16. Lumipalloja, kännyköitä ja alkoholia

Sataa lunta ja ulkona pojat ja tytöt ovat heittelemässä lumipalloja. Toisessa kerroksessa on avoin ikkuna – mikä kohde! Vieläkin hienompaa ja uskaliaampaa olisi heittää opettaja X:ää pallolla hyvän matkan päästä, sillä hän seisoo juuri sopivasti valvomassa pihaa. Miten hauskaa! Steinerkoulun opettajille tässä piilee laukeamista vailla oleva ansa.

Torstain kokouksessa nimittäin koko opettajakunta keskustelee lumipalloista ja puhumista riittää. He puhuvat tuntikausia, päiviä ja vuosia. He puhuvat lumipalloista, tupakoivista oppilaista, kännyköistä, ensimmäisen koulupäivän aloituksesta ja skeittilaudoista koulualueella, jalkapallon pelaamisesta, koulusta poistumisesta kesken koulupäivän ja välituntivalvonnan unohtamisesta. Ja kokouksen jälkeenkin keskustelu jatkuu parkkipaikoilla jne. "Uskomaton kokous! Me käytimme 20 minuuttia puhuaksemme lumipalloista! Ja taas kokous venyi 45 minuuttia!."

Kaikki puhuvat tupakoijista mutta kukaan ei ota vastuuta. Vaihtoehtoinen tapa olisi, että joku sanoisi; "Minä hoidan asian. Minä otan vastuun. Minä teen sen muiden puolesta. Jos joku haluaa antaa minulle ehdotuksia asian hoitamisen suhteen niin olkaa hyvät."

Vastuun ottaminen tarkoittaa seurauksista vastaamista, vaikka tätä ei nykypäivänä enää usein ajatellakaan. Harvoin steinerkoulujen ulkopuolellakaan toimitaan näin. Kun esimerkiksi ison yrityksen johtaja selittää sijoittajille kuinka hän ottaaa vastuun siitä miten suuri yhdistyminen toisen yrityksen kanssa meni pieleen, tiedämme sen olevan pelkkää puhetta. Eräällä tavalla johtaja on vastuussa tuhansien töiden menetyksestä, mutta mitä se tarkoittaa hänelle henkilökohtaisella tasolla? Tuleeko hänen vastata tilanteesta henkilökohtaisesti? Vaikka hänet erotettaisiin (kultaisella kädenpuristuksella), ei hän missään tapauksessa yksityishenkilönä joudu vastuuseen.

Vastuun ottaminen tarkoittaa vastuuta lopputuloksesta. Loppujen lopuksi kyseessä on tahdon asia. Jos olen ottanut hoitaakseni tupakoivien oppilaiden asian, eli siivottomuuden tupakointipaikalla, mutta en saa heitä itse siivoamaan jälkiä, tulee minun viimeisenä keinona siivota alue itse. Minä olen vastuussa paikan siisteydestä, ja jos muut eivät sitä tee, on se loppujen lopuksi minun tehtävä.

Jos väitetään, että tälläisellä lähestymistavalla ei ole kasvatuksellista arvoa, ollaan väärässä. Itseasiassa juuri näin näytetään nuorille ihmisille mitä vastuunkantaminen itseasiassa tarkoittaa. Ja se toimii. Kun olet siivonnut oppilaiden jälkiä joka päivä muutaman kuukauden, olet varmasti myös keksinyt useita tapoja parantaa oppilaiden ajattelematonta toimintaa. Vapaaehtoisen tahdonvoimasta riippuen, on mahdollista että ongelma, joka vei vain muutaman minuutin kokous aikaa, saatettiin helposti ratkaista jopa useiksi vuosiksi. Jos ei ole valmis kantamaan lopullisia seuraamuksia, tulisi kysyä itseltään mitä vastuu itseasiassa tarkoittaa. Ehkä siinä on kyse vain kyvystä selittää miksi joku asia ei toimi? Vai?

Vastuunottamisen käsite tulisi olla vahvasti ankkuroituna yhteisön sydämessä. Jos se ei ole johtoryhmän toiminnan keskiössä oleva periaate, näkyy se myös ympäröivässä yhteisössä esim. lumipallo ja kännykkä keskustelussa.

Vastuunotto on yksi asia, toinen asia on ottaa huomioon koko yhteisö. Tämä tarkoittaa, että jos koulu esim. on kokonaan savuton (joka Suomessa toki on laissa määritelty, kääntäjän huomio) tai kännykätön alue, ja sääntö koskee sekä oppilaita, vanhempia, että opettajia, tulisi jokaisella heillä myös olla osa päätöksen teossa. Ei ole tervehdyttävää, että useat ryhmät keskustelevat aiheesta, ja sitten opettajat tekevät päätöksen, että koulu on puhelinvapaata aluetta. Tämä johtaa lähinnä siihen, että opettajat eivät näe kännyköitä, mutta se ei tarkoita etteikö niitä käytettäisi.

On tärkeää, että jokainen, jota tietty asia yhteisössä koskee ajattelee sitä, kerää siitä tietoa, ja kehittää ideoita.

Tämän jälkeen koko yhteisö antaa vastuun asian suhteen kolmelle henkilölle; yläluokan oppilaalle, vanhemmalle ja opettajalle, jotka tekevät päätöksen. Tämä ei tarkoita vanhempien tai oppilaiden tai opettajien edustajia, vaan että valitaan yhdet henkilöt päättämään koko koulun hyvinvoinnin puolesta.

On todella hyödyllistä ja kasvatuksellisesti arvokasta, kun vanhemmat oppilaat otetaan mukaan päätöksen tekoon esim. puhelinsääntöjen tai koko koulun sääntöjen tai vaikkapa kulttuurimatkan alkoholisääntöjen suhteen.

• Säännöt, joita itse on ollut työstämässä on helpompi hyväksyä kuin ylhäältä annetut. 
• Kun luotetaan ihmisten kykyyn tehdä rakentavia ehdotuksia, antaa se paremman signaalin kuin se, että "emme tarvitse apuanne päätösten tekoon."
• Opettajille on hyvä, että he eivät vain kuule oppilaiden mielipidettä, vaan myös työskentelevät niiden kanssa. On paljon tehokkaampaa sanoa "me tarvitsemme teitä tähän koko prosessin ajan" sen sijaan että sanomme "annamme teidän esittää mielipiteenne". 
• Oppilaat eivät ainoastaan opi seuraamaan mielenkiinnon kohteitaan, vaan myös näkemään suuremman kokonaisuuden eli koko koulun kokonaisena yhteisönä ja jopa ottamaan jonkin alueen toiminnasta vastuuta. 

Tapaus 2

Stuttgart, Michael Bauer koulu, huhti- toukokuu 2007

Kun vuonna 1985 saavuin Michael Bauer kouluun melko nuorena opettaja, oli koulussa hyvin selkeä sääntö koskien 12. luokan kulttuurimatkaa – ei alkoholia!

Mutta muistan myös erittäin tiukan kiistan kokouksessa.

Kreikkaan suuntautuneella kulttuurimatkalla oli juotu kreikkalaisen ruoan kanssa valkoviiniä. Eräs matkan valvojista oli antanut asian olla kun laseihin oli jo kaadettu viiniä, jolloin hän oli rikkonut johtoryhmän asettamaa sääntöä.

Tämä aiheutti kiivastuneita erimielisyyksiä. Jotkut opettajista eivät pitäneet asiaa vakavana, toiset pitivät alkoholin sallinutta opettajaa epäluotettavana ja epäonnistuneena kasvattajana.

Esiin nousevat tunnereaktiot olivat voimakkaita.

Vastustavat opettajat toivat esille seuraavanlaisia argumentteja:

• Jo pieni määrä alkoholia on vahingollista 
• Luokkaretkellä oppilaiden tulisi oppia pitämään hauskaa ilman alkoholia- ja matka voidaan nähdä tulevaisuuden alkoholittoman yhteisön esimerkkinä
• Oppilaiden tulisi nähdä opettajansa henkilöinä, jotka pitäytyvät arvojensa mukaisessa käytöksessä. 
• Luokkaretki ei ole viikon juopottelutilaisuus, joka niin usein on todellisuutta tavallisissa kouluissa, ja steinerkoulujen tulisi puolustaa tätä kantaa viimeiseen saakka. 

