4. Kutistuva vastuu

Yleisin steinerkoulujen johtamistapa on ollut  päätösten tekeminen yhdessä. Tällaisessa yhteishallinnon muodossa on useita isoja heikkouksia ja yksi yli muiden: epäselvyys vastuusta. Sanassa 'vastuu'  on jotain yhteneväistä sitoutumisen sekä toimimisen kanssa ja ryhmässä nämä määreet vähenevät, kuten seuraavassa osoitan.

Kuva: http://www.tyohevosharrastajat.net/

Ranskalainen insinööri Maximillian Ringelmann tutki 1800-luvun lopussa hevosten vetovoimaa ryhmässä sekä erikseen, ja hänen tuloksensa osoittivat yllättäen, että kahden hevosen prosentuaalinen vetovoima ei ole kaksinkertainen yhteen nähden, vaan jää vähäisemmäksi. Tutkiessaan asiaa pidemmälle ihmisten avulla, hän huomasi saman ilmiön toistuvan; kun samaa työtä tekee useampi henkilö yhteistyössä, jokainen heistä tekee itseasiassa vähemmän työtä kuin he tekisivät yksin, ja näin ollen lopputulema ei ole 100% parempi mitä enemmän henkilöitä on tekemässä työtä, vaan itseasiassa heikompi. Ilmiötä kutsutaan sosiaaliseksi vetelehtimiseksi, ja sitä on tutkittu 1970-luvulta saakka. Tutkimukset ovat osoittaneet, että sosiaalista vetelehtimistä ei tapahdu vain fyysisessä työssä, vaan myös kokouksissa. Mitä isompi ryhmä, sitä vähemmän yksilö osallistuu. Tällä on myös tärkeä osa vastuu asioissa, sillä ’kun olemme ryhmässä, me emme ainoastaan suorita heikommin vaan myös otamme vähemmän vastuuta ja piiloudumme ryhmän ratkaisujen taakse…’ 

Steinerkoulujen kokoukset voivat olla  kylmäävä osoitus tieteen totuudesta tässä asiassa. Opettajat harvemmin kantavat täyttä vastuuta tehdyistä päätöksistä, sen sijaan he ovat yhteisesti vastuullisia  ja näin ollen loppujen lopuksi kantavat vain pienen osan lopullisesta vastuusta. Tällä tavalla toimiminen on helppoa ja mukavaa. Yksilön ei tarvitse tuntea sitä vastuun taakkaa jota hän tuntisi jos olisi itsenäisesti tehnyt päätökset. Itseasiasiassa harva henkilö steinerkoulussa olisi valmis vastaamaan yksin (esimerkiksi henkilöstöasioista). Yksilön vastuu koko asiaan! Useimmat ihmiset sanovat: 'en halua päättää tätä asiaa yksin... meidän täytyy jakaa vastuu'. Tämä ajatustapa vähentää jokaisen henkilökohtaista vastuuta päätöksistä. Sitä pidetään jopa veljeyden alueena, koska teemmehän päätökset yhdessä. Steiner kuitenkin sanoi; ’Jokaisen teistä täytyy olla täysin vastuussa',  ja vaikka hän puhuikin opettamisesta, tulisi koulun olla yksikkö, joka kaikissa toiminnoissa luottaa jäseniensä vastuullisuuteen. Täydellinen vastuu opettajuudessa, mutta ei koulun muissa toiminnoissa on toimimaton yhtälö.

Aito yhteistyö toimii eri tavalla. Jos mietitään jousikvartettia orkesterissa, on selvää, että jos jokainen soittaja ei soita täydellä intensiteetillä ja vastuulla, muut joutuvat ongelmiin. Kvartetin soittaja ei soita itselleen, vaan koko teosta ja orkesteria varten ja hänen epäonnistumisensa heikentää koko yhteistä teosta. Kysymys onkin, jos koulua johtaa suuri ryhmä, kuinka saamme kaikki vastaamaan päätöksistä 100%:sti? Sillä jos otat vastuun, otat sen 100%:sti. Todellisuudessa olemme tästä kaukana. Päätösten tekeminen yhteisesti kun vähentää vastuun tunnetta ja henkilöiden itsenäinen vastuullisuus vähenee.

