oltiin työskennelty seitsemän vuotta tuloksetta uuden palkkajärjestelmän kanssa. Aina kun puhutaan palkasta, niin ei liene yllättävää, että eri ryhmittymät kantavat sydämmissään huolta omasta edustaan. Kaikki ovat osallisia mitä suurimassa määrin. Näin ollen yksimielisen päätöksen saavuttaminen on paljon vaikeampaa kuin sillon kun pelissä ei ole niin paljon henkilökohtaista osallisuutta. Lisäksi, jos prosessissa ei ole kaikille selvää mitä tapahtuu, eikä yksimielistä päätöstä saavuteta, silloin asioista tulee vaikeita. Juuri näin tapahtui. Lyhyesti: Luottamuspula koulun hallituksessa olevien vanhempien ja koulun henkilökunnan välillä huipentui kesällä 2008 johonkin tapahtumaan, joka katkaisi kamelin selän. Vuosikokouksessa osa opettajista äänesti epäluottamuslauseen puolesta joitakin hallituksen jäseniä kohtaan, niin että hallitus hajosi. Juopa oli selvästi nähtävissä. Mutta todellinen vahinko oli vanhempien ja opettajien välisen molemmanpuolisen luottamuksen hajoaminen. Pitkässä juoksussa tällainen voi tuhota koko koulun.

Nyt tällä kriittisellä hetkellä oli kova paine tehdä jotakin. Niin päätettiin ottaa riski ja kokeilla jotakin uutta, nimittäin antaa Steinerin 'vastuun siirtämisen' -konseptille mahdollisuus. Kouluyhteisö antaisi yhdelle yksilölle täydellisen vastuun. Mutta koska koko asiassa oli kyse vanhempien ja opettajien välisestä luottamuspulasta, annettiin vastuu kahdelle ihmiselle: yhdelle vanhemmalle ja yhdelle opettajalle. Näiden kahden ei vain oletettu kehittelevän uutta palkkasysteemiä, vaan myös saattamaan se käytäntöön. Tähän heillä oli täysi valta!

Oli mahdollista vakuuttaa myös vanhemmat tämän päätöksen taakse. Vanha ja uusi vasta nimitetty hallitus olivat valmiita antamaan yritykselle mahdollisuuden. Avoimen keskustelun jälkeen äänestettiin ja projektille "Uusi palkkajärjestelmä", jonka laatisi ja panisi käytäntöön kaksi henkilöä, näytettiin vihreää valoa. (Luvussa 19 on tarkemmin käytännöistä).

Kiinnostavaa kyllä, ne jotka tehtävään valittiin olivat olleet vastakkaisilla puolilla. Nyt heidän oli tarkoituksella yhdistettävä voimansa. (Lisää aiheesta luvussa 19) He olivat molemmat halukkaita yhteistyöhön. Avuksi löydettiin myös ulkopuolinen moderaattori. Työ alkoi. Nyt vastuu koko asiasta oli yksin heidän käsissään. Heidän tehtävänsä oli suunnitella ja pistää käytäntöön sellainen palkkasysteemi, jonka koko yhteisö hyväksyisi. Ei mikään yksinkertainen tehtävä, etenkin kun ongelma oli ollut vuosia ratkaisematta. Mutta molemmat henkilöt tiesivät, että nyt luotavaa systeemiä ei yhteisö, tai edes pieni osa siitä, ammu alas. He tiesivät, että se systeemi, jonka he kehittävät otetaan käyttöön. Tämä oli syy, miksi vastuu ei ollut heille taakka - vaan itseasiassa se antoi heille siivet. Molemmat olivat otettuja saamastaan luottamuksesta.

Tulos oli ihmeellinen. Kahden kuukauden kuluttua työ oli tehty. Uusi palkkajärjestelmä oli käytössä siitä kuukautta myöhemmin.

