6. Enemmistöpäätösperiaatteen ydin

Ensimmäisen steinerkoulun opettajat olisivat pudistelleet noloina ja kauhuissaan päätään, jos heidän olisi pitänyt käyttää kokouksissa äänestyskäytäntöä. Eikä syyttä, sillä enemmistön päätös on aina kaksipiippuinen asia. Sen käyttämisessä  on kuitenkin yksi hyvä puoli; se päättää loputtoman väittelyn, mutta vaatii myös hintansa. Usein sitä hintaa ei kuitenkaan huomata. Nykyajan demokraattisissa valtioissa enemmistön päätösvalta on jo sisäistetty käytäntö, jopa niin, että siitä on tullut meille sokea piste.

Demokratiasta puhuttaessa meidän on ensin selvitettävä eräs sekaannus sitä koskien. Seuraavassa en kritisoi demokratiaa, mutta yritän selventää sitä käsitteenä, sillä enemmistön päätösvalta sekä demokratia ovat eri asioita,vaikkakin niistä puhutaan usein samana asiana. Jos päätämme esimerkiksi oppilaiden kanssa asioista, emme päätä demokraattisesti vaan itseasiassa toimimme demokraattisella tavalla antamalla enemmistön päättää sen sijaan että yksi henkilö päättää kaikkien puolesta. Demokratiahan sanana tarkoittaa itseasiassa kansan ääntä kuninkaan äänen sijasta. Demokratiaa käytetään kuitenkin usealla eri tasolla, esimerkiksi valtiollisella- (macro democracy), yritys ja yhteisö- (mesodemocracy), sekä henkilökohtaisen elämän tasolla (micro democracy).  Toimivia käytäntöjä ei välttämättä voi tasojen välillä siirrellä vapaasti, ja tässä tekstissä käsitellään vain mesotasoa, eli yhteisödemokraatista päätöksentekoa.

Koska enemmistön päätösvalta valtiollisella tasolla on totuttu käytänne asioiden hoitamisessa, olemme unohtaneet sen ongelmakohdat mitä tulee yhteisöllisen tason päätöksiin tällä tekniikalla. Kun osallistujat keskustelevat asioista, he tuovat puheenvuoroissaan esille oman elämänkokemuksensa ja toiveensa sekä kiinnostuksensa aiheet sekä siihen mennessä oppimansa asiat. Samat ajatukset eri ihmisten kertomina voivat olla täysin erilaiset. Kun asiasta äänestetään, henkilöstä tulee kuitenkin vain numero paperilla ja kaikki äänet ovat samanarvoisia lopullisessa laskennassa. Oikeassa elämässä tilanne on kuitenkin eri, sillä henkilöllä jolla on vain vähän tietoa ja kokemusta käsiteltävästä aiheesta ei ole siinä tilanteessa samanarvoinen kommentoija, kun henkilö, jolla on laaja ihmistuntemus ja kokemus. Lisäksi on eri asia, jos mietitään koko yhteisön hyväksi toimimista tai jos kanta tuodaan esille itsekeskeisessä mielessä. Nämä asiat eivät tule huomioiduiksi äänten laskennoissa.

Rudolf Steiner sanoi "Minuus haluaa tulla tasa-arvoiseksi, itsenäiseksi. Mutta kun henkilö hyväksyy parlamentarismin, hän tuhoaa minuutensa kun hänen omasta tahdostaan tulee pelkkä äänestyksen ääni. Minuus loppuu sillä hetkellä kun yksilön tahdosta tulee ääni. Äänestämällä hän tappaa elävän sielussaan." (Ja tässä Steiner ei kritisoi parlamentarismia, vain äänestämistä).

Yksinkertaistettuna: äänestäminen häivyttää yksilön. Tätä ei useinkaan huomioida, sillä vaikka tänä päivänä emme puhu kuoleman prosesseista äänestämisen yhteydessä, emme voi kieltää sitä tosiasiaa, että yksilöt muuttuvat pelkiksi numeroiksi kun äänestystulokset lasketaan.

Samalla tavalla kun käytämme mikroskooppia nähdäksemme bakteerin todellisen muodon, voimme äänestämiskäytäntöä tutkimalla huomata sen henkilöä vähättelevän luonteen. Ihmiset eivät ole numeroita eivätkä halua itseään kohdeltavan sellaisena. Me hyväksymme tämän, mutta samalla menetämme hiukan yksilöllisyydestämme. Siksi äänestäminen on käytännöllistä, mutta ei ideaali toimintatapa. Makrotasolla on hyvinkin mahdollista äänestää monista asioista onnistuneesti, mutta keskitasolla äänestäminen voi olla käytännöllistä, mutta ei tyydyttävää, sillä se ei palvele henkilöä kokonaisuutena. Luultavasti tästä syystä se tulee myös jäämään historiaan toimimattomana, yksilöllisyyttä vähentävänä päätöksentekomuotona. Friedrich Schiller kuvaa kirjoituksessaan ’Demetrius’(1805) äänestämiskäytäntöjä huonoina sillä ’vaihtoehtoja tulee punnita, ei laskea niitä’. Tämä on täysin uusi ajattelutapa totuttuun verrattuna, mutta samalla mahdollinen tulevaisuuden viisaus.

