16. Lumipalloja, kännyköitä ja alkoholia

Sataa lunta ja ulkona pojat ja tytöt ovat heittelemässä lumipalloja. Toisessa kerroksessa on avoin ikkuna – mikä kohde! Vieläkin hienompaa ja uskaliaampaa olisi heittää opettaja X:ää pallolla hyvän matkan päästä, sillä hän seisoo juuri sopivasti valvomassa pihaa. Miten hauskaa! Steinerkoulun opettajille tässä piilee laukeamista vailla oleva ansa.

Torstain kokouksessa nimittäin koko opettajakunta keskustelee lumipalloista ja puhumista riittää. He puhuvat tuntikausia, päiviä ja vuosia. He puhuvat lumipalloista, tupakoivista oppilaista, kännyköistä, ensimmäisen koulupäivän aloituksesta ja skeittilaudoista koulualueella, jalkapallon pelaamisesta, koulusta poistumisesta kesken koulupäivän ja välituntivalvonnan unohtamisesta. Ja kokouksen jälkeenkin keskustelu jatkuu parkkipaikoilla jne. "Uskomaton kokous! Me käytimme 20 minuuttia puhuaksemme lumipalloista! Ja taas kokous venyi 45 minuuttia!."

Kaikki puhuvat tupakoijista mutta kukaan ei ota vastuuta. Vaihtoehtoinen tapa olisi, että joku sanoisi; "Minä hoidan asian. Minä otan vastuun. Minä teen sen muiden puolesta. Jos joku haluaa antaa minulle ehdotuksia asian hoitamisen suhteen niin olkaa hyvät."

Vastuun ottaminen tarkoittaa seurauksista vastaamista, vaikka tätä ei nykypäivänä enää usein ajatellakaan. Harvoin steinerkoulujen ulkopuolellakaan toimitaan näin. Kun esimerkiksi ison yrityksen johtaja selittää sijoittajille kuinka hän ottaaa vastuun siitä miten suuri yhdistyminen toisen yrityksen kanssa meni pieleen, tiedämme sen olevan pelkkää puhetta. Eräällä tavalla johtaja on vastuussa tuhansien töiden menetyksestä, mutta mitä se tarkoittaa hänelle henkilökohtaisella tasolla? Tuleeko hänen vastata tilanteesta henkilökohtaisesti? Vaikka hänet erotettaisiin (kultaisella kädenpuristuksella), ei hän missään tapauksessa yksityishenkilönä joudu vastuuseen.

Vastuun ottaminen tarkoittaa vastuuta lopputuloksesta. Loppujen lopuksi kyseessä on tahdon asia. Jos olen ottanut hoitaakseni tupakoivien oppilaiden asian, eli siivottomuuden tupakointipaikalla, mutta en saa heitä itse siivoamaan jälkiä, tulee minun viimeisenä keinona siivota alue itse. Minä olen vastuussa paikan siisteydestä, ja jos muut eivät sitä tee, on se loppujen lopuksi minun tehtävä.

Jos väitetään, että tälläisellä lähestymistavalla ei ole kasvatuksellista arvoa, ollaan väärässä. Itseasiassa juuri näin näytetään nuorille ihmisille mitä vastuunkantaminen itseasiassa tarkoittaa. Ja se toimii. Kun olet siivonnut oppilaiden jälkiä joka päivä muutaman kuukauden, olet varmasti myös keksinyt useita tapoja parantaa oppilaiden ajattelematonta toimintaa. Vapaaehtoisen tahdonvoimasta riippuen, on mahdollista että ongelma, joka vei vain muutaman minuutin kokous aikaa, saatettiin helposti ratkaista jopa useiksi vuosiksi. Jos ei ole valmis kantamaan lopullisia seuraamuksia, tulisi kysyä itseltään mitä vastuu itseasiassa tarkoittaa. Ehkä siinä on kyse vain kyvystä selittää miksi joku asia ei toimi? Vai?

Vastuunottamisen käsite tulisi olla vahvasti ankkuroituna yhteisön sydämessä. Jos se ei ole johtoryhmän toiminnan keskiössä oleva periaate, näkyy se myös ympäröivässä yhteisössä esim. lumipallo ja kännykkä keskustelussa.

Vastuunotto on yksi asia, toinen asia on ottaa huomioon koko yhteisö. Tämä tarkoittaa, että jos koulu esim. on kokonaan savuton (joka Suomessa toki on laissa määritelty, kääntäjän huomio) tai kännykätön alue, ja sääntö koskee sekä oppilaita, vanhempia, että opettajia, tulisi jokaisella heillä myös olla osa päätöksen teossa. Ei ole tervehdyttävää, että useat ryhmät keskustelevat aiheesta, ja sitten opettajat tekevät päätöksen, että koulu on puhelinvapaata aluetta. Tämä johtaa lähinnä siihen, että opettajat eivät näe kännyköitä, mutta se ei tarkoita etteikö niitä käytettäisi.

On tärkeää, että jokainen, jota tietty asia yhteisössä koskee ajattelee sitä, kerää siitä tietoa, ja kehittää ideoita.

Tämän jälkeen koko yhteisö antaa vastuun asian suhteen kolmelle henkilölle; yläluokan oppilaalle, vanhemmalle ja opettajalle, jotka tekevät päätöksen. Tämä ei tarkoita vanhempien tai oppilaiden tai opettajien edustajia, vaan että valitaan yhdet henkilöt päättämään koko koulun hyvinvoinnin puolesta.

On todella hyödyllistä ja kasvatuksellisesti arvokasta, kun vanhemmat oppilaat otetaan mukaan päätöksen tekoon esim. puhelinsääntöjen tai koko koulun sääntöjen tai vaikkapa kulttuurimatkan alkoholisääntöjen suhteen.