Projekti oli erinomaisen vaikuttava. Se ei kuitenkaan ollut hienoin asia. Vaan muiden voimien käyttöön ottaminen. Ensiksi oli vastuullisuuden periaate, toiseksi luottamus ja kolmanneksi "vastakkaisuuden ja parantamisen" -periaate, joka tarkoittaa sitä että vastakkaista mieltä olevat ihmiset liitetään yhteen niin että he eivät estä, vaan pikemminkin parantavat toisiaan.

Oli olemassa kahden vastakkaisen yksilön välinen polariteetti, joka toimi tehokkaan patterin tavoin (lisää ilmiöstä luvussa 14). Toisaalta oli olemassa myös yksilön ja yhteisön välinen polariteetti. Yhteisö, jolla oli kokonaisvastuu asiasta siirsi vastuunsa kahdelle ihmiselle. Tähän liittyi suuri luottamus. Käytännössä ohje näille kahdelle oli: "Tehkää tämä meille. Teillä on meidän täysi luottamus. Mitä tahansa päätättekin, olemme varmoja, että olette harkinneet perusteellisesti kaikkea mistä me olemme tähän mennessä keskustelleet ja että tulette lopputulokseen, joka on hyvä yhteisölle." Tämä tarkoittaa yhtälailla että kaikki yksilöt, jotka muodostavat koko yhteisön, luopuvat veto-oikeudestaan omien henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi. Luopuminen henkilökohtaisista tavoitteista on huomattava asia. Mutta vain tätä kautta se vastuu, joka annettiin kahdelle ihmiselle muuttuu täydeksi vastuuksi.


On väärin kuvitella, että nämä kaksi ihmistä (moderaattorinsa kanssa), sulkeutuivat johonkin salaiseen huoneeseen ja kolmen kuukauden työn jälkeen julistivat juhlavasti työnsä tulokset. Päinvastoin. Viikkojen intensiivisen työn aikana heillä oli monia keskusteluja eri opetajaryhmien kanssa. He halusivat saada kaikki erilaiset näkökulmat pöydälle.  Heillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen suurta määrää hyödyllistä informaatiota, jota aiheesta oli kerätty viimeiset seitsemän vuotta. He tekivät alustavan konseptin ja toivat sen mukaan keskusteluihin. He saivat lainopillista apua ja toinen heistä jopa suunnitteli ja toteutti laskentaohjelman, joka kertoi heti miten tehtävät muutokset vaikuttaisivat jokaisen yksilöön sekä koko yhteisöön.* He olivat huolellisia siinä, etteivät unohda ainoatakaan merkityksellistä näkökohtaa. Sitten, kohta kohdalta he punnitsivat ne, keskustelivat niistä, loivat konseptin ja - tekivät päätöksensä. Oli onni, että nämä kaksi valittua ihmistä, joilla oli hyvä totuudellinen moraali (integrity) ja pätevyys, ottivat ilolla vastaan tehtävän olla vastuussa ja päättää asiasta.**

Jälkeenpäin ajatellen, jos olisi ollut mittari mittaamassa vastuuta ja luottamusta, olisivat tulokset olleet huippuluokkaa kummallakin asteikolla. On vaikea kuvitella suurempaa vastuuta ja enempää luottamusta. Kääntäen ajatellen tämä tarkoittaa, että muilla päätöksentekomenetelmillä niitä olisi ollut paljon vähemmän.
Toinen tehtävään valituista henkilöistä on sanonut: "Luottamus joka meihin kohdistui vapautti uskomattoman määrän energiaa. Onnistuin tekemään kahden-kolmen ihmisen työt, se oli jotain mitä en ole kokenut koskaan ennen. Nyt näen mikä tämän kääntöpuoli on. Vastuun puute halvaannuttaa ja heikentää ihmistä. Ilman luottamusta ei kukaan saavuta sitä mihin on mahdollisuuksiaan, mutta luottamuksen kanssa voi siirtää vuoria."***

 

---
Viitteet:

* Tämä kerrotaan vain koska kirjailija haluaa näyttää kuinka motivoituneita tehtävään valitut henkilöt olivat. Ohjelma itsessään ei loppujenlopuksi vaikuttanut kovinkaan suuresti lopputulokseen.