Tiivistettynä

1. Yhteispäättämisen ideaali johtaa yleisesti yksilön vähenevään vastuuntunteeseen.
   
2. Jos halutaan tehdä tärkeitä päätöksiä yhdessä, kolme asiaa on huomioitava; kaikkia vaihtoehtoja täytyy olla aikaa miettiä, on nostettava esiin inspiroivia ideoita jotka vakuuttavat kaikki, sekä muun muassa täytyy olla kyky asettaa oma etunsa viimeiseksi. Kun nämä kolme osa-aluetta päätöksenteossa puuttuu, yleensä päätetään enemmistön tahdon mukaan.
   
3. Kun äänestetään enemmistön mielipide, ei ole väliä kuka on mitäkin mieltä asiasta. Yksilölliset erot ja osaaminen jätetään huomiotta.

Kun henkilöllä on vähemmän vastuuta ja hänen erityiset osaamisalueensa jätetään huomaamatta, on löydettävä vaihtoehtoisia tapoja päätöksentekoon. Edellä kuvatulla tavalla toimiva yhteisö ei toimi parhaalla mahdollisimmalla intensiteetillä.  Kekseliään yhteisön sijasta se vaikuttaa enemmänkin keskiaikaiselta klaanilta.  Jotain parempaa on oltava olemassa.

5. Yksimielisyyden ihanuus ja tuska

Vastuun laimenemisen lisäksi on yhteisessä päätöksenteossa toinenkin heikko lenkki. Homma toimii niin kauan kun kaikki ovat edes pääpiirteissään samaa mieltä keskusteltavista asioista. Mutta mitä tapahtuu jos yhteistä näkemystä ei synny?

Vielä 20 tai 30 vuotta sitten useat koulut hyväksyivät täysin yksimielisyyden periaatteen: Päätökset voitiin tehdä vain yksimielisesti. Siis todella yksimielisesti, ilman että kukaan tai ainakaan moni pidättäytyi antamasta ääntään tai ottamasta kantaa. Jos opettajat eivät päässet yksimielisyyteen, he jatkoivat keskustelua aiheesta niin pitkään kunnes löysivät ratkaisun jonka kanssa jokainen pystyi elämään, edes jotenkin. Tätä kutsuttiin tasavaltaiseksi (republican) metodiksi. Steinerkoululiikkeen piirissä ilmaisut tasavaltainen (republican) ja täysin yksimielinen päätös olivat käytännössä synonyymejä. Rudolf Steiner käytti ilmaisua tasavaltainen kuvatessaan ensimmäisen steinerkoulun opettajille millaista opettajien välisen yhteistyön tulisi olla: tasavaltaista - ei demokraattista. Ja opettajat ymmärsivät että tasavaltainen tarkoittaa samaa kuin yksimielinen. Tulen osoittamaan, että tämä on kyseenalainen tulkinta siitä mitä Steiner tarkoitti.

Ei ole helppoa ymmärtää mikä oikeutti tämän yksimielisyyden ideaalin ylläpitoa vuosikymmeniä. On tietysti hienoa jos ryhmä ihmisiä on samaa mieltä. Mutta onko mitään järkeä sitoutua tällä tavoin yksimielisyyteen, kun se samalla loogisesti ajatellen tarkoittaa myös sitä, ettei ole eri mielipiteitä?

Kuva: https://limkokwingmba.wordpress.com/management-mco101-unit-8c-motivation-leadership-groups-and-teams/

Matematiikassa tai luonnontieteissä yksimielisyys saavutetaan kun kaikki keskustelijat ovat vakuuttuneet siitä, että hypoteesin todisteet ovat oikein (tai väärin). Olisi absurdia kääntää asia ympäri ja julistaa yksimielisyyden olevan pääasiallinen tavoite. Faktat tulevat ensin ja sen jälkeen niiden yksimielinen hyväksyminen. Yksimielisyys on tulos - ei tavoite.