• Säännöt, joita itse on ollut työstämässä on helpompi hyväksyä kuin ylhäältä annetut. 
• Kun luotetaan ihmisten kykyyn tehdä rakentavia ehdotuksia, antaa se paremman signaalin kuin se, että "emme tarvitse apuanne päätösten tekoon."
• Opettajille on hyvä, että he eivät vain kuule oppilaiden mielipidettä, vaan myös työskentelevät niiden kanssa. On paljon tehokkaampaa sanoa "me tarvitsemme teitä tähän koko prosessin ajan" sen sijaan että sanomme "annamme teidän esittää mielipiteenne". 
• Oppilaat eivät ainoastaan opi seuraamaan mielenkiinnon kohteitaan, vaan myös näkemään suuremman kokonaisuuden eli koko koulun kokonaisena yhteisönä ja jopa ottamaan jonkin alueen toiminnasta vastuuta. 

Tapaus 2

Stuttgart, Michael Bauer koulu, huhti- toukokuu 2007

Kun vuonna 1985 saavuin Michael Bauer kouluun melko nuorena opettaja, oli koulussa hyvin selkeä sääntö koskien 12. luokan kulttuurimatkaa – ei alkoholia!

Mutta muistan myös erittäin tiukan kiistan kokouksessa.

Kreikkaan suuntautuneella kulttuurimatkalla oli juotu kreikkalaisen ruoan kanssa valkoviiniä. Eräs matkan valvojista oli antanut asian olla kun laseihin oli jo kaadettu viiniä, jolloin hän oli rikkonut johtoryhmän asettamaa sääntöä.

Tämä aiheutti kiivastuneita erimielisyyksiä. Jotkut opettajista eivät pitäneet asiaa vakavana, toiset pitivät alkoholin sallinutta opettajaa epäluotettavana ja epäonnistuneena kasvattajana.

Esiin nousevat tunnereaktiot olivat voimakkaita.

Vastustavat opettajat toivat esille seuraavanlaisia argumentteja:

• Jo pieni määrä alkoholia on vahingollista 
• Luokkaretkellä oppilaiden tulisi oppia pitämään hauskaa ilman alkoholia- ja matka voidaan nähdä tulevaisuuden alkoholittoman yhteisön esimerkkinä
• Oppilaiden tulisi nähdä opettajansa henkilöinä, jotka pitäytyvät arvojensa mukaisessa käytöksessä. 
• Luokkaretki ei ole viikon juopottelutilaisuus, joka niin usein on todellisuutta tavallisissa kouluissa, ja steinerkoulujen tulisi puolustaa tätä kantaa viimeiseen saakka. 

Toisaalta, tuotiin esille seuraavat asiat: 

• Nämä ideaalit ja tavoitteet ovat hyvin kaukana oikeasta elämästä.
• Säännön tiukkuus provosoi oppilaita testaamaan sitä 
• Ne opettajat, jotka eivät ole samaa mieltä koulun asettaman säännön kanssa, joutuvat antamaan periksi omasta näkemyksestään. 

Vaikkakin asia aiheutti kiihkeän väittelyn, alkoholiton matka -sääntö pysyi voimassa. Ongelmat pysyivät myös samoina.

Nimittäin yksi isoimmista ongelmista oli, että oppilaat jotka yleensä joivat alkoholia kyllä allekirjoittivat sopimuksen jossa lupasivat olla juomatta ennen matkan alkua, tietäen vallan hyvin rikkovansa lupauksensa heti mahdollisuuden tullessa. Näin tehdessään he itseasiassa pitävät elossa koulun kirjoittamatonta ja vanhaa sääntöä juomisesta, joka oli joka matkalla jätetty huomioimatta, ja kunnon rangaistuksia ei oltu koskaan annettu.

Vain kerran 20 vuoden aikana tuli vastaan luokka, joka yksimielisesti kieltäytyi allekirjoittamasta paperia ja siitä syystä he eivät lähteneet matkalleen lainkaan. Kuinka virkistävä asenne!

Meni vuosia ennenkuin keksittiin toimiva ratkaisu tilanteeseen. Vasta kun oppilaat ja opettajat tekivät yhteistyötä uuden säännön syntymiseksi saatiin aikaiseksi ratkaisu jota kaikki kannattivat.

Oppilaita ärsytti ero todellisuuden ja säännön välillä. Samoin oli opettajien laita. Yksi tärkeä väite nousi esille ja herätti ajatuksia, ja tämä ajatus oli, että hauskaa voi pitää ilman alkoholia. Ongelma oli, että oppilaat eivät olleet asiasta samaa mieltä.

He sanoivat "jos tuo on teidän ideaalinne, niin me hyväksymme sen, mutta se ei ole meidän ideaalimme. Voitteko te hyväksyä sen?"

Tämä nosti esille vanhan viisauden, että on mahdotonta rakastaa ideaalia jota ei voi hyväksyä, eikä ainakaan niitä ajatuksia jotka on pakotettu ajattelemaan.

Olisiko mahdollista yrittää työskennellä yhdessä uuden ratkaisun luomiseksi sen sijaan että oppilaille saneltaisiin sääntö, jota joko tuli noudattaa tai sitten matka perutaan?

Opettajat ja oppilaat keksivät lopulta ehdotuksen, jonka ansiosta sääntöjä ei tarvittu. Se oli yksinkertaisesti: "Me opettajat luotamme, että oppilaamme osaavat käyttää alkoholia hallitusti kulttuurimatkalla."

– Mitä ihmettä? Ei sääntöä?

– Ei

– Entä mitä jos matkalla sitten aletaankin ryyppäämään kunnolla?

– Silti, ei sääntöä. Olemme varmoja, että löydämme mahdollisiin ongelmiin ratkaisun, jos niitä tulee. Tässäkin me luotamme kykyynne järkevään keskusteluun yhdessä.

– Mutta entä juominen yhteisillä retkillä ja museokäynneillä, tai kun teemme maalauksia?
– Hetkinen, se on työskentelyaikaa. Me emme keskustele siitä. Mutta vapaa ajalla ei ole sääntöä.