** Olivatko kaikki tyytyväisiä uuteen palkkajärjestelmään? Varmastikaan ei. Mutta se on sama asia enemmistöpäätösten ja jopa yksimielisten päätösten kanssa. Niin kutsutut "demokraattiset hyveet" eivät ole vanhentuneita tässä kuvatussa prosessissa.  Uutta systeemiä säädettiin vielä hieman tulevina vuosina, kaikenkaikkiaan se on osoittautunut hyödylliseksi.

*** Dieter Kötter, matematiikan, fysiikan ja uskonnon opettaja Tübingenin steinerkoulusta, toinen tehtävään valituista henkilöistä.



6. Enemmistöpäätösperiaatteen ydin

Ensimmäisen steinerkoulun opettajat olisivat pudistelleet noloina ja kauhuissaan päätään, jos heidän olisi pitänyt käyttää kokouksissa äänestyskäytäntöä. Eikä syyttä, sillä enemmistön päätös on aina kaksipiippuinen asia. Sen käyttämisessä  on kuitenkin yksi hyvä puoli; se päättää loputtoman väittelyn, mutta vaatii myös hintansa. Usein sitä hintaa ei kuitenkaan huomata. Nykyajan demokraattisissa valtioissa enemmistön päätösvalta on jo sisäistetty käytäntö, jopa niin, että siitä on tullut meille sokea piste.


Demokratiasta puhuttaessa meidän on ensin selvitettävä eräs sekaannus sitä koskien. Seuraavassa en kritisoi demokratiaa, mutta yritän selventää sitä käsitteenä, sillä enemmistön päätösvalta sekä demokratia ovat eri asioita,vaikkakin niistä puhutaan usein samana asiana. Jos päätämme esimerkiksi oppilaiden kanssa asioista, emme päätä demokraattisesti vaan itseasiassa toimimme demokraattisella tavalla antamalla enemmistön päättää sen sijaan että yksi henkilö päättää kaikkien puolesta. Demokratiahan sanana tarkoittaa itseasiassa kansan ääntä kuninkaan äänen sijasta. Demokratiaa käytetään kuitenkin usealla eri tasolla, esimerkiksi valtiollisella- (macro democracy), yritys ja yhteisö- (mesodemocracy), sekä henkilökohtaisen elämän tasolla (micro democracy).  Toimivia käytäntöjä ei välttämättä voi tasojen välillä siirrellä vapaasti, ja tässä tekstissä käsitellään vain mesotasoa, eli yhteisödemokraatista päätöksentekoa.

Koska enemmistön päätösvalta valtiollisella tasolla on totuttu käytänne asioiden hoitamisessa, olemme unohtaneet sen ongelmakohdat mitä tulee yhteisöllisen tason päätöksiin tällä tekniikalla. Kun osallistujat keskustelevat asioista, he tuovat puheenvuoroissaan esille oman elämänkokemuksensa ja toiveensa sekä kiinnostuksensa aiheet sekä siihen mennessä oppimansa asiat. Samat ajatukset eri ihmisten kertomina voivat olla täysin erilaiset. Kun asiasta äänestetään, henkilöstä tulee kuitenkin vain numero paperilla ja kaikki äänet ovat samanarvoisia lopullisessa laskennassa. Oikeassa elämässä tilanne on kuitenkin eri, sillä henkilöllä jolla on vain vähän tietoa ja kokemusta käsiteltävästä aiheesta ei ole siinä tilanteessa samanarvoinen kommentoija, kun henkilö, jolla on laaja ihmistuntemus ja kokemus. Lisäksi on eri asia, jos mietitään koko yhteisön hyväksi toimimista tai jos kanta tuodaan esille itsekeskeisessä mielessä. Nämä asiat eivät tule huomioiduiksi äänten laskennoissa.