Toisaalta, tuotiin esille seuraavat asiat: 

• Nämä ideaalit ja tavoitteet ovat hyvin kaukana oikeasta elämästä.
• Säännön tiukkuus provosoi oppilaita testaamaan sitä 
• Ne opettajat, jotka eivät ole samaa mieltä koulun asettaman säännön kanssa, joutuvat antamaan periksi omasta näkemyksestään. 

Vaikkakin asia aiheutti kiihkeän väittelyn, alkoholiton matka -sääntö pysyi voimassa. Ongelmat pysyivät myös samoina.

Nimittäin yksi isoimmista ongelmista oli, että oppilaat jotka yleensä joivat alkoholia kyllä allekirjoittivat sopimuksen jossa lupasivat olla juomatta ennen matkan alkua, tietäen vallan hyvin rikkovansa lupauksensa heti mahdollisuuden tullessa. Näin tehdessään he itseasiassa pitävät elossa koulun kirjoittamatonta ja vanhaa sääntöä juomisesta, joka oli joka matkalla jätetty huomioimatta, ja kunnon rangaistuksia ei oltu koskaan annettu.

Vain kerran 20 vuoden aikana tuli vastaan luokka, joka yksimielisesti kieltäytyi allekirjoittamasta paperia ja siitä syystä he eivät lähteneet matkalleen lainkaan. Kuinka virkistävä asenne!

Meni vuosia ennenkuin keksittiin toimiva ratkaisu tilanteeseen. Vasta kun oppilaat ja opettajat tekivät yhteistyötä uuden säännön syntymiseksi saatiin aikaiseksi ratkaisu jota kaikki kannattivat.

Oppilaita ärsytti ero todellisuuden ja säännön välillä. Samoin oli opettajien laita. Yksi tärkeä väite nousi esille ja herätti ajatuksia, ja tämä ajatus oli, että hauskaa voi pitää ilman alkoholia. Ongelma oli, että oppilaat eivät olleet asiasta samaa mieltä.

He sanoivat "jos tuo on teidän ideaalinne, niin me hyväksymme sen, mutta se ei ole meidän ideaalimme. Voitteko te hyväksyä sen?"

Tämä nosti esille vanhan viisauden, että on mahdotonta rakastaa ideaalia jota ei voi hyväksyä, eikä ainakaan niitä ajatuksia jotka on pakotettu ajattelemaan.

Olisiko mahdollista yrittää työskennellä yhdessä uuden ratkaisun luomiseksi sen sijaan että oppilaille saneltaisiin sääntö, jota joko tuli noudattaa tai sitten matka perutaan?

Opettajat ja oppilaat keksivät lopulta ehdotuksen, jonka ansiosta sääntöjä ei tarvittu. Se oli yksinkertaisesti: "Me opettajat luotamme, että oppilaamme osaavat käyttää alkoholia hallitusti kulttuurimatkalla."

– Mitä ihmettä? Ei sääntöä?

– Ei

– Entä mitä jos matkalla sitten aletaankin ryyppäämään kunnolla?

– Silti, ei sääntöä. Olemme varmoja, että löydämme mahdollisiin ongelmiin ratkaisun, jos niitä tulee. Tässäkin me luotamme kykyynne järkevään keskusteluun yhdessä.

– Mutta entä juominen yhteisillä retkillä ja museokäynneillä, tai kun teemme maalauksia?
– Hetkinen, se on työskentelyaikaa. Me emme keskustele siitä. Mutta vapaa ajalla ei ole sääntöä.

– Sehän on anarkiaa, sanoi yksi oppilas.
– Ei, vastasi opettaja, se on luottamusta siihen, että osataan toimia järkevästi. Järjen ääni vastaan sääntö.

Tätä ajatusta pohdittiin tarkasti ja verrattiin vanhaan käytäntöön. Tulos oli tyrmistyttävä. Ajatus toi esille monta positiivista asiaa.

• Luottamus kasvaa suuresti. Vanha sääntö oli merkinnyt epäluottamusta ja jatkuvia tarkastuksia. 
• Jokainen yksilö vastaa itsestään paremmin 
• Jokainen yksilö vastaa myös muista luokkatovereistaan ja koko luokasta paremmin 
• Salailu ja epärehellisyys vähenevät. Totuudellisuus kasvaa. 
• Jokaisella on enemmän vapautta. Enää ei ole pakotettua toimintaa. 

Näin ollen tilanne vaikutti lupaavalta. Ja näin lopulta myös päätettiin, vaikkakin päätöksen tekivät lopulta opettajakunta sillä oppilaat ja opettajat, jotka sopimusta työstivät eivät itsenäisesti voineet asiasta päättää.

Retken jälkeen täytettiin nimetön kysely aiheesta. Tulos osoitti että oppilaat vastasivat positiivisesti heille annettuun luottamukseen. Jokainen vastasi, että heidän käytöksensä oli ollut kohtuullista ja järkevää. Kriisejä ei tullut. Sen sijaan he olivat kiitollisia saamastaan luottamuksesta.

Tämä on esimerkki opettajien ja oppilaiden yhteistyön voimasta ja luottamuksen ilmapiiristä koulun sääntöjä miettiessä. Se osoittaa eron ylhäältä annettujen sääntöjen ja yhdessä työstettyjen sopimusten välillä. Ja se on myös esimerkkinä siitä, kuinka oppilaat voivat olla aktiivisesti mukana päätösten teossa, joita muuten tekisivät vain koulun johdossa olevat henkilöt.

Paljon riippuu siitä, milloin oppilaiden osallistumisella tärkeisiin päätöksiin on merkityksellistä ja tarkoituksenmukaista. Jos mietitään oppilaiden osallistumista koulutoiminnan pyörittämiseen pätee sama asia kuin vanhempienkin osalta, eli oppilaat eivät tunne koulun ihmiskuvallista (antroposofista) taustaa. Eikä heillä ole tietoa siitä, mikä olisi rehtorius voitaisiin järjestää. Tästä syystä oppilaat eivät olla läsnä kaikessa päätöksenteossa koulussa. Mutta kuten yllä näimme on asioita, joihin vanhemmilla oppilailla on rakentava ratkaisuvaikutus päätöksenteossa. Tässä tarkoitetaan yli 16-vuotiaita opiskelijoita.  (Suom. Huom. Suomessa on alkoholilainsäädäntö joka koskee alle 18-vuotiaita) Muistutetaan myös, että Steinerin aikaan oppilaat kävivät koulua vain 16-vuotiaksi. Tämän jälkeen lähdettiin omiin suuntiin. Jotkut oppilaista menivät harjoittelemaan ammattia, toiset menivät yliopistoon opiskelemaan perusopintoja ennen omalle alalle suuntautumista. Tästä johtuen ja antroposofisesti nähtynä puhutaan opiskelijoista ja näitä oppilaita joita nyt kutsutaankin opiskelijoiksi, ovat hyvässä vaiheessa osallistumaan myös koulun toimintaan liittyvien päätösten tekoon.Toisaalta paljon riippuu myös heidän kypsyydestään ja siitä, kuinka paljon luottamusta on opiskelijoiden sekä opettajien välillä. Tietyissä tilanteissa opiskelijat voivat antaa näkemyksensä esimerkiksi hyvän opettajan palkkaamisessa osallistumalla näytetuntiin tai esittämällä toiveen. Toisissa tilanteissa tällainen osallistuminen saattaa tuottaa täysin vastakkaisen tuloksen. 

Kun tehdään päivittäiseen koulun käyntiin liittyviä muutoksia, kuten lukujärjestyksiin tai uusien oppiaineiden aloittamiseen, saattaa olla järkevää ottaa opiskelijat mukaan tekemään päätöksiä. Mutta se voi olla myös väärä ratkaisu. Mistä tämä sitten riippuu?

Kun mietitään oppilaiden osallistamista, on otettava huomioon eräs iso asia joka helposti unohdetaan varsinkin kun se sotii nykyajan trendejä vastaan.