Mutta päätös ottaa tai erottaa kollega töihin on eri asia kuin matematiikka. Vaikka se olikin esimerkkinä sitoutumisesta yksimielisyyteen.  Perustelut menivät näin: tehtäessä tärkeitä, ihmisiin kohdistuvia päätöksiä, asioissa on olemassa 'oikea' ja 'väärä', vaikka se onkin suhteellinen oikea ja väärä. Ei tarvitse kuin puhua asiasta tarpeeksi kauan, tarpeeksi epäitsekkäästi ja oikea päätös tulee selväksi. Kaikki ovat samaa mieltä. Juuri näin on ajateltu steinerkouluissa vuosikymmenet.

Käytännössä tämä metodi toimi joskus todella hyvin ja joskus taas todella huonosti. Oli maagisia hetkiä, jolloin keskustelu oli ollut pitkä ja kiivas, olematta kuitenkaan hyökkäävä ketään keskustelijaa kohtaan, ja sitten joku keksi uuden idean, joka ratkaisi ongelman niin että kaikki saattoivat hyväksyä ratkaisun. Siihen asti kaikki keskustelussa sanotut asiat ovat olleet ehkä hiukan yksipuolisia. Sitten yllättäen yksi kollega saa uuden idean, joka kokoaa oikeastaan kaiken aiemmin sanotun yhteen. Näiden maagisten hetkien takia, pitkistä kokouksista ja lyhyistä yöunista huolimatta monet opettajat saapuivat seuraavana aamuna kouluun virkistyneinä ja innostuneina. Ja vaikka ei ollut ollut paljoa aikaa valmistella oppitunteja, kaikki sujui luokassakin odotettua paremmin.

Mutta oli myös huonoja aikoja, jolloin keskustelut jatkuivat hedelmättöminä viikkoja, joskus kuukausia, jopa vuosia. Pinnan alla pelatut valtapelit pahensivat asioita. En siis tarkoita sellaista valtaa mikä on sovittua ja läpinäkyvää. Vaan sitä piilotettua. Oli hälyttävää kun pienet ryhmät sopivat etukäteen, mitä kukin sanoisi missäkin kohdassa keskustelua, vaikuttaakseen keskustelun kulkuun. Saattoi olla absurdeja hetkiä, jolloin näennäisesti puhuttiin yhdestä asiasta, mutta pinnan alla oli meneillään jotakin ihan muuta. Oli myös julmaa nähdä kuinka se, joka ei kannattanut enemmistön mielipidettä, jyrättiin, kunnes hän lopulta antoi periksi paineen alla. Se oli väsytystaistelua. Tämä kaikki kuitenkin hyväksyttiin, koska oli kyse yhteisen päätöksenteon traditiosta ja joskus se onnisui.

Vuosien kuluessa epäilykset menetelmän toimivuudesta kasvoivat koko ajan voimakkaammiksi. Yksimielisiä päätöksiä tärkeissä kysymyksissä oli yhä vaikeampi ja vaikeampi saada aikaan.

Näin yhä useammat ja useammat koulut päätyivät lopulta äänestämään tärkeistä asioista - henkilöstöstä, koulun profiiliin liittyvistä asioista, rakennusprojekteista. Päätökset tehtiin enemmistöpäätös-periaatteella, sillä perusteella, että enemmistöpäätös oli kuitenkin parempi kuin loputon puhe ja ei päätöstä ollenkaan. Yksimielisyyden idea oli yhä olemassa, mutta yhä useammissa tilanteissa se vähitellen katosi saavuttamattomana. Hitaasti mutta varmasti se korvattiin enemmistöpäätoksen periaatteella.

Kun aika on rajattu, niin ei ole helppoa muodostaa yksimielisiä päätöksiä. Heräsi kysymys, että miksi yksimieliset päätökset olivat joskus olleen mahdollisia ja näyttivät nyt olevan niin paljon vaikeampia? Oliko ennen enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä puhua tärkeistä asioista? (Kannattaa huomata, että ennen opettajainkokoukset kestivät yleensä myöhään yöhön asti - ihmiset antoivat niille enemmän aikaansa.) Ehkäpä ei ollut niin monia vaikeita asioita käsiteltävänä? (Useimmat eivät ole tästä samaa mieltä.) Jotkut sanovat, että opettajat olivat silloin idealistisempia ja epäitsekkäämpiä. On väitetty, että he kantoivat steinerpedagogiikan liekkiä: Mitä enemmän tunnet itsessäsi antroposofisen ihmiskuvan, sitä epäitsekkäämmäksi tulet ja sitä nopeammin tavoitat yhteisymmärryksen koulun asioissa, koska jokainen on täynnä samaa henkeä. (!)