Rudolf Steiner sanoi "Minuus haluaa tulla tasa-arvoiseksi, itsenäiseksi. Mutta kun henkilö hyväksyy parlamentarismin, hän tuhoaa minuutensa kun hänen omasta tahdostaan tulee pelkkä äänestyksen ääni. Minuus loppuu sillä hetkellä kun yksilön tahdosta tulee ääni. Äänestämällä hän tappaa elävän sielussaan." (Ja tässä Steiner ei kritisoi parlamentarismia, vain äänestämistä).
Yksinkertaistettuna: äänestäminen häivyttää yksilön. Tätä ei useinkaan huomioida, sillä vaikka tänä päivänä emme puhu kuoleman prosesseista äänestämisen yhteydessä, emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että yksilöt muuttuvat pelkiksi numeroiksi kun äänestystulokset lasketaan.

Samalla tavalla kun käytämme mikroskooppia nähdäksemme bakteerin todellisen muodon, voimme äänestämiskäytäntöä tutkimalla huomata sen henkilöä vähättelevän luonteen. Ihmiset eivät ole numeroita eivätkä halua itseään kohdeltavan sellaisena. Me hyväksymme tämän, mutta samalla menetämme hiukan yksilöllisyydestämme. Siksi äänestäminen on käytännöllistä, mutta ei ideaali toimintatapa. Makrotasolla on hyvinkin mahdollista äänestää monista asioista onnistuneesti, mutta keskitasolla äänestäminen voi olla käytännöllistä, mutta ei tyydyttävää, sillä se ei palvele henkilöä kokonaisuutena. Luultavasti tästä syystä se tulee myös jäämään historiaan toimimattomana, yksilöllisyyttä vähentävänä päätöksentekomuotona. Friedrich Schiller kuvaa kirjoituksessaan ’Demetrius’(1805) äänestämiskäytäntöjä huonoina sillä ’vaihtoehtoja tulee punnita, ei laskea niitä’. Tämä on täysin uusi ajattelutapa totuttuun verrattuna, mutta samalla mahdollinen tulevaisuuden viisaus.

Tiivistettynä

  1. Yhteispäättämisen ideaali johtaa yleisesti yksilön vähenevään vastuuntunteeseen.
  2. Jos halutaan tehdä tärkeitä päätöksiä yhdessä, kolme asiaa on huomioitava; kaikkia vaihtoehtoja täytyy olla aikaa miettiä, on nostettava esiin inspiroivia ideoita jotka vakuuttavat kaikki, sekä muun muassa täytyy olla kyky asettaa oma etunsa viimeiseksi. Kun nämä kolme osa-aluetta päätöksenteossa puuttuu, yleensä päätetään enemmistön tahdon mukaan.
  3. Kun äänestetään enemmistön mielipide, ei ole väliä kuka on mitäkin mieltä asiasta. Yksilölliset erot ja osaaminen jätetään huomiotta.

Kun henkilöllä on vähemmän vastuuta ja hänen erityiset osaamisalueensa jätetään huomaamatta, on löydettävä vaihtoehtoisia tapoja päätöksentekoon. Edellä kuvatulla tavalla toimiva yhteisö ei toimi parhaalla mahdollisimmalla intensiteetillä.  Kekseliään yhteisön sijasta se vaikuttaa enemmänkin keskiaikaiselta klaanilta.  Jotain parempaa on oltava olemassa.


keskiviikko 12. lokakuuta 2016

5. Yksimielisyyden ihanuus ja tuska

Vastuun laimenemisen lisäksi on yhteisessä päätöksenteossa toinenkin heikko lenkki. Homma toimii niin kauan kun kaikki ovat edes pääpiirteissään samaa mieltä keskusteltavista asioista. Mutta mitä tapahtuu jos yhteistä näkemystä ei synny?