– Sehän on anarkiaa, sanoi yksi oppilas.
– Ei, vastasi opettaja, se on luottamusta siihen, että osataan toimia järkevästi. Järjen ääni vastaan sääntö.

Tätä ajatusta pohdittiin tarkasti ja verrattiin vanhaan käytäntöön. Tulos oli tyrmistyttävä. Ajatus toi esille monta positiivista asiaa.

• Luottamus kasvaa suuresti. Vanha sääntö oli merkinnyt epäluottamusta ja jatkuvia tarkastuksia. 
• Jokainen yksilö vastaa itsestään paremmin 
• Jokainen yksilö vastaa myös muista luokkatovereistaan ja koko luokasta paremmin 
• Salailu ja epärehellisyys vähenevät. Totuudellisuus kasvaa. 
• Jokaisella on enemmän vapautta. Enää ei ole pakotettua toimintaa. 

Näin ollen tilanne vaikutti lupaavalta. Ja näin lopulta myös päätettiin, vaikkakin päätöksen tekivät lopulta opettajakunta sillä oppilaat ja opettajat, jotka sopimusta työstivät eivät itsenäisesti voineet asiasta päättää.

Retken jälkeen täytettiin nimetön kysely aiheesta. Tulos osoitti että oppilaat vastasivat positiivisesti heille annettuun luottamukseen. Jokainen vastasi, että heidän käytöksensä oli ollut kohtuullista ja järkevää. Kriisejä ei tullut. Sen sijaan he olivat kiitollisia saamastaan luottamuksesta.

Tämä on esimerkki opettajien ja oppilaiden yhteistyön voimasta ja luottamuksen ilmapiiristä koulun sääntöjä miettiessä. Se osoittaa eron ylhäältä annettujen sääntöjen ja yhdessä työstettyjen sopimusten välillä. Ja se on myös esimerkkinä siitä, kuinka oppilaat voivat olla aktiivisesti mukana päätösten teossa, joita muuten tekisivät vain koulun johdossa olevat henkilöt.

Paljon riippuu siitä, milloin oppilaiden osallistumisella tärkeisiin päätöksiin on merkityksellistä ja tarkoituksenmukaista. Jos mietitään oppilaiden osallistumista koulutoiminnan pyörittämiseen pätee sama asia kuin vanhempienkin osalta, eli oppilaat eivät tunne koulun ihmiskuvallista (antroposofista) taustaa. Eikä heillä ole tietoa siitä, mikä olisi rehtorius voitaisiin järjestää. Tästä syystä oppilaat eivät olla läsnä kaikessa päätöksenteossa koulussa. Mutta kuten yllä näimme on asioita, joihin vanhemmilla oppilailla on rakentava ratkaisuvaikutus päätöksenteossa. Tässä tarkoitetaan yli 16-vuotiaita opiskelijoita.  (Suom. Huom. Suomessa on alkoholilainsäädäntö joka koskee alle 18-vuotiaita) Muistutetaan myös, että Steinerin aikaan oppilaat kävivät koulua vain 16-vuotiaksi. Tämän jälkeen lähdettiin omiin suuntiin. Jotkut oppilaista menivät harjoittelemaan ammattia, toiset menivät yliopistoon opiskelemaan perusopintoja ennen omalle alalle suuntautumista. Tästä johtuen ja antroposofisesti nähtynä puhutaan opiskelijoista ja näitä oppilaita joita nyt kutsutaankin opiskelijoiksi, ovat hyvässä vaiheessa osallistumaan myös koulun toimintaan liittyvien päätösten tekoon.Toisaalta paljon riippuu myös heidän kypsyydestään ja siitä, kuinka paljon luottamusta on opiskelijoiden sekä opettajien välillä. Tietyissä tilanteissa opiskelijat voivat antaa näkemyksensä esimerkiksi hyvän opettajan palkkaamisessa osallistumalla näytetuntiin tai esittämällä toiveen. Toisissa tilanteissa tällainen osallistuminen saattaa tuottaa täysin vastakkaisen tuloksen. 

Kun tehdään päivittäiseen koulun käyntiin liittyviä muutoksia, kuten lukujärjestyksiin tai uusien oppiaineiden aloittamiseen, saattaa olla järkevää ottaa opiskelijat mukaan tekemään päätöksiä. Mutta se voi olla myös väärä ratkaisu. Mistä tämä sitten riippuu?

Kun mietitään oppilaiden osallistamista, on otettava huomioon eräs iso asia joka helposti unohdetaan varsinkin kun se sotii nykyajan trendejä vastaan.

Monilla elämän aloilla asioita aletaan nykyään tekemään hyvin varhain. Äiti antaa esim. pienen lapsensa valita omat silmälasinsa 700 vaihtoehdon joukosta. Kasvatuksellisen päämäärättömyyden tilassa tämän ajatellaan parantavan lapsen päätöksentekokykyä myöhemmin, mutta päinvastainen tapahtuu. Samanlaisen tilanteen voimme nähdä seksualisuuden suhteen tai poliittisella areenalla, jossa eduskunnan jäsenet ovat nuorentuneet vuosi vuodelta. Useimmat modernin ajan ihmiset kysyvät tässä kohden mitä väliä sillä on, jos 5-vuotias saa valita omat lasinsa, tai seksuaalinen elämä aloitetaan 13-vuotiaana tai että pyritään eduskuntaan 21-vuotiaana?

Aikana, jolloin kaikki on saatavilla vain yhdella hiiren klikkauksella nopeasti, on vaikeaa olla ajattelematta, että aikaisempaa fyysistä ja henkistä kypsymistä ei tapahtuisi. Yksittäisissä tilanteissa me ihailemme vanhuuden tuomaa kypsyyttä ja viisautta mutta olemme pitkä matkan päässä siitä, että esim. vaatisimme polittikoilta kypsyyttä ja viisautta.

Steineropetus ei anna arvoa aikaiselle itsenäiselle päätöksen teolle tai kypsymiselle. Itseasiassa aivan päinvastoin, se pitää erityisen tarkasti huolta, että kypsyminen tapahtuu asteittain.