Monilla elämän aloilla asioita aletaan nykyään tekemään hyvin varhain. Äiti antaa esim. pienen lapsensa valita omat silmälasinsa 700 vaihtoehdon joukosta. Kasvatuksellisen päämäärättömyyden tilassa tämän ajatellaan parantavan lapsen päätöksentekokykyä myöhemmin, mutta päinvastainen tapahtuu. Samanlaisen tilanteen voimme nähdä seksualisuuden suhteen tai poliittisella areenalla, jossa eduskunnan jäsenet ovat nuorentuneet vuosi vuodelta. Useimmat modernin ajan ihmiset kysyvät tässä kohden mitä väliä sillä on, jos 5-vuotias saa valita omat lasinsa, tai seksuaalinen elämä aloitetaan 13-vuotiaana tai että pyritään eduskuntaan 21-vuotiaana?

Aikana, jolloin kaikki on saatavilla vain yhdella hiiren klikkauksella nopeasti, on vaikeaa olla ajattelematta, että aikaisempaa fyysistä ja henkistä kypsymistä ei tapahtuisi. Yksittäisissä tilanteissa me ihailemme vanhuuden tuomaa kypsyyttä ja viisautta mutta olemme pitkä matkan päässä siitä, että esim. vaatisimme polittikoilta kypsyyttä ja viisautta.

Steineropetus ei anna arvoa aikaiselle itsenäiselle päätöksen teolle tai kypsymiselle. Itseasiassa aivan päinvastoin, se pitää erityisen tarkasti huolta, että kypsyminen tapahtuu asteittain.

On tervehdyttävää myöhemmän oikeanlaisen arvostelukyvyn kehittymiselle, jos opiskelijalla on nuorena opettajia, joita hän on voinut katsoa kunnioittaen ja joiden tarkkaa arvostelukykyä hän voi myöhemmin elämässään ihailla.

Eräs muusikko, entinen steinerkoulun oppilas, jota oli opettanut kasvatuksellisesti lahjakas professori, katsoi menneisyyteen täynnä ihailua ja kiitollisuutta. Opettaja oli luonnollisesti aina päättänyt mitä musiikkia oppilaan tulisi milloinkin soittaa, sillä hän näki selkeästi mitä oppilas kulloinkin tarvitsi. "Hän tiesi aina mikä oli minulle oikein. Usein, jos itse ehdotin jonkin kappaleen harjoittelua, hän sanoi päätään pudistaen ei, ja hän oli aina oikeassa!"


Tämänlaisen kokemuksen sisäistäminen nuorena ei ole haitallista itse-ohjautumiselle, vaan itseasiassa se on lähtökohta oman elämän hallintaan.

Jos lapsi jo pienenä saa aina itse valita ja päättää asiat joista ei vielä mitään tiedä, hänestä ei tule itseohjautuvaa aikuista. Sama on totta arvostelukyvyn suhteen. Sitä ei voi kehittää antamalla oppilaille aina valta sanoa mielipiteensä joka asiaan. Päinvastoin, kyky arvioida asioita kriitisesti kehittyy itsestään kunhan henkilöllä on tietoa, joka ei ole syntynyt lukemalla kuolleita faktoja vaan ne on opittu aktiivisesti, elävällä tavalla. Tällöin opittu tieto voidaan tunnistaa yhteyksinä vanhan tiedon, sekä ajattelun kautta työstetyn uuden tiedon välillä.

Tämä arvostelukyvyn voima sisältää ymmärryksen siitä milloin tulee käyttää arvostelua ja milloin ei. Todellista taidetta onkin kehittyminen ymmärtämään milloin on vaiettava ja milloin on oltava kriittinen. Tätä tulisi miettiä, kun päätetään mihin asioihin oppilaat osallistuvat mielipiteillään ja mihin ei. On mahdollista osallistaa oppilaat päättämään koulun arkeen liittyvistä asioista, mutta objektiivisesti katsoen se ei ole pakollista.

Meidän tehtävämme oppilaita kohtaan on kasvatuksellinen, joten oppilaiden osallistamisen tulee aina palvella tätä lähtökohtaa. Ensisijaisesti tulee aina muistaa ja tukea sitä kuinka oppilaat kehittävät oman vahvan arvostelukykynsä.





Kuvat: CC0 Public Domain
Free for commercial use
Max Pixel, Pxhere

12. Kuninkaiden tasavalta

Selittävä huomautus:
Sanonta 'kuninkaiden tasavalta' syntyi ystäväni Kerim Doosryn ajatuksesta vuosia sitten, ja se yhdistää älykkäästi kaksi mahdollisen vastakkaista ajatusta. On kuitenkin hyvä tietää, että steinerkoululiikkeessä sanaa 'kuningas' käytetään usein kuvaamaan metaforisesti 'jokaisessa elävää ideaalista ihmistä' (Friedrich Schiller) ilman siihen usein liitettäviä negatiivisia ja sotaisia konnotaatioita historiasta.  'Kuninkaan' henkiset kyvyt kuvastuvat häntä ajatuksen selkeydessä, viisaudessa, hyvyydessä, rohkeudessa, harkintakyvyssä sekä tietenkin oikeudentajussa. Koulujen joulunäytelmissä tämä henkilö on esillä kolmessa kuninkaassa, jotka saapuvat Jeesuksen seimen luokse.

Eräs parhaista steinerkoulujen ideoista oli antaa hetken opettaneiden opettajien myös hallinoida koulua. Idea on hieno, sillä opettajat saavat näin mahdollisuuden myös oppia kouluhallinnosta opettajuuden tärkeänä osana. Painopiste on sanassa 'saada' osallistua, pakkoa ei ole. Tämä antaa mahdollisuuden, mutta myöskin taakan.

Mahdollisuus on pitää molemmat jalat maassa. Sillä jos selviät johtamisen perusasioista sinusta tulee Schillerin sanoin: "kokonaisvaltaisempi henkilö" Opettaja ei ainoastaan elä 'pää pilvissä' kultturin korkeuksissa luokkahuoneessaan, vaan pitää myös jalat maassa lakeihin, sekä talouteen liittyvien asioiden hoidossa koulua johtaessaan. Steiner piti tätä hyvin tärkeänä väittäen, että henkilö muuttui erilaiseksi myös oppilaiden edessä tälläisen kokemuksen kautta. Schiller muotoilee, että ilman tietynlaista paatosta, joka kuuluu koulunjohtamiseen, ei henkilö ole saavuttanut 'laajempaa kokonaisuutta' (Schiller: Kirjeitä esteettisestä kasvatuksesta).

Jokaisen tulisi siis saada tämä mahdollisuus. Kaikkien ei sitä tarvitse ottaa, mutta mahdollisuus tulisi kuitenkin siihen kaikilla olla (huomio 43a, kts. luvun lopussa.)

Lyhyesti siis ajatus siitä, että koulussa voisi olla useita rehtoreita antaa sille mahdollisuuden kehittyä. Kaikki saavat mahdollisuuden oppia johtajuudesta, ja jos mahdollisimman monella on johtamiskykyjä, on se parempi kuin jos sitä on vain yhdellä henkilöllä. Johtajuus merkitsee paljon enemmän kuin pelkkää 'tavoitteiden asettamista ja saavuttamista', esim. suunnittelua, järjestelemistä, motivointia sekä seuraamista.  'Johtajuus tarkoitaa toisten voimaannuttamista johtamaan' sanoo Marvin Bower, joka on johtamistaidon asiantuntija. Jos mennään vielä pidemmälle, voidaan todeta, että jokaisen johtajan ja managerin tärkein ominaisuus on tehdä itsestään tarpeeton (huomio 44). Tästä syystä vain yhden rehtorin käyttäminen steinerkouluissa ei ole ideaalinen tilanne. Ei myöskään pienen rehtoriryhmän pitäminen. Johtajuus tarkoittaa toisten mahdollistamista johtajuuteen, mitä useamman, sen parempi. Tätä Rudolf Steiner halusi ollessa ensimmäisen steinerkoulun rehtori. Jokaisen halukkaan opettajan tulisi saada auttaa koulun johtamisessa.