Vielä 20 tai 30 vuotta sitten useat koulut hyväksyivät täysin yksimielisyyden periaatteen: Päätökset voitiin tehdä vain yksimielisesti. Siis todella yksimielisesti, ilman että kukaan tai ainakaan moni pidättäytyi antamasta ääntään tai ottamasta kantaa. Jos opettajat eivät päässet yksimielisyyteen, he jatkoivat keskustelua aiheesta niin pitkään kunnes löysivät ratkaisun jonka kanssa jokainen pystyi elämään, edes jotenkin. Tätä kutsuttiin tasavaltaiseksi (republican) metodiksi. Steinerkoululiikkeen piirissä ilmaisut tasavaltainen (republican) ja täysin yksimielinen päätös olivat käytännössä synonyymejä. Rudolf Steiner käytti ilmaisua tasavaltainen kuvatessaan ensimmäisen steinerkoulun opettajille millaista opettajien välisen yhteistyön tulisi olla: tasavaltaista - ei demokraattista. Ja opettajat ymmärsivät että tasavaltainen tarkoittaa samaa kuin yksimielinen. Tulen osoittamaan, että tämä on kyseenalainen tulkinta siitä mitä Steiner tarkoitti.

Ei ole helppoa ymmärtää mikä oikeutti tämän yksimielisyyden ideaalin ylläpitoa vuosikymmeniä. On tietysti hienoa jos ryhmä ihmisiä on samaa mieltä. Mutta onko mitään järkeä sitoutua tällä tavoin yksimielisyyteen, kun se samalla loogisesti ajatellen tarkoittaa myös sitä, ettei ole eri mielipiteitä?

Kuva: https://limkokwingmba.wordpress.com/management-mco101-unit-8c-motivation-leadership-groups-and-teams/

Matematiikassa tai luonnontieteissä yksimielisyys saavutetaan kun kaikki keskustelijat ovat vakuuttuneet siitä, että hypoteesin todisteet ovat oikein (tai väärin). Olisi absurdia kääntää asia ympäri ja julistaa yksimielisyyden olevan pääasiallinen tavoite. Faktat tulevat ensin ja sen jälkeen niiden yksimielinen hyväksyminen. Yksimielisyys on tulos - ei tavoite.

Mutta päätös ottaa tai erottaa kollega töihin on eri asia kuin matematiikka. Vaikka se olikin esimerkkinä sitoutumisesta yksimielisyyteen.  Perustelut menivät näin: tehtäessä tärkeitä, ihmisiin kohdistuvia päätöksiä, asioissa on olemassa 'oikea' ja 'väärä', vaikka se onkin suhteellinen oikea ja väärä. Ei tarvitse kuin puhua asiasta tarpeeksi kauan, tarpeeksi epäitsekkäästi ja oikea päätös tulee selväksi. Kaikki ovat samaa mieltä. Juuri näin on ajateltu steinerkouluissa vuosikymmenet.

Käytännössä tämä metodi toimi joskus todella hyvin ja joskus taas todella huonosti. Oli maagisia hetkiä, jolloin keskustelu oli ollut pitkä ja kiivas, olematta kuitenkaan hyökkäävä ketään keskustelijaa kohtaan, ja sitten joku keksi uuden idean, joka ratkaisi ongelman niin että kaikki saattoivat hyväksyä ratkaisun. Siihen asti kaikki keskustelussa sanotut asiat ovat olleet ehkä hiukan yksipuolisia. Sitten yllättäen yksi kollega saa uuden idean, joka kokoaa oikeastaan kaiken aiemmin sanotun yhteen. Näiden maagisten hetkien takia, pitkistä kokouksista ja lyhyistä yöunista huolimatta monet opettajat saapuivat seuraavana aamuna kouluun virkistyneinä ja innostuneina. Ja vaikka ei ollut ollut paljoa aikaa valmistella oppitunteja, kaikki sujui luokassakin odotettua paremmin.