On tervehdyttävää myöhemmän oikeanlaisen arvostelukyvyn kehittymiselle, jos opiskelijalla on nuorena opettajia, joita hän on voinut katsoa kunnioittaen ja joiden tarkkaa arvostelukykyä hän voi myöhemmin elämässään ihailla.

Eräs muusikko, entinen steinerkoulun oppilas, jota oli opettanut kasvatuksellisesti lahjakas professori, katsoi menneisyyteen täynnä ihailua ja kiitollisuutta. Opettaja oli luonnollisesti aina päättänyt mitä musiikkia oppilaan tulisi milloinkin soittaa, sillä hän näki selkeästi mitä oppilas kulloinkin tarvitsi. "Hän tiesi aina mikä oli minulle oikein. Usein, jos itse ehdotin jonkin kappaleen harjoittelua, hän sanoi päätään pudistaen ei, ja hän oli aina oikeassa!"


Tämänlaisen kokemuksen sisäistäminen nuorena ei ole haitallista itse-ohjautumiselle, vaan itseasiassa se on lähtökohta oman elämän hallintaan.

Jos lapsi jo pienenä saa aina itse valita ja päättää asiat joista ei vielä mitään tiedä, hänestä ei tule itseohjautuvaa aikuista. Sama on totta arvostelukyvyn suhteen. Sitä ei voi kehittää antamalla oppilaille aina valta sanoa mielipiteensä joka asiaan. Päinvastoin, kyky arvioida asioita kriitisesti kehittyy itsestään kunhan henkilöllä on tietoa, joka ei ole syntynyt lukemalla kuolleita faktoja vaan ne on opittu aktiivisesti, elävällä tavalla. Tällöin opittu tieto voidaan tunnistaa yhteyksinä vanhan tiedon, sekä ajattelun kautta työstetyn uuden tiedon välillä.

Tämä arvostelukyvyn voima sisältää ymmärryksen siitä milloin tulee käyttää arvostelua ja milloin ei. Todellista taidetta onkin kehittyminen ymmärtämään milloin on vaiettava ja milloin on oltava kriittinen. Tätä tulisi miettiä, kun päätetään mihin asioihin oppilaat osallistuvat mielipiteillään ja mihin ei. On mahdollista osallistaa oppilaat päättämään koulun arkeen liittyvistä asioista, mutta objektiivisesti katsoen se ei ole pakollista.

Meidän tehtävämme oppilaita kohtaan on kasvatuksellinen, joten oppilaiden osallistamisen tulee aina palvella tätä lähtökohtaa. Ensisijaisesti tulee aina muistaa ja tukea sitä kuinka oppilaat kehittävät oman vahvan arvostelukykynsä.





Kuvat: CC0 Public Domain
Free for commercial use
Max Pixel, Pxhere

11. Läpinäkyvä ja läpinäkymätön valta

Opettajakunnan koulun johtamiseen antaman vastuun ja luottamuksen koetinkivenä on se porukka, jolla on koulussa täysi valta rekrytoida ja irtisanoa kollegoita. Vaatii hurjasti luottamusta panna pari ihmistä, jotka voivat olla jopa koulun vanhempia, vastuuseen opettajien palkkauksesta ja irtisanomisesta. Mutta kun tämän käytännön edut ja yhteispäättämisen heikkous ovat niin selvät, herää kysymys, että miksi koulut ovat olleet niin vastahakoisia antamaan vastuuta avainkysymyksissä muutamille ihan perustoimintaperiaatteenaan. Vain joskus kouluvuoden lopun kiireessä on poikkeuksellisesti valittu pieniä toimikuntia hoitamaan rekrytointia. Mutta koulujen tavalliseen toimintakulttuuriin ei ole avaintehtävien antaminen valituille henkilöille ei ole kuulunut. Se on ollut tähän asti tabu. Miksi?

Eikö joidenkin kollegoiden kykyyn toimia vastuullisesti yhteisön puolesta rekrytointiasiassa luoteta tarpeeksi? Onko luottamuspula se merkittävin asia? Tämä olisi sääli, monestakin syystä. Ensinnäkin kouluissa on töissä yhä enemmän ihmisiä, joilla on kykyjä hoitaa tämän kaltaisia asioita. Rekrytointi tulee hoidettua hienosti ja on kuin taivaan lahja koko yhteisölle. Toiseksi, on osa opettajan työtä luottaa oppilaaseen ja antaa heille haastavia tehtäviä. Eikö hänen siis pitäisi tehdä samoin kyvykkään kollegansa kanssa?
Vai meneekö tämä luottamuksen puute yhä pidemmälle ja pidemmälle, aina epäluottamukseen asti? Onko jopa kyse pelosta - siitä että menettää vaikutusmahdollisuutensa?

Nämä ovat kaikki kiusallisia kysymyksiä ja vaatii rohkeutta sekä itsekritiikkiä vasta niihin rehellisesti.
Yksi asia on kuitenkin varma. Jos kollegoiden 'palkkaus ja potkujen anto' annetaan tehtäväksi yhdelle ihmiselle, muuttuu minun roolini prosessissa. Tapa jolla havainnoin ja arvioin asiaa, mielipiteeni siitä, ajatukseni ja ideani siitä – kaikki tulevat kuulluksi, mutta se on myös kaikki mitä annan prosessiin. Tämän jälkeen minulla ei ole enää vaikutusta siihen. Minä en voi vaikuttaa päätökseen. (Tämä on aivan paikallaan, koska en vastaa seurauksista). Se joka päättää, on joku muu kuin minä, joku, jolla on minun luottamukseni.

Jos kuitenkin tunnen, että minun täytyy olla osallisena ja päättävässä roolissa kaikissa päätöksissä joita tehdään, on parempi olla valitsematta erillisiä valtuutettuja. Silloin kaikki mitä minä sanon otetaan huomioon hamaan loppuun asti, voin vaikuttaa keskustelun kulkuun siten kuin omatuntoni sanelee.