Jotkut sanovat, että nuorempi sukupolvi on jostain syystä vähemmän energinen ja joustava ja sillä on kaiken huipuksi erilainen asenne. Sanotaan, että monet nykyajan opettajista haluavat vain 'tehdä omaa juttuaan'. Toisin kuin aiempi sukupolvi steinerkoulunopettajia, he eivät ole valmiita elämään yksinomaan koulua varten. Ja sitten sanotaan, että eipä ihme että tällaisten individualistien on vaikea löytää yksimielisyyttä, etenkin jos antroposofialla on vain vähäinen sija heidän työssään.

Olkoon tämä kaikki joko totta tai tarua, tai jotakin siltä väliltä - niin tilannetta ei voi muuttaa nyt. Ei ole olemassa vipua, joilla voisimme muuttaa junan suuntaa...

Käännös: Pia Pale

2. Vaihtoehtoja etsimässä

Vuosikymmeniä steinerkoulujen ylpeyden aihe oli se, miten opettajat koulussa käyttivät yhteistä itsehallintoa. Opettajat sietivät kaiken sen epämukavuuden ja työtunnit, joita pitkät yhteiset keskustelut aiheuttivat, sillä niin saatiin yleensä ennen pitkää tehtyä vahvoja ja sitovia päätöksiä. vaikka työ oli rankkaa, steinerkoulujen opettajat pitivät sitä vuosikymmeniä tärkeänä ja oikeutettuna, olivathan he eräänlaisia pioneereja alallaan. Ajateltiin, että yhteinen itsehallinto oli tulevaisuuden asia jota harjoiteltiin ja siksi se oli niin vaikeaa.

Viimeisen 10-15 vuoden aikana ihmiset ovat kuitenkin alkaneet kyseenalaistaa itsehallinnon ja sen oikeellisuuden. Se, mitä pidettiin ideaalina vuosikymmeniä on viimeaikoina noussut usein kasvavan kritiikin kohteeksi. Tämä johtuu siitä, että yhteinen koulun johtaminen voidaan nykypäivänä nähdä toimimattomana ja jopa toimintaa rampauttavana asiana sen sijaan että se olisi innoittava tapa toimia.

Ei siis yllätä, että osa opettajista tuo esille rehtorin tarpeellisuuden tai ainakin kantansa pienemmän hallintoryhmän perustamisesta. Osoitan näissä kirjoituksissani, että tehottomuus ei ole ongelman ydin, vaan se on ihmisten riittämätön valmius ottaa vastuuta. Käytännön toiminnan tehottomuus johtuu juuri tästä. 

Nykytilanteessa on alettu toivoa siirtymistä vastakkaiseen suuntaan. Ruohonjuuritason demokratian hengessä toimiminen tarkoittaisi, että kaikki tärkeät päätökset, kuten opettajien palkkaus tai erottaminen, tai koulun profiilin muutokset, tehtäisiin opettajien ja vanhempien yhteistyössä demokraattisin perustein. 

Mutta kaikki johtamisvaihtoehdot ovat itseasiassa ongelmallisia; 

Aristotele

• a.)  yhteisöllinen itsehallinto jota opettajat ovat harjoittaneet vuosikymmeniä, 
• b.) ruohonjuuritason demokratia päätöksenteossa, 
• c.) joidenkin toivoma rehtori-idea, jonka ongelmallisuus tulee esille jo Aristoteleen toteamuksessa, että demokratiassa väistämättä esille tulevat ongelmat aiheuttavat halun vahvaan johtajuuteen ja johtajaan, joka taas lopulta johtaa diktatuuriin.

Ei kuitenkaan tarvitse ajatella, että steinerkoulun hallintoryhmä olisi pelkästään vain huono asia, vaan itseasiassa sen myötä paljon voi parantua. On selvää, että syvällisten syiden vuoksi tällainen edellä mainittu johtamistapa ei ole ideaalinen steinerkoululle. Myöskään yhteishallinto ei ole ratkaisu vaikkakin niin on pitkään ajateltu. Itseasiassa tämä hallintomuoto ei ole koskaan toiminut, ei edes parhaimpina päivinään.
Tämä on juuri se väite, joka vaatii selvennyksen, kuten myös väite, että rehtori on ratkaisu mutta ei koskaan ideaali tilanne. Sama pätee ruohonjuuritason demokraattiseen ratkaisuun.

Aloittamani keskustelun (näiden kirjoitusten) aikana uusi perspektiivi näyttäytyy ja yhdistää kaikki vastakkaiset väitteet. Aivan ensimmäiseksi on kuitenkin palattava hiukan ajassa taaksepäin ja hahmotettava, miten steinerkoulujen yhteinen ylläpitäminen ja hallinnoiminen alunperin toimi.