Mutta oli myös huonoja aikoja, jolloin keskustelut jatkuivat hedelmättöminä viikkoja, joskus kuukausia, jopa vuosia. Pinnan alla pelatut valtapelit pahensivat asioita. En siis tarkoita sellaista valtaa mikä on sovittua ja läpinäkyvää. Vaan sitä piilotettua. Oli hälyttävää kun pienet ryhmät sopivat etukäteen, mitä kukin sanoisi missäkin kohdassa keskustelua, vaikuttaakseen keskustelun kulkuun. Saattoi olla absurdeja hetkiä, jolloin näennäisesti puhuttiin yhdestä asiasta, mutta pinnan alla oli meneillään jotakin ihan muuta. Oli myös julmaa nähdä kuinka se, joka ei kannattanut enemmistön mielipidettä, jyrättiin, kunnes hän lopulta antoi periksi paineen alla. Se oli väsytystaistelua. Tämä kaikki kuitenkin hyväksyttiin, koska oli kyse yhteisen päätöksenteon traditiosta ja joskus se onnisui.

Vuosien kuluessa epäilykset menetelmän toimivuudesta kasvoivat koko ajan voimakkaammiksi. Yksimielisiä päätöksiä tärkeissä kysymyksissä oli yhä vaikeampi ja vaikeampi saada aikaan.

Näin yhä useammat ja useammat koulut päätyivät lopulta äänestämään tärkeistä asioista - henkilöstöstä, koulun profiiliin liittyvistä asioista, rakennusprojekteista. Päätökset tehtiin enemmistöpäätös-periaatteella, sillä perusteella, että enemmistöpäätös oli kuitenkin parempi kuin loputon puhe ja ei päätöstä ollenkaan. Yksimielisyyden idea oli yhä olemassa, mutta yhä useammissa tilanteissa se vähitellen katosi saavuttamattomana. Hitaasti mutta varmasti se korvattiin enemmistöpäätoksen periaatteella.

Kun aika on rajattu, niin ei ole helppoa muodostaa yksimielisiä päätöksiä. Heräsi kysymys, että miksi yksimieliset päätökset olivat joskus olleen mahdollisia ja näyttivät nyt olevan niin paljon vaikeampia? Oliko ennen enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä puhua tärkeistä asioista? (Kannattaa huomata, että ennen opettajainkokoukset kestivät yleensä myöhään yöhön asti - ihmiset antoivat niille enemmän aikaansa.) Ehkäpä ei ollut niin monia vaikeita asioita käsiteltävänä? (Useimmat eivät ole tästä samaa mieltä.) Jotkut sanovat, että opettajat olivat silloin idealistisempia ja epäitsekkäämpiä. On väitetty, että he kantoivat steinerpedagogiikan liekkiä: Mitä enemmän tunnet itsessäsi antroposofisen ihmiskuvan, sitä epäitsekkäämmäksi tulet ja sitä nopeammin tavoitat yhteisymmärryksen koulun asioissa, koska jokainen on täynnä samaa henkeä. (!)

Jotkut sanovat, että nuorempi sukupolvi on jostain syystä vähemmän energinen ja joustava ja sillä on kaiken huipuksi erilainen asenne. Sanotaan, että monet nykyajan opettajista haluavat vain 'tehdä omaa juttuaan'. Toisin kuin aiempi sukupolvi steinerkoulunopettajia, he eivät ole valmiita elämään yksinomaan koulua varten. Ja sitten sanotaan, että eipä ihme että tällaisten individualistien on vaikea löytää yksimielisyyttä, etenkin jos antroposofialla on vain vähäinen sija heidän työssään.

Olkoon tämä kaikki joko totta tai tarua, tai jotakin siltä väliltä - niin tilannetta ei voi muuttaa nyt. Ei ole olemassa vipua, joilla voisimme muuttaa junan suuntaa...


Käännös: Pia Pale