• Päättäjien valtuuttaminen kulkee käsi kädessä oman vaikuttavuuden menettämisen kanssa.
• Valtuuttaminen tarkoittaa aina että valitulle henkilölle annetaan tehtävään tarvittava valta, valta tehdä päätös.
• Siksi valtuuttaminen tarkoittaa aina sitä, että muut luovuttavat vallan.
• Valtuuttaminen tarkoittaa myös, että valta siirretään avoimesti ja läpinäkyvästi.
• Jos valtuutusta ei tehdä - luodaan pohjaa epäselville ja läpinäkymättömille valtarakenteille.
• Siinä ei välttämättä ole pahuus työssä. Läpinäkymättömät valtarakenteet syntyvät yksinkertaisesti silloin kun on ihmisiä, jotka – hyvästä syystä ja parhain aikein – haluavat ottaa osaa jokaiseen päätökseen. Heille on totista työtä istua yhteisöllisen päätöksenteon läpi ja sanoa sanottavansa jokaiseen asiaan. He tarkoittavat hyvää ja kestävät mieluummin pitkän ja monipolvisen prosessin, kuin että luopuisivat mahdollisuudestaan vaikuttaa ja luottaisivat toisiin jotta homma saataisiin tehdyksi.

Kuka tahansa, joka huomaa että hänen ei tulisi olla osallinen päätöksen teossa jos hän ei ole henkilökohtaisesti vastuussa suurimmista seuraamuksista, tulee olemaan onnellinen nähdessään, että joku toinen yhteisön jäsenistä ottaa vastuun ja sen myötä päätösvallan. Mutta se joka tätä ei huomaa tulee taistelemaan tätä periaatetta vastaan katkeraan loppuun asti.

Epäluottamus toisiin ja oman vaikutusmahdollisuuden säilyttäminen voivat hyvinkin olla osasyitä siihen, että henkilöstökysymyksiä ja muita avainasioita ei delegoida. Yleensä tämä on ihan tiedostamatonta. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että luottamuksen puute ja läpinäkymätön valta ovat yhteisölle myrkkyä. Voi kuulostaa veljelliseltä ja huolehtivaiselta kun sanotaan: "Me pyrimme yhteisölliseen päätökseen kun käsittelemme työhakemuksia, ja tämä voi sisältää pitkiä ja tiukkoja keskusteluja" – mutta pinnan alla luottamuksen puute ja (hyvää tarkoittava) tarve säilyttää vaikutusmahdollisuus levittyvät myrkyllisesti. Tämä tapahtuu tiedostamattomasti siihen asti kunnes jonkinlainen sokea piste on luotu. Ja kun sokea piste on olemassa, on todella vaikea nähdä ja myöntää kuinka paljon epäluottamus ja vallan tarve vaikuttavat. (Katso note luvun 10 lopusta)

Epäluottamuksen ja vaikutusmahdollisuuden säilyttämisen tarpeen lisäksi on myös kolmas osatekijä, jolla on iso rooli tässä asiassa: itseluottamuksen puute.

Monet opettajat eivät eivät luota itseensä ottaakseen vastuun henkilöstöasioista. Mutta asian ei tarvitsisi olla näin.

Kuvittele, että vuodesta 1925 lähtien on ollut yhteisössä traditiona asettaa kaikki tärkeät päätökset yksilöiden käsiin, edellä mainituista syistä (niin paljon vastuuta ja luottamusta kuin mahdollista). Kuvittele että steinerkouluissa on vuodesta 1925 saakka ollut yhteisön valitsema "henkilöstöpäällikkö". Ehkäpä se toimi näin: joka toinen vuosi valittiin ryhmä (ehkä neljä, ehkä seitsemän) henkilöstöpäälliköksi vastaamaan uusien opettajien rekrytoinnista. Ihmiset tässä ryhmässä jakoivat tehtäviä, niin ettei kukaan ollut koskaan yksin vastuussa kaikesta, vaan aina muut olivat osallisena eri osa-alueilla. He harkitsivat ennen päätöksen tekemistä huolellisesti kollegoidensa eri näkökulmat ja mielipiteet. He itsetutkiskelivat omia vaikuttimiaan. Lisäksi he olivat vastuussa, että uusi kollega sai hyvä alun työssään, sitten he päättivät pysyvästä työsuhteesta. Ja ennen kun jälkimmäinen tuli ajankohtaiseksi, he kokosivat niin paljon faktoja kuin mahdollista niiden opettajien avustuksella jotka halusivat osallistua. Kahden vuoden kuluttua heidän mandaattinsa henkilöstöpäällikkönä oli ohitse. He tekivät 'tilinpäätösraportin', jossa oli myös ehdotuksia heidän seuraajiensa avuksi. (Osa seuraajista oli ollut mukana ryhmän toiminnassa jo vuoden, joten tietty jatkuvuus oli taattu). Mutta kun heidän aikansa oli ohi, valittiin uusi henkilöstöpäällikkö -ryhmä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Kuvittele, että oli kouluja, joissa mandaatti kesti seitsemän vuotta ja toisia kouluja, joissa se kesti vain vuoden. Kuvittele, että oli kouluja, joissa kaikki, opettajat ja vanhemmat yhdessä olivat onnellisia ja kiitollisia kun yksi ja sama henkilö oli hoitanut rekrytointiasiat 30 vuotta. Kuvittele toisia kouluja, joissa vanhemmat vuosittaisessa kokouksessa valitsivat toisia vanhempia hoitamaan tätä tehtävää. Kuvittele että että lähes vuosisadan aikana olisi steinerkouluissa luotu monia erilaisia tapoja delegoida vastuuta. Kuvittele, että aloittaessasi työuraasi, joku kertoisi sinulle että "Meidän koulussamme jokainen päätös on delegoitu yhdelle vastuulliselle henkilölle. Se tulee olemaan myös osa sinun työtäsi jonkin ajan kuluttua – vastuun ottaminen koulun pyörittämisestä". Kuvittele miten heti alusta lähtien olisit kokenut kuinka kollegasi jakavat vastuun ja selviävät siitä. Kuvittele sitä lukemattomien vuosien kokemuksen myötä syntynyttä aarreaittaa tällä alalla, josta voit hyötyä. Ja kaiken tämän kuvittelemisen jälkeen, etkö olekin paljon vähemmän vastahakoinen sanomaan kyllä, jos sinulta kysytään että otatko vastuun kollegoidesi rekrytoinnista – ehkä jonkin koulutuksen jälkeen?