Sosiaalisella tasolla yhden johtajan pitäminen yhteisön huipulla on sama asia kuin kuningaskunta. Pienempi, eliittinen ryhmä johtajia on kuin aristokraatit tai harvainvalta. Nämä valtarakennelmat ovat menneisyyttä. Tulevaisuutta ovat henkilöt, jotka kehittävät ominaisuuksia jotka auttavat heitä ottamaan vastuun yhteisön johtamisesta. Kuningaskunta ei ole tavoite. Ei myöskään aristokratia. Tavoite on itsenäisten vaikuttajien tasavalta. Sitä tarkoittaa parhaimmillaan ' kuninkaiden tasavalta';
ihmisten, jotka ovat kehittäneet, sanan parhaassa tarkoituksessa, 'kuninkaallisia' kykyjä itsessään. (huomio 45)

Direktiivinen ja hierarkinen järjestelmä antaa selkeät vastuualueet. Yhteisjohtajuus johtaa vähenevään vastuunkantoon. Jos halutaan yhdistää yhteisöllinen johtaminen selkeään vastuuseen, täytyy vastuu asettaa mahdollisimman monen henkilön käsiin yhteisesti. Kuninkaiden tasavalta voi siis ratkaista vastakkain asettelun vastuullisuuden ja yhteisöllisyyden välillä.

Kuten olemme nähneet, jotkut kollegat jäävät hiljaisiksi kuuntelijoiksi sen sijaan että ottaisivat täyden vastuun yhteisöstä, esimerkiksi silloin kun puhutaan palkkausasioista. Silti olisi hienoa, jos tällainenkin opettaja voisi uransa lopuksi todeta:  "Kun aloitin opettajana, en mitenkään olisi voinut tehdä henkilöstöratkaisuja. Nyt olen kiitollinen, että koulu antoi minulle mahdollisuuden tehdä niitä. Viimeiset kaksi vuottani koulussa olin jopa töissä henkilöstöpuolella! Olen kiitollinen koululle sekä kollegoilleni että sain tilaisuuden tähän ja lisäksi se on parantanut kykyjäni opettajana".

Tämä opettaja on kehittänyt uuden taidon. Hän on päässyt pelostaan ottaa vastuuta henkilöstöasioissa ja se on paitsi tehnyt hänet ihmisenä vahvemmaksi on sillä myös ollut positiivinen merkitys hänen opetukseensa. (Tutkimuksissa on todettu, että aikuisen henkisellä itsenäisyydellä on suuri merkitys lapsen ja nuoren terveelle henkiselle kehitykselle).

Tämän hetkisessä tilanteessa opettajat saavat osallista koulun johtamiseen kokouksissa,  mutta koska nekin toimivat yhteispäätösten periaatteella he eivät opi ottamaan täyttä vastuuta koulusta kokonaisuutena. He eivät opi tulemaan kuninkaiksi!

Myönnettäköön, että kuninkaita on myös nykyisessä tilanteessa, mutta he ovat muka-kuninkaita ja apotteja jotka heittävät painonsa verran puhetta yhteispäätöksissä. Avoin kuninkuus on kuitenkin parempaa kuin piiloteltu kuninkuus ja 'parempi' tarkoittaa tässä 'veljellisempää'.

Voimme siis todeta että koulun johtaminen yhteisöllisesti 'kuninkaiden tasavallan' mukaisesti on mahdollista, mutta 'kuninkuudessa' on myös taakkansa.

Ensimmäiset opetusvuodet ovat opettajalle raskaita. Ulkopuolisella henkilöllä, joka ei koskaan ole ollut vastuussa luokallisesta lapsia, ei ole ymmärrystä siitä mitä se tarkoittaa. Ensiksikin, opettaja on vastuussa siitä mitä opettaa. Ennen tuntia hänen täytyy valmistautua ja järjestellä, jälkeenpäin korjata töitä ja arvioida. Rudolf Steiner oletti että luokanopettaja tarvitsi jopa 6 tuntia valmistautumista. "12 oppituntia viikossa on tarpeeksi luokanopettajalle. Se tarkoittaa 8 tunnin työpäivää valmisteluineen". (Op.kokous, 8.9.1919)

Kahdeksan tunnin päivä ei jätä aikaa tai voimia koulun johtamiselle. Vain kun opettaja tottuu tähän paineeseen ja ei tarvitse enää niin paljon aikaa valmisteluun on hänellä ylimääräistä energiaa. Jotkut saavuttavat tämän tilan nopeasti, toisilla se kestää kauemmin. Siksi olisi väärin pakottaa tai odottaa, että jokainen opettaja vuorollaan johtaisi koulua. Jokaisen henkilön tulisi saada itse päättää tilanteensa (huomio 47). Kasvaminen vastuuseen ottaa aikaa, joten kuulosta järkevältä istua kokouksissa vaikka itse ei olisikaan vielä valmis ottamaan vastuuta. Mutta jos annetaan näiden opettajien ottaa kantaa yhteisessä päätöstilanteessa, se itseasiassa jatkaa vastuun vähenemistä. Toisten kanssa keskusteleminen kuulostaa järkevältä, koska toisen henkilön mielipiteen ja ajatusten kuuleminen on tärkeää ja auttaa, vaikka tämä henkilö ei haluaisikaan olla vastuussa päätöksestä. Mutta itse päätöksen tekeminen muiden kanssa aiheuttaa vastareaktion, sillä se luo illuusion vastuun ottamisesta.

Kaikissa järjestelmissä on kaksi huonoa asiaa; vastuu ilman mahdollisuutta päättää ja päättäminen ilman vastuuta.

Antamalla kaikille mahdollisuus päättää kaikesta on veljeyden käsite vääristyneenä. Toisin kuin aidossa veljeydessä, tässä tilanteessa on tasa-arvoa siellä minne se ei kuulu. Se, joka kantaa vastuun ei ole sama kuin se, joka sitä ei kanna.

Jokaisessa päätöksessä mukana oleminen on nykyajan ilmiö. Olemme tottuneet muodostamaan mielipiteitä asioista nopeasti. Me tiedämme paljon ja lausumme arvioita asioista vieläkin enemmän. Kun sitten olemme muodostaneet mielipiteen meistä on ihanaa päästä vaikuttamaan päätökseen. Arvosteluun tarvitaan sekä tunnetta että älyä, vastuunotto on tahdon alueella. Halussa muodostaa arvostelu/arvio asiasta, koska meillä on siitä mielipide, on itseasiassa jollain tavalla jotain ylimielistä. Vain silloin kun tahdon ponnistus, joka taas pitää sisällään suunnitelmallisuutta ja halun asian hoitoon, lisätään päättelykykyyn ja tunteisiin, on henkilö kokonaisvaltaisesti osallisena päätöksen tekemisessä (huomio 48).


Huomiot:

(Huom. emme ole suomentaneet johdonmukaisesti kaikkia viitteitä näin erikseen, suurin osa on ujutettu tekstin sekaan. Mutta, nyt, tässä tällä tavalla:)

43a:
Tälle löytyy myös perustelu. Musiikinopettaja, joka antaa yksityisopetusta, on myös vastuussa lakiin sekä talouteen liittyvistä seikoista koskien opetustaan. Yksityisopettaja vastaa näistä asioista itse. Tilanne on sama mm. lääkäreillä yhteisvastaanotolla. Mutta kun tilanteessa on useita henkilöitä mukana, siitä tulee myös ongelmallisempaa. Silti se on pakollinen osa työskentelyä tällaisessa yhteisössä, ja siitä voi vapautua vain yhteisellä sopimuksella muiden kanssa. Koulun johtaminen ei
siis ole kunniatehtävä, vaan pakollinen
 työn osa- alue.

44:
Martin Bower, The Will to Lead. Myös suuret kulttuuriset perustajat, kuten Zarathustra, Buddha sekä Jeesus Kristus halusivat toimia näin.

45: 
Tämä eroaa demokratiasta sillä se toimii meso-tasolla (yritykset ja organisaatiot).
Lisäksi, jokainen jäsen tietää, kenellä on vastuu tehtävistä ja toisinpäin, ja luottamus koskee myös päätöksentekoa. Tässä järjestelmässä yksittäisen henkilön vastuualue on pieni, ja lisäksi päätöksentekoprosessiin kuuluu, että kaikilla on mahdollisuus tuoda mielipiteensä esille ja kommentoida. Demokratia ei toimi näiden periaatteiden mukaisesti, ainakaan käytännön tasolla.

47: 
Caroline von Heydebrandt oli yksi johtavista opettajista ensimmäisessä steinerkoulussa, ja hän tahallisesti jättäytyi koulun johtamisen ulkopuolelle keskittyen täysin opetukseensa.