Suurin ongelma yhteisjohtajuudessa on siis vastuun väheneminen, ei niinkään toiminnan puuttuminen, josta usein valitetaan. Lisäksi valitetaan että uudistukset kestävät kauan ja hyvät tulokset puhutaan palasiksi, ja että usein pystytään yhteisymmärryksessä päättämään vain asioiden vähimmäisedellytykset. Asioiden käsittelyyn kokouksissa laitetaan paljon aikaa ja energiaa, vaikka tulokset olisivatkin hyvin heikot ja ajan voisi käyttää hyödyllisemmin luokkahuoneessa. Lisäksi usein hankalat asiat lakaistaan maton alle. Usein tämä johtuu juuri vastuun ottamisen puuttumisesta.

Useimmissa tapauksissa on kyse vastuun vähenemisestä. Esimerkki: Eräs toistuva valituksen aihe on opettajien poissaolo kokouksista. Jos opettajat kokisivat samaa vastuullisuuden tunnetta kokouskäyttäytymisessään kuin omien oppituntiensa suunnitelemisessa tai tuntien pitämisessä, kävisivät he mielellään koulun johtamista käsittelevissä kokouksissa. Mutta kokouksissa opettajilla ei yksinkertaisesti ole samaa vastuun määrää kuin luokkahuoneessa. Jos opettajat eivät siis kokouksissa käy, voi se johtua sosiaalisesta vetelehtimisestä ja vastuullisuuden tunteen puuttumisesta.

Tämä onkin ongelman ydin. Opettajia ei voi rangaistuksin tai valituksin saada osallistumaan kokouksiin samalla vastuuntunnolla jolla he menevät luokkaansa, tietäen, että jos he eivät mene luokkaan, oppituntia ei ole ja opetusta ei tapahdu. Mutta kokouksessa on 43 muuta opettajaa, jotka voivat vastata tärkeistä päätöksistä ihan hyvin.  Yhteisön yhteisjohtamisesta tuleekin sitä, että joku toinen hoitaa esimerkiksi koulun johtamisen.

Kollegoiden osallistumattomuus ei siis johdukaan työn vieroksumisesta vaan vastuun väistelemisestä. Tätä ei kuitenkaan tulee pitää vähäpäitöisenä seikkana. Itseasiassa tällainen työskentely saattaa jopa sairastuttaa, sillä on luonnollista saada asioita tehtyä ja ottaa toimistaan vastuuta, eikä suinkaan esimerkiksi  istua kokouksessa tekemättä mitään. Vaikka useimmat eivät tietenkään kirjaimellisesti sairastu tällaisissa kokouksissa, he kuitenkin kokevat kokousten vievän heiltä energiaa, jota he voisivat paremminkin käyttää opetukseen.

Näin ei pitäisi tapahtua. Rudolf Steiner halusi aivan päinvastaista. Yhteisjohtamisen piti antaa opettajille energiaa.

Monet muutkin koulun ongelmat johtuvat ylläolevasta vastuunoton puuttumisesta,  eikä ole järkevää yrittää parantaa pelkkiä oireita alkuperäisen syyn sijaan. Jokaiselle opettajalle tulisi antaa vastuullisuutta ja osaamista myös johtamiseen liittyvissä asioissa. Tätä Steiner halusi, eikä olisi hyväksynyt järjestelmää joka vähentää vastuullisuutta.

Tätä ei tule väärinymmärtää. En yritä vastustaa steinerkoulujen yhteisjohtajuuden ideaa, vaan yritän tuoda esille kuinka tärkeää yksilölle on antaa mahdollisuus kehittyä ja ottaa täysi vastuu kaikesta koulun toimintaan liittyvästä, myös johtamisesta.