Mutta asiat eivät ole näin, vuosikymmenien ajan koulut ovat kasvattaneet tottumustaan yhteisölliseen päätöksentekoon.

Nyt, asiasyhteydesta irroitettuna, Rudolf Steiner nosti kerran esiin tällaisen faktan: Tuhansia vuosia sitten, eräät kalat asettuivat Kentuckyn mammuttiluoliin. Joidenkin sukupolvien niiden silmät alkoivat surkastua. Luolastojen pimeydessä silmät eivät olleet enää tarpeen. Ja niinkuin lihakset, myös silmät surkastuvat, jos niitä ei käytetä. Monien sukupolvien päästä näillä eläimillä ei ollut enää silmiä, ja sen seurauksena se ovat sidottuja luoliin. Ne tuskin pystyisivät selviytymään missään muualla.

Steinerkoulut ovat samanlaisessa tilanteessa suhteessa elämään jossa valtuutetut päättäjät hoitavat oleelliset asiat ja pyörittävät koulun toimintaa. Aikoja sitten koulut päättivät kuitenkin pysyä yhteisöllisen päätöksenteon luolassa. Tämän tuloksena ne "lihakset", joita tarvitaan kun astetetaan vastuu jollekin yhdelle ihmiselle, ovat surkastuneet. Eivät ne kokonaan ole kadonneet, mutta luottamuksen ja vastuun lihakset ovat hyvin heikot ja kehittymättömät.

Joten ei pidä olla mitään harhakuvitelmia siitä, että muutos nykytilasta tapahtuisi nopeasti. vaikka luottamus ja itseluottamus ovat henkisiä lihaksia, eivät fyysisiä, jotka kehittyvät hitaammin kuin rappeutuvat, kestää silti kauan ennen kuin surkastuneet lihakset saavuttavat täyden voimansa. Mutta en näe syytä miksi se ei onnistuisi.

8. Luottamuskysymys

Jos ollaan todella yksimielisen päätöksenteon kannalla, se tarkoittaa samalla, että jokaisella on yhtäläinen veto-oikeus. Tarvitaan siis vain yksi henkilö yhteisössä, joka vastustaa päätöstä, jolloin sitä ei siis voida tehdä. Tällä tavalla yksilöllä on paljon valtaa. Hän voi pysäyttää keskustelun ja päätöksenteon kokonaan. Voidaankin väittää, että tässä myös nähdään yksilölle annetun luottamuksen määrän. Jokaisen henkilön harkintakykyyn luotetaan niin, että hän ei käytä veto-oikeuttaan omaksi edukseen, vaan koko yhteisön hyväksi. Jotkut menevät vielä pidemmälle ja sanovat: jos joku kokee henkilökohtaista vääryyttä tehtävän päätöksen vuoksi, ja siksi haluaa vastustaa päätöstä, me otamme asian vakavasti emmekä tee tälläista päätöstä. Sillä jos päätös ei voi olla sinun, se ei voi myöskään olla meidän päätöksemme.

Syy siihen, miksi tällainen näkökanta on mielenkiintoinen, on että se perustuu luottamukseen. Itseasiassa se perustuu niin suureen luottamukseen, että henkilölle annetaan mahdollisuus vastustaa ja pysäyttää ehdotuksia, jotka vaikuttavat koko yhteisöön.

Yleensä veto-oikeus nähdään eri valossa. Puhutaan jokaisen mahdollisuudesta puolustaa omia lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään. Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteko on hyvä esimerkki; yksi henkilö voi pysäyttää vastustamalla kaikkien muiden etenemisen asian suhteen. Meillä asiat ovat kuitenkin toisin. Kaikille henkilöille on annettu mahdollisimman paljon vastuuta ja luotamme siihen, että jokainen yksilö tekee parhaansa yhteisön eteen. Tästä syystä jokaisella on myös vastustusoikeus, joka on vallan väline. Jokaisella yhteisön jäsenellä on tämä oikeus. Mikä valtava määrä luottamusta!

Vaikka tämä onkin mielenkiintoista, kannattaa asiaa miettiä vastuullisuuden kannalta pidemmälle. Sen sijaan että yksilölle annettaisiin luottamus löytää yhteisölle paras mahdollinen ratkaisu, häneen luotetaan vain tarpeeksi sanomaan ’ei’. Päätöksen vastustaminen ei johda positiiviseen lopputulokseen vaan estää sen. Vastustavan mielipiteen jälkeen ei ole ratkaisua. Positiivinen tulos syntyy vain, jos uusi ratkaisu ongelmaan voidaan keksiä ja päättää yksimielisesti.

Tästä käy selväksi, kuinka yksimielisyydestä vastustusoikeuden (veto-oikeuden) kanssa ei voida puhua luottamuksen osoittamisena yksilöä kohtaan. Päinvastoin se osoittaa inhimillisen kekseliäisyyden aliarvioimista. Yksimielisyys millä hinnalla hyvänsä on hienolta kuulostavasta sanasta huolimatta itseasiassa epäluottamuksen osoitus, vaikka sitä ei kukaan sanoisikaan ääneen. Tämä on noloa, sillä puhumme mielellämme luottamuksesta mutta kun sitä todella tarvitaan, sitä ei itseasiassa ole lainkaan.

Tämä on noloa myös opetuksessa. Nimittäin kuinka paljon puhummekaan steinerkouluissa kasvattavamme tuotteliaita ja luovia kykyjä oppilaissamme vaikka samalla koulunjohtamisessa opettajat eivät, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, luota muiden luovuuteen. 