48: 
Näitä ajatuksia ei saa siirtää politiikan tasolle, sillä siellä voi olla perusteltua, että kaikki päättävät tietystä asiasta, joka koskettaa jokaista henkilökohtaisesti.

10. Vallankumous. Kirjaimellisesti.

Tässä ei ole mitään uutta, sanovat useat opettajat tähän. Mehän jaamme töitä koko ajan. Vaikka tämä vastalause on ymmärrettävä, se osoittaa myös kuinka helposti ajatukseni väärinymmärretään. On totta, että useat tehtävät jaetaan steinerkouluissa (kuten uusien oppilaiden otto kouluun, tai jopa palkkaus- ja erottamisasiat), mutta todellisesti töiden jakaminen on ollut poikkeus, vaikka sitä tapahtuukin paljon. Tässä uudessa ajatuskuviossa se onkin koulun pitämisen pääasia. Tämä on käänteentekevää, eli jakaminen on kaiken toiminnan sydän! 

Tähän saakka yhteisten päätösten tekeminen mahdollisimman yksimielisesti on ollut pääasia. Tehtävien jakaminen aloitettiin yksinkertaisesti käytännön syistä (esim. oppilaiden ottaminen kouluun veisi järjettömästi kaikkien yhteistä aikaa, jos se tehtäisi täydellisesti yhteistyössä). Uusi näkemys muuttaa tämän, sillä sen ydintä onkin päätös, jonka takana jokaikinen voi seistä. On väärin sanoa, ’me tiedämme jo tämän eikä tämä ole uutta’, sillä päinvastoin: me emme todellakaan tiedä tätä.

Tähänastinen toiminta johon sisältyy tehtävien jakaminen, on itseasiassa ollut täysin vastakkainen suhteessa uuteen ideaan. On toki ollut kouluja, joissa jaetaan enemmän kuin toisaalla (ja tästä eteenpäin jakaminen tarkoittaa myös päätöksenteko-oikeutta, ei pelkkää ehdotusta, jonka kokous sitten mahdollisesti hyväksyy).

Toiset koulut luopuvat tästä käytännöstä, eikä se ole ihme, sillä pääperiaate ei ole muuttunut: päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja niin kauan kun näin on, jakaminen on tyhjää sanahelinää. Se ei luo lisää vastuuta, vaan lähinnä käytännöllisyyttä. Tärkeät päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja tästä syystä jakaminen ja siihen tarvittavat ominaisuudet eivät saa kunnollisia mahdollisuuksia kehittyä ja onnistua, sillä  tilanne on jo alunpitäen vääristynyt.

Vastuun ja  luottamuksen idea voidaan laittaa käytäntöön vain jos niin tehdään johdonmukaisesti, jolloin myös myös tärkeät päätökset annettaan tehtäväksi sille ryhmälle, joka asiaa hoitaa. Tällaisia asioita ovat mm. henkilöiden palkkaus, koulun rakennemuutokset ja rakennusprojektit. Lyhyesti: Yhtäkään sellaista päätöstä ei tehdä, mikä ei olisi yhden yhteisön vastuullisen jäsenen harteilla! Tällaisen jakamisen idean ymmärtää vasta kun hyväksyy, että jakaminen ei koske vain käytännöllisiä järjestelyjä, vaan kaikkea, jolloin se oikeasti motivoi ihmisiä työskentelemään parhaan mahdollisen kykynsä mukaan jonkin asian puolesta. Tällä on merkitystä, ja tällä tavalla sekä henkinen että yhteisöllinen vallankumous - kirjaimellisesti - alkaa. Voit verrata tätä ajatusta siihen tieteelliseen vallankumoukseen mikä tapahtui kun Kopernikus esitti teoriansa, jossa maa ei ollutkaan maailmankaikkeuden keskus. Samalla tavalla, tässä uudessa, kaikkia asioita koskevassa päätöksentekotavassa pysyy vastuu selkeästi yksilön käsissä eikä laimeneva vastuu hämärry yhteispäätöksessä. Tämä konsepti kasvattaa yhteisössä yhteistyön tasoa korkeammalle, sillä se vastuuttaa yksilön myös päätösten tasolla.

Tarkastellaanpa erästä avainasiaa eli kuinka uusia kollegoja otetaan tai päätetään jättää ottamatta yhteisöön. Vanhastaan on ollut selvää, että tällaiset päätökset tehdään yhdessä ja yksimielisesti ja on puhuttu kohtalon kysymyksistä. Koko yhteisön pitäisi hyväksyä uusi kollega, ja siksi hakuvaiheessa tämä henkilö esittäytyy koko opettajakunnalle jotka sitten keskustelevat yhdessä ja lopuksi tekevät yksimielisen päätöksen (samalla tavalla kun jos he päättävät hylätä hakijan tai poistaa kollegan yhteisöstä, sillä samalla tavallahan olimme yhdessä päättäneet hänet ottaa yhteisöömme ja nyt yhdessä päätämme mitä teemme hänen suhteensa.) 

Vaikka onkin selvää, että koko yhteisön tulisi hyväksyä uusi työntekijä yhteisöön, on väärin ajatella, että hänen tulisi esitellä itsensä kaikille jonka jälkeen he yhdessä päättävät hänen kohtalonsa. Itse asiassa tällainen yhteispäätös (koski se sitten työsuhteen aloittamista tai purkamista) vähentää jälleen yksilön vastuuta. Kuka itse asiassa on vastuussa työntekijänä palkkauksesta? Kun henkilö on selkeästi sopiva työhön, on tehtävä helppo, mutta jos asiasta joudutaan käymään väittelyä ja pitkiä keskusteluja, kuka silloin loppujen lopuksi kantaa vastuun? Vastuullisuuteen kuuluu myös seurausten kantaminen. Mutta kantaako muka koko opettajakunta tämän vastuun, jos jonkin ajan kuluttua, toisen opettajan ohjauksesta huolimatta, uusi kollega joutuu ongelmiin? Näin ei varmasti tapahdu, ja koska kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta, kukaan ei ole vastuussa. Tämän takia yhteisesti tehdyt päätökset vähentävät vastuuta. 

Voimme myös tarkastella tilannetta uudella tavalla. Annetaankin yhdelle henkilölle (tosin myöhemmin esitän, että kaksi henkilöä on parempi lukumäärä) vastuu palkkaamisesta ja erottamisesta? Ensinnäkin, hän yksin kantaa vastuun myös seuraamuksista ja kaikesta perehdyttämiseen liittyvästä, varsinkin kun ongelmia tulee esille. Lisäksi hän päättää, ja hoitaa, erottamiseen liittyvät seikat, jos tilanne menee siihen. Jos nimittäin ei ole ketään kantamaan seurauksia, on vastuullisuus päätöksenteossa pelkkää kuumaa ilmaa.

Mutta miten tämä sitten toimii käytännössä, uuden kollegan palkkaaminen yhden henkilön vastuulla? Ensinnäkin, yhteisön jäsenet luottavat siihen, että valittu yhteisön jäsen  tekee parhaan mahdollisen päätöksen yhteisölle. Toiseksi, hakemusten käsittely voi pysyä samanlaisena kuin ennenkin, mutta eräs muutos astuu voimaan. Vaikka hakija esittäytyisikin koko opettajakunnalle, ja he saavat sitten tilaisuuden esittää mielipiteensä ja näkemyksensä kollegiossa uuden henkilön sopivuudesta, niin vain yksi opettaja tekee lopullisen toimenpidepäätöksen kuultuaan kaikkien kannan asiaan liittyen. Hän kuuntelee mielellään kaikkien ajatukset ja ottaa erityisesti huomioon omasta kannastaan eriävät mielipiteet. Hän ottaa jokaisen esitetyn ajatuksen todellisena ja mietiskelee niitä sydämessään, jolloin koko yhteisön ääni elää tässä henkilössä. Tällä tavalla koko yhteisö siis on päättämässä uuden kollegan palkkaamisesta kouluun. Tärkeä ero aiempiin käytäntöihin on , että lopulta tämä yksi kollega tekee päätöksen ja ottaa vastuun myös seurauksista. Voi olla, että hän sanoo itselleen; ’Aion antaa tälle hakijalle tämän työpaikan vaikkakin monet työtoverini ovat epäilleet hänen kykyjään, ja ymmärrän heitä. Mutta, mielestäni tällä uudella kollegalla on tarpeeksi hyviä piirteitä joten haluan antaa hänelle mahdollisuuden. Varmistan että hän saa apua ja neuvoja aluksi ja mielessäni on pari kollegaa jotka voivat tukea häntä. Ja jos asiat eivät onnistu, kollegat sekä minä itse voimme ottaa hänen tuntinsa tarvittaessa.’