Täytyy ymmärtää selkeästi mitä tämä tarkoittaa. Ne henkilöt, jotka seisovat luokkahuoneissa joka päivä ovat siis enemmän tai vähemmän epäileviä mieleltään. Asiaa pahentaa se tosiasia, että tätä epäluottamuksen ilmapiiriä ei välttämättä tunnisteta, sillä luottamusta pidetään steinerkoulujen yhtenä peruspilarina. Onhan yhtenä päätavoitteenamme rohkaista oppilaita luottamaan ulkopuoliseen maailmaan. Toisin sanoen koulujen mainostama luottamuselementti saattaakin muuttua suljettujen ovien takana epäluottamukseksi. Ideologian ja todellisuuden välillä on suuri kuilu ja siihen ei olisi tarvetta. On nimittäin olemassa jotain parempaa: luottamus kollegojen kykyihin toimia luovasti.

7. Kuka uskaltaa, se voittaa

- Positiivinen vastaesimerkki

Ensimmäisen maailman sodan lähestyessä loppuaan kävi selväksi, että vanhat yhteiskunnalliset rakenteet olivat hajoamassa. Vuonna 1917 oli Venäjän vallankumous, 1918 myös Saksassa puhkesi vallankumous. Kuningasvalta katosi. Kommunistinen Venäjä ei saanut vain uutta johtoa vaan myös uuden talousjärjestyksen. Se oli ehkä vielä merkityksellisempi seikka. Siellä missä oli ennen ollut yksityinen kapitalismi, oli nyt valtion kapitalismi vallalla. Kaikki pankit ja isommat yritykset, tehtaat ja maatalous oli kansallistettu. Marxistisen ideologian mukaan tuotannon (tehtaiden, maan, ym) tuli kuulua yhteisölle, eikä kouralliselle porvareita. On yleisesti tiedossa, ettei tämä toiminut kovin hyvin. Kenelläkään ei ollut tarpeeksi vastuuta - eikä kannustimia. Niinpä systeemi toimi vain valtavan paineen alla ja vain kahden sukupolven ajan. Toisaalta, meillä on nyt käytössä yksityinen kapitalismi jonka johdosta varallisuus kertyy yksille, valtaosan yksilöistä ja yhteisöstä jatkuvasti jäädessä yhä vähemmälle ja vähemmälle.

Vuonna 1917 Rudolf Steiner alkoi kehittää ideoita uutta yhteiskuntajärjestystä varten. Hän halusi vapauttaa molemmat, valtion ja yksityisen talouden siitä vakavasta ja yksipuolisesta heikkoudesta joka niillä on, käyttämällä eräänlaista aikasykliä. Lyhyimmällä mahdollisella tavalla ilmaistuna Steinerin kolmijäsenteisessä yhteikuntajärjestyksessä työntekijä ottaa täyden vastuun työstään. Hän johtaa sitä itse. Mutta se on kaikki mitä hän voi tehdä. Hän ei voi myydä eikä luovuttaa tehtävää eteenpäin. Jos hän jättää tehtävänsä, yhteisö ottaa johdon ja vastuun vähäksi aikaa. Sitten yhteisö etsii oikean henkilön hoitamaan tehtävää. Nyt tämä ihminen asetetaan tehtävään ja hän ottaa siitä täyden vastuun, kunnes hän vuorostaan lähtee. (Tämä ei siis ole täydellinen Steinerin kolmijäsenteisen yhteiskuntajärjestyksen kuvaus, aiheesta löytyy paljon perusteellista kirjallisuutta).

Tästä on hyötyä kummallekin puolelle, yksilölle ja yhteisölle. Vastuulliselle yksityiselle aloitteelle ja yhteisön hyvinvoinnille. Toinen tulee mukaan kuvioon toisen perässä. Vastakkaiset kannat ratkeavat ajan kuluessa. Tämä idea osoittaa tien johtaa koulua samalla kertaa kouluyhteisön jäsenten avustuksella ja vastuuta kantavien yksilöiden kanssa. Määrätyksi ajanjaksoksi yhteisö antaa täyden vastuun joillekin jäsenilleen työskennellä eri alueilla. Kun sovittu aika päättyy vastuu siirtyy takaisin yhteisölle kokonaisuudessaan. Näin meillä on elävä jatkumo, joka tekee yksilöistä vahvempia ja enemmän vastuullisia ja joka samalla ottaa  huomioon yhteisön vastuun ja täyttää sen.

Kuva: http://www.lebe-deine-berufung.de/en/trust-is-a-decision-based-on-radical-responsibility/   ---   Kiinnostava kirjoitus muuten! 

Kokeilu 1: Tübingen, Tübingenin vapaa Waldorf koulu Lokakuu-Joulukuu 2008

Tübingenin steinerkoulussa oltiin työskennelty seitsemän vuotta tuloksetta uuden palkkajärjestelmän kanssa. Aina kun puhutaan palkasta, niin ei liene yllättävää, että eri ryhmittymät kantavat sydämmissään huolta omasta edustaan. Kaikki ovat osallisia mitä suurimassa määrin. Näin ollen yksimielisen päätöksen saavuttaminen on paljon vaikeampaa kuin sillon kun pelissä ei ole niin paljon henkilökohtaista osallisuutta. Lisäksi, jos prosessissa ei ole kaikille selvää mitä tapahtuu, eikä yksimielistä päätöstä saavuteta, silloin asioista tulee vaikeita. Juuri näin tapahtui. Lyhyesti: Luottamuspula koulun hallituksessa olevien vanhempien ja koulun henkilökunnan välillä huipentui kesällä 2008 johonkin tapahtumaan, joka katkaisi kamelin selän. Vuosikokouksessa osa opettajista äänesti epäluottamuslauseen puolesta joitakin hallituksen jäseniä kohtaan, niin että hallitus hajosi. Juopa oli selvästi nähtävissä. Mutta todellinen vahinko oli vanhempien ja opettajien välisen molemmanpuolisen luottamuksen hajoaminen. Pitkässä juoksussa tällainen voi tuhota koko koulun.