Henkilö, joka ajattelee tällä tavalla on vastuullinen toimija kaikkien osalta ja hän on oikeasti vastuussa. Siksi hänen pitäisi saada päättää itsenäisesti, vaikka koko yhteisö on hänen päätöksessään mukana. Lisäksi hänen osallistumisensa on itseasiassa vahvempaa, sillä läsnä ei ole puolittaista vastuuta, jota on kun teemme yhteispäätöksiä. Uusi opettaja otetaan yhteisön jäseneksi, jossa luottamus ja selkeä vastuu on voimissaan. Tilanne on siis paljon parempi kuin vähenevän vastuun yhteisössä.

Selkeytän nyt sanomaani. Tämä kappale ei kerro kuinka steinerkouluihin pitäisi palkata tai erottaa työntekijöitä. Vain aihe sinällään on tärkeä. Jos yhteisöön ollaan palkkaamassa uutta jäsentä, täytyy vanha tapa yhteispäättämisestä vaihtaa prosessiin, jossa toteutuu henkilökohtainen vastuunotto, eli yhden henkilön päätös, mikä kuvastaa koko yhteisöä.

Note: 

Minua on kritisoitu ’valta’ sanan käytöstä vastuukysymyksistä puhuttaessa, ja on totta, että kun yhteisö antaa yhdelle jäsenelleen päätösvallan ja -vastuun, tällä henkilöllä on silloin valta päättää ja ottaa vastuuta. Tämän sanan kiertäminen on tekopyhää. Voisi tietysti käyttää jotain muuta termiä kuten ’auktoriteetti päätöksentekoon’, mutta ei se lopputulosta muuta, aivan samalla tavalla auktoriteettiakin voisi väärinkäyttää ja yliarvioida omat resurssinsa. Mutta edes se ei ole niin vakavaa kuin havaitsematon vallankäyttö läpinäkymättömässä järjestelmässä. Nyt se nimittäin tulee esille paremmin, ja sitä vastaan on myös helpompi taistella. Joten on tärkeä huomata että valta on tärkeässä asemassa tässä, ja kokemukseni on, että olisi vaarallista väittää muuta. Tästä syystä en halua poistaa voimmakkaampaa sanaa listalta. Monet sanovat tähän ’me emme oikeastaan käytä valtaa täällä’ tai ’vallan ei pitäisi olla meillä ongelma’ ja päästävät näillä sanoilla huomaamattaan ilmoille kaikki pahat henget, jotka haluavat käyttää valtaa. Kun joku sanoo;’Minä en käytä valtaa’, kuvastaa se usein henkilön omaa kuvaa itsestään, useimmiten vääristyneenä tai sokeana pisteenä hänen itsetunnossaan.

_____

Kommentti

Vaikka tässä luvussa käytettiin henkilöstön palkkausta vain esimerkkinä koko päätöksentekoprosessin muuttamiselle, laitan tähän pari sanaa Suomen steinerkouluista. Steinerkoulut ovat yksityisen opetuksenjärjestäjän kouluja, jolloin ne voivat johtosäännöissään määritellä tarkemmin omat prosessinsa henkilökunnan palkkaukseen. Tämä ei poista kuitenkaan sitä, mitä on laeissa ja asetuksissa määrätty. Suomen steinerkouluissa viimeinen vastuu kaikissa henkilöstöasioissa on kouluyhdistyksen hallituksella ja siellä hallituksen puheenjohtajalla. Viitaten tähän kappaleeseen, voisi todeta, että jos vastuuta ei ole selkeästi määritelty kenellekään - ja tapahtuu virhe palkkauksessa tai erottamisessa, yhdistyksen hallintotapa on huono. Opettajakunta ei ole Suomen lainsäädännössä oikeustoimikelpoinen yhteisö - mutta kouluyhdistys on. Tämä seikka tekee myös hiukan problemaattiseksi opettajakunnan päätökset tietyissä asioissa - etenkin jos yhteisessä päätöksenteossa vastuu on liudentunut ja jos tehdään huonoja seurauksia tuovia päätöksiä.  

Siksi toivoisin, että tämä kappale herättää ajattelemaan päätösprosessien selkeyttä ja kirkkautta omassa yhteisössä. Mutta idealistisilta kuulostavat Valentinin tulisydämiset ajatukset... Mitenkähän tämä tästä kehittyy?  Seuraavaa lukua kohti!

- Pia Pale 

 

7. Kuka uskaltaa, se voittaa

- Positiivinen vastaesimerkki

Ensimmäisen maailman sodan lähestyessä loppuaan kävi selväksi, että vanhat yhteiskunnalliset rakenteet olivat hajoamassa. Vuonna 1917 oli Venäjän vallankumous, 1918 myös Saksassa puhkesi vallankumous. Kuningasvalta katosi. Kommunistinen Venäjä ei saanut vain uutta johtoa vaan myös uuden talousjärjestyksen. Se oli ehkä vielä merkityksellisempi seikka. Siellä missä oli ennen ollut yksityinen kapitalismi, oli nyt valtion kapitalismi vallalla. Kaikki pankit ja isommat yritykset, tehtaat ja maatalous oli kansallistettu. Marxistisen ideologian mukaan tuotannon (tehtaiden, maan, ym) tuli kuulua yhteisölle, eikä kouralliselle porvareita. On yleisesti tiedossa, ettei tämä toiminut kovin hyvin. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi vastuuta - eikä kannustimia. Niinpä systeemi toimi vain valtavan paineen alla ja vain kahden sukupolven ajan. Toisaalta, meillä on nyt käytössä yksityinen kapitalismi jonka johdosta varallisuus kertyy yksille, valtaosan yksilöistä ja yhteisöstä jatkuvasti jäädessä yhä vähemmälle ja vähemmälle.

Vuonna 1917 Rudolf Steiner alkoi kehittää ideoita uutta yhteiskuntajärjestystä varten. Hän halusi vapauttaa molemmat, valtion ja yksityisen talouden siitä vakavasta ja yksipuolisesta heikkoudesta joka niillä on, käyttämällä eräänlaista aikasykliä. Lyhyimmällä mahdollisella tavalla ilmaistuna Steinerin kolmijäsenteisessä yhteikuntajärjestyksessä työntekijä ottaa täyden vastuun työstään. Hän johtaa sitä itse. Mutta se on kaikki mitä hän voi tehdä. Hän ei voi myydä eikä luovuttaa tehtävää eteenpäin. Jos hän jättää tehtävänsä, yhteisö ottaa johdon ja vastuun vähäksi aikaa. Sitten yhteisö etsii oikean henkilön hoitamaan tehtävää. Nyt tämä ihminen asetetaan tehtävään ja hän ottaa siitä täyden vastuun, kunnes hän vuorostaan lähtee. (Tämä ei siis ole täydellinen Steinerin kolmijäsenteisen yhteiskuntajärjestyksen kuvaus, aiheesta löytyy paljon perusteellista kirjallisuutta).

Tästä on hyötyä kummallekin puolelle, yksilölle ja yhteisölle. Vastuulliselle yksityiselle aloitteelle ja yhteisön hyvinvoinnille. Toinen tulee mukaan kuvioon toisen perässä. Vastakkaiset kannat ratkeavat ajan kuluessa. Tämä idea osoittaa tien johtaa koulua samalla kertaa kouluyhteisön jäsenten avustuksella ja vastuuta kantavien yksilöiden kanssa. Määrätyksi ajanjaksoksi yhteisö antaa täyden vastuun joillekin jäsenilleen työskennellä eri alueilla. Kun sovittu aika päättyy vastuu siirtyy takaisin yhteisölle kokonaisuudessaan. Näin meillä on elävä jatkumo, joka tekee yksilöistä vahvempia ja enemmän vastuullisia ja joka samalla ottaa  huomioon yhteisön vastuun ja täyttää sen.

Kuva: http://www.lebe-deine-berufung.de/en/trust-is-a-decision-based-on-radical-responsibility/   ---   Kiinnostava kirjoitus muuten! 

Kokeilu 1: Tübingen, Tübingenin vapaa Waldorf koulu Lokakuu-Joulukuu 2008

Tübingenin steinerkoulussa oltiin työskennelty seitsemän vuotta tuloksetta uuden palkkajärjestelmän kanssa. Aina kun puhutaan palkasta, niin ei liene yllättävää, että eri ryhmittymät kantavat sydämmissään huolta omasta edustaan. Kaikki ovat osallisia mitä suurimassa määrin. Näin ollen yksimielisen päätöksen saavuttaminen on paljon vaikeampaa kuin sillon kun pelissä ei ole niin paljon henkilökohtaista osallisuutta. Lisäksi, jos prosessissa ei ole kaikille selvää mitä tapahtuu, eikä yksimielistä päätöstä saavuteta, silloin asioista tulee vaikeita. Juuri näin tapahtui. Lyhyesti: Luottamuspula koulun hallituksessa olevien vanhempien ja koulun henkilökunnan välillä huipentui kesällä 2008 johonkin tapahtumaan, joka katkaisi kamelin selän. Vuosikokouksessa osa opettajista äänesti epäluottamuslauseen puolesta joitakin hallituksen jäseniä kohtaan, niin että hallitus hajosi. Juopa oli selvästi nähtävissä. Mutta todellinen vahinko oli vanhempien ja opettajien välisen molemmanpuolisen luottamuksen hajoaminen. Pitkässä juoksussa tällainen voi tuhota koko koulun.

Nyt tällä kriittisellä hetkellä oli kova paine tehdä jotakin. Niin päätettiin ottaa riski ja kokeilla jotakin uutta, nimittäin antaa Steinerin 'vastuun siirtämisen' -konseptille mahdollisuus. Kouluyhteisö antaisi yhdelle yksilölle täydellisen vastuun. Mutta koska koko asiassa oli kyse vanhempien ja opettajien välisestä luottamuspulasta, annettiin vastuu kahdelle ihmiselle: yhdelle vanhemmalle ja yhdelle opettajalle. Näiden kahden ei vain oletettu kehittelevän uutta palkkasysteemiä, vaan myös saattamaan se käytäntöön. Tähän heillä oli täysi valta!

Oli mahdollista vakuuttaa myös vanhemmat tämän päätöksen taakse. Vanha ja uusi vasta nimitetty hallitus olivat valmiita antamaan yritykselle mahdollisuuden. Avoimen keskustelun jälkeen äänestettiin ja projektille "Uusi palkkajärjestelmä", jonka laatisi ja panisi käytäntöön kaksi henkilöä, näytettiin vihreää valoa. (Luvussa 19 on tarkemmin käytännöistä).

Kiinnostavaa kyllä, ne jotka tehtävään valittiin olivat olleet vastakkaisilla puolilla. Nyt heidän oli tarkoituksella yhdistettävä voimansa. (Lisää aiheesta luvussa 19) He olivat molemmat halukkaita yhteistyöhön. Avuksi löydettiin myös ulkopuolinen moderaattori. Työ alkoi. Nyt vastuu koko asiasta oli yksin heidän käsissään. Heidän tehtävänsä oli suunnitella ja pistää käytäntöön sellainen palkkasysteemi, jonka koko yhteisö hyväksyisi. Ei mikään yksinkertainen tehtävä, etenkin kun ongelma oli ollut vuosia ratkaisematta. Mutta molemmat henkilöt tiesivät, että nyt luotavaa systeemiä ei yhteisö, tai edes pieni osa siitä, ammu alas. He tiesivät, että se systeemi, jonka he kehittävät otetaan käyttöön. Tämä oli syy, miksi vastuu ei ollut heille taakka - vaan itseasiassa se antoi heille siivet. Molemmat olivat otettuja saamastaan luottamuksesta.

Tulos oli ihmeellinen. Kahden kuukauden kuluttua työ oli tehty. Uusi palkkajärjestelmä oli käytössä siitä kuukautta myöhemmin.

Projekti oli erinomaisen vaikuttava. Se ei kuitenkaan ollut hienoin asia. Vaan muiden voimien käyttöön ottaminen. Ensiksi oli vastuullisuuden periaate, toiseksi luottamus ja kolmanneksi "vastakkaisuuden ja parantamisen" -periaate, joka tarkoittaa sitä että vastakkaista mieltä olevat ihmiset liitetään yhteen niin että he eivät estä, vaan pikemminkin parantavat toisiaan.

Oli olemassa kahden vastakkaisen yksilön välinen polariteetti, joka toimi tehokkaan patterin tavoin (lisää ilmiöstä luvussa 14). Toisaalta oli olemassa myös yksilön ja yhteisön välinen polariteetti. Yhteisö, jolla oli kokonaisvastuu asiasta siirsi vastuunsa kahdelle ihmiselle. Tähän liittyi suuri luottamus. Käytännössä ohje näille kahdelle oli: "Tehkää tämä meille. Teillä on meidän täysi luottamus. Mitä tahansa päätättekin, olemme varmoja, että olette harkinneet perusteellisesti kaikkea mistä me olemme tähän mennessä keskustelleet ja että tulette lopputulokseen, joka on hyvä yhteisölle." Tämä tarkoittaa yhtälailla että kaikki yksilöt, jotka muodostavat koko yhteisön, luopuvat veto-oikeudestaan omien henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi. Luopuminen henkilökohtaisista tavoitteista on huomattava asia. Mutta vain tätä kautta se vastuu, joka annettiin kahdelle ihmiselle muuttuu täydeksi vastuuksi.

On väärin kuvitella, että nämä kaksi ihmistä (moderaattorinsa kanssa), sulkeutuivat johonkin salaiseen huoneeseen ja kolmen kuukauden työn jälkeen julistivat juhlavasti työnsä tulokset. Päinvastoin. Viikkojen intensiivisen työn aikana heillä oli monia keskusteluja eri opetajaryhmien kanssa. He halusivat saada kaikki erilaiset näkökulmat pöydälle.  Heillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen suurta määrää hyödyllistä informaatiota, jota aiheesta oli kerätty viimeiset seitsemän vuotta. He tekivät alustavan konseptin ja toivat sen mukaan keskusteluihin. He saivat lainopillista apua ja toinen heistä jopa suunnitteli ja toteutti laskentaohjelman, joka kertoi heti miten tehtävät muutokset vaikuttaisivat jokaisen yksilöön sekä koko yhteisöön.* He olivat huolellisia siinä, etteivät unohda ainoatakaan merkityksellistä näkökohtaa. Sitten, kohta kohdalta he punnitsivat ne, keskustelivat niistä, loivat konseptin ja - tekivät päätöksensä. Oli onni, että nämä kaksi valittua ihmistä, joilla oli hyvä totuudellinen moraali (integrity) ja pätevyys, ottivat ilolla vastaan tehtävän olla vastuussa ja päättää asiasta.**

Jälkeenpäin ajatellen, jos olisi ollut mittari mittaamassa vastuuta ja luottamusta, olisivat tulokset olleet huippuluokkaa kummallakin asteikolla. On vaikea kuvitella suurempaa vastuuta ja enempää luottamusta. Kääntäen ajatellen tämä tarkoittaa, että muilla päätöksentekomenetelmillä niitä olisi ollut paljon vähemmän.
Toinen tehtävään valituista henkilöistä on sanonut: "Luottamus joka meihin kohdistui vapautti uskomattoman määrän energiaa. Onnistuin tekemään kahden-kolmen ihmisen työt, se oli jotain mitä en ole kokenut koskaan ennen. Nyt näen mikä tämän kääntöpuoli on. Vastuun puute halvaannuttaa ja heikentää ihmistä. Ilman luottamusta ei kukaan saavuta sitä mihin on mahdollisuuksiaan, mutta luottamuksen kanssa voi siirtää vuoria."***

 

---
Viitteet:

* Tämä kerrotaan vain koska kirjailija haluaa näyttää kuinka motivoituneita tehtävään valitut henkilöt olivat. Ohjelma itsessään ei loppujenlopuksi vaikuttanut kovinkaan suuresti lopputulokseen.

** Olivatko kaikki tyytyväisiä uuteen palkkajärjestelmään? Varmastikaan ei. Mutta se on sama asia enemmistöpäätösten ja jopa yksimielisten päätösten kanssa. Niin kutsutut "demokraattiset hyveet" eivät ole vanhentuneita tässä kuvatussa prosessissa.  Uutta systeemiä säädettiin vielä hieman tulevina vuosina, kaikenkaikkiaan se on osoittautunut hyödylliseksi.

*** Dieter Kötter, matematiikan, fysiikan ja uskonnon opettaja Tübingenin steinerkoulusta, toinen tehtävään valituista henkilöistä.

4. Kutistuva vastuu

Yleisin steinerkoulujen johtamistapa on ollut  päätösten tekeminen yhdessä. Tällaisessa yhteishallinnon muodossa on useita isoja heikkouksia ja yksi yli muiden: epäselvyys vastuusta. Sanassa 'vastuu'  on jotain yhteneväistä sitoutumisen sekä toimimisen kanssa ja ryhmässä nämä määreet vähenevät, kuten seuraavassa osoitan.

Kuva: http://www.tyohevosharrastajat.net/

Ranskalainen insinööri Maximillian Ringelmann tutki 1800-luvun lopussa hevosten vetovoimaa ryhmässä sekä erikseen, ja hänen tuloksensa osoittivat yllättäen, että kahden hevosen prosentuaalinen vetovoima ei ole kaksinkertainen yhteen nähden, vaan jää vähäisemmäksi. Tutkiessaan asiaa pidemmälle ihmisten avulla, hän huomasi saman ilmiön toistuvan; kun samaa työtä tekee useampi henkilö yhteistyössä, jokainen heistä tekee itseasiassa vähemmän työtä kuin he tekisivät yksin, ja näin ollen lopputulema ei ole 100% parempi mitä enemmän henkilöitä on tekemässä työtä, vaan itseasiassa heikompi. Ilmiötä kutsutaan sosiaaliseksi vetelehtimiseksi, ja sitä on tutkittu 1970-luvulta saakka. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalista vetelehtimistä ei tapahdu vain fyysisessä työssä, vaan myös kokouksissa. Mitä isompi ryhmä, sitä vähemmän yksilö osallistuu. Tällä on myös tärkeä osa vastuu asioissa, sillä ’kun olemme ryhmässä, me emme ainoastaan suorita heikommin vaan myös otamme vähemmän vastuuta ja piiloudumme ryhmän ratkaisujen taakse…’ 

Steinerkoulujen kokoukset voivat olla  kylmäävä osoitus tieteen totuudesta tässä asiassa. Opettajat harvemmin kantavat täyttä vastuuta tehdyistä päätöksistä, sen sijaan he ovat yhteisesti vastuullisia  ja näin ollen loppujen lopuksi kantavat vain pienen osan lopullisesta vastuusta. Tällä tavalla toimiminen on helppoa ja mukavaa. Yksilön ei tarvitse tuntea sitä vastuun taakkaa jota hän tuntisi jos olisi itsenäisesti tehnyt päätökset. Itseasiasiassa harva henkilö steinerkoulussa olisi valmis vastaamaan yksin (esimerkiksi henkilöstöasioista). Yksilön vastuu koko asiaan! Useimmat ihmiset sanovat: 'en halua päättää tätä asiaa yksin... meidän täytyy jakaa vastuu'. Tämä ajatustapa vähentää jokaisen henkilökohtaista vastuuta päätöksistä. Sitä pidetään jopa veljeyden alueena, koska teemmehän päätökset yhdessä. Steiner kuitenkin sanoi; ’Jokaisen teistä täytyy olla täysin vastuussa',  ja vaikka hän puhuikin opettamisesta, tulisi koulun olla yksikkö, joka kaikissa toiminnoissa luottaa jäseniensä vastuullisuuteen. Täydellinen vastuu opettajuudessa, mutta ei koulun muissa toiminnoissa on toimimaton yhtälö.

Aito yhteistyö toimii eri tavalla. Jos mietitään jousikvartettia orkesterissa, on selvää, että jos jokainen soittaja ei soita täydellä intensiteetillä ja vastuulla, muut joutuvat ongelmiin. Kvartetin soittaja ei soita itselleen, vaan koko teosta ja orkesteria varten ja hänen epäonnistumisensa heikentää koko yhteistä teosta. Kysymys onkin, jos koulua johtaa suuri ryhmä, kuinka saamme kaikki vastaamaan päätöksistä 100%:sti? Sillä jos otat vastuun, otat sen 100%:sti. Todellisuudessa olemme tästä kaukana. Päätösten tekeminen yhteisesti kun vähentää vastuun tunnetta ja henkilöiden itsenäinen vastuullisuus vähenee.

Suurin ongelma yhteisjohtajuudessa on siis vastuun väheneminen, ei niinkään toiminnan puuttuminen, josta usein valitetaan. Lisäksi valitetaan että uudistukset kestävät kauan ja hyvät tulokset puhutaan palasiksi, ja että usein pystytään yhteisymmärryksessä päättämään vain asioiden vähimmäisedellytykset. Asioiden käsittelyyn kokouksissa laitetaan paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset olisivatkin hyvin heikot ja ajan voisi käyttää hyödyllisemmin luokkahuoneessa. Lisäksi usein hankalat asiat lakaistaan maton alle. Usein tämä johtuu juuri vastuun ottamisen puuttumisesta.

Useimmissa tapauksissa on kyse vastuun vähenemisestä. Esimerkki: Eräs toistuva valituksen aihe on opettajien poissaolo kokouksista. Jos opettajat kokisivat samaa vastuullisuuden tunnetta kokouskäyttäytymisessään kuin omien oppituntiensa suunnitelemisessa tai tuntien pitämisessä, kävisivät he mielellään koulun johtamista käsittelevissä kokouksissa. Mutta kokouksissa opettajilla ei yksinkertaisesti ole samaa vastuun määrää kuin luokkahuoneessa. Jos opettajat eivät siis kokouksissa käy, voi se johtua sosiaalisesta vetelehtimisestä ja vastuullisuuden tunteen puuttumisesta.

Tämä onkin ongelman ydin. Opettajia ei voi rangaistuksin tai valituksin saada osallistumaan kokouksiin samalla vastuuntunnolla jolla he menevät luokkaansa, tietäen, että jos he eivät mene luokkaan, oppituntia ei ole ja opetusta ei tapahdu. Mutta kokouksessa on 43 muuta opettajaa, jotka voivat vastata tärkeistä päätöksistä ihan hyvin.  Yhteisön yhteisjohtamisesta tuleekin sitä, että joku toinen hoitaa esimerkiksi koulun johtamisen.

Kollegoiden osallistumattomuus ei siis johdukaan työn vieroksumisesta vaan vastuun väistelemisestä. Tätä ei kuitenkaan tulee pitää vähäpäitöisenä seikkana. Itseasiassa tällainen työskentely saattaa jopa sairastuttaa, sillä on luonnollista saada asioita tehtyä ja ottaa toimistaan vastuuta, eikä suinkaan esimerkiksi  istua kokouksessa tekemättä mitään. Vaikka useimmat eivät tietenkään kirjaimellisesti sairastu tällaisissa kokouksissa, he kuitenkin kokevat kokousten vievän heiltä energiaa, jota he voisivat paremminkin käyttää opetukseen.

Näin ei pitäisi tapahtua. Rudolf Steiner halusi aivan päinvastaista. Yhteisjohtamisen piti antaa opettajille energiaa.

Monet muutkin koulun ongelmat johtuvat ylläolevasta vastuunoton puuttumisesta,  eikä ole järkevää yrittää parantaa pelkkiä oireita alkuperäisen syyn sijaan. Jokaiselle opettajalle tulisi antaa vastuullisuutta ja osaamista myös johtamiseen liittyvissä asioissa. Tätä Steiner halusi, eikä olisi hyväksynyt järjestelmää joka vähentää vastuullisuutta.

Tätä ei tule väärinymmärtää. En yritä vastustaa steinerkoulujen yhteisjohtajuuden ideaa, vaan yritän tuoda esille kuinka tärkeää yksilölle on antaa mahdollisuus kehittyä ja ottaa täysi vastuu kaikesta koulun toimintaan liittyvästä, myös johtamisesta.