Nyt tällä kriittisellä hetkellä oli kova paine tehdä jotakin. Niin päätettiin ottaa riski ja kokeilla jotakin uutta, nimittäin antaa Steinerin 'vastuun siirtämisen' -konseptille mahdollisuus. Kouluyhteisö antaisi yhdelle yksilölle täydellisen vastuun. Mutta koska koko asiassa oli kyse vanhempien ja opettajien välisestä luottamuspulasta, annettiin vastuu kahdelle ihmiselle: yhdelle vanhemmalle ja yhdelle opettajalle. Näiden kahden ei vain oletettu kehittelevän uutta palkkasysteemiä, vaan myös saattamaan se käytäntöön. Tähän heillä oli täysi valta!

Oli mahdollista vakuuttaa myös vanhemmat tämän päätöksen taakse. Vanha ja uusi vasta nimitetty hallitus olivat valmiita antamaan yritykselle mahdollisuuden. Avoimen keskustelun jälkeen äänestettiin ja projektille "Uusi palkkajärjestelmä", jonka laatisi ja panisi käytäntöön kaksi henkilöä, näytettiin vihreää valoa. (Luvussa 19 on tarkemmin käytännöistä).

Kiinnostavaa kyllä, ne jotka tehtävään valittiin olivat olleet vastakkaisilla puolilla. Nyt heidän oli tarkoituksella yhdistettävä voimansa. (Lisää aiheesta luvussa 19) He olivat molemmat halukkaita yhteistyöhön. Avuksi löydettiin myös ulkopuolinen moderaattori. Työ alkoi. Nyt vastuu koko asiasta oli yksin heidän käsissään. Heidän tehtävänsä oli suunnitella ja pistää käytäntöön sellainen palkkasysteemi, jonka koko yhteisö hyväksyisi. Ei mikään yksinkertainen tehtävä, etenkin kun ongelma oli ollut vuosia ratkaisematta. Mutta molemmat henkilöt tiesivät, että nyt luotavaa systeemiä ei yhteisö, tai edes pieni osa siitä, ammu alas. He tiesivät, että se systeemi, jonka he kehittävät otetaan käyttöön. Tämä oli syy, miksi vastuu ei ollut heille taakka - vaan itseasiassa se antoi heille siivet. Molemmat olivat otettuja saamastaan luottamuksesta.

Tulos oli ihmeellinen. Kahden kuukauden kuluttua työ oli tehty. Uusi palkkajärjestelmä oli käytössä siitä kuukautta myöhemmin.

Projekti oli erinomaisen vaikuttava. Se ei kuitenkaan ollut hienoin asia. Vaan muiden voimien käyttöön ottaminen. Ensiksi oli vastuullisuuden periaate, toiseksi luottamus ja kolmanneksi "vastakkaisuuden ja parantamisen" -periaate, joka tarkoittaa sitä että vastakkaista mieltä olevat ihmiset liitetään yhteen niin että he eivät estä, vaan pikemminkin parantavat toisiaan.

Oli olemassa kahden vastakkaisen yksilön välinen polariteetti, joka toimi tehokkaan patterin tavoin (lisää ilmiöstä luvussa 14). Toisaalta oli olemassa myös yksilön ja yhteisön välinen polariteetti. Yhteisö, jolla oli kokonaisvastuu asiasta siirsi vastuunsa kahdelle ihmiselle. Tähän liittyi suuri luottamus. Käytännössä ohje näille kahdelle oli: "Tehkää tämä meille. Teillä on meidän täysi luottamus. Mitä tahansa päätättekin, olemme varmoja, että olette harkinneet perusteellisesti kaikkea mistä me olemme tähän mennessä keskustelleet ja että tulette lopputulokseen, joka on hyvä yhteisölle." Tämä tarkoittaa yhtälailla että kaikki yksilöt, jotka muodostavat koko yhteisön, luopuvat veto-oikeudestaan omien henkilökohtaisten etujen saavuttamiseksi. Luopuminen henkilökohtaisista tavoitteista on huomattava asia. Mutta vain tätä kautta se vastuu, joka annettiin kahdelle ihmiselle muuttuu täydeksi vastuuksi.

On väärin kuvitella, että nämä kaksi ihmistä (moderaattorinsa kanssa), sulkeutuivat johonkin salaiseen huoneeseen ja kolmen kuukauden työn jälkeen julistivat juhlavasti työnsä tulokset. Päinvastoin. Viikkojen intensiivisen työn aikana heillä oli monia keskusteluja eri opetajaryhmien kanssa. He halusivat saada kaikki erilaiset näkökulmat pöydälle.  Heillä oli mahdollisuus käyttää hyväkseen suurta määrää hyödyllistä informaatiota, jota aiheesta oli kerätty viimeiset seitsemän vuotta. He tekivät alustavan konseptin ja toivat sen mukaan keskusteluihin. He saivat lainopillista apua ja toinen heistä jopa suunnitteli ja toteutti laskentaohjelman, joka kertoi heti miten tehtävät muutokset vaikuttaisivat jokaisen yksilöön sekä koko yhteisöön.* He olivat huolellisia siinä, etteivät unohda ainoatakaan merkityksellistä näkökohtaa. Sitten, kohta kohdalta he punnitsivat ne, keskustelivat niistä, loivat konseptin ja - tekivät päätöksensä. Oli onni, että nämä kaksi valittua ihmistä, joilla oli hyvä totuudellinen moraali (integrity) ja pätevyys, ottivat ilolla vastaan tehtävän olla vastuussa ja päättää asiasta.**

Jälkeenpäin ajatellen, jos olisi ollut mittari mittaamassa vastuuta ja luottamusta, olisivat tulokset olleet huippuluokkaa kummallakin asteikolla. On vaikea kuvitella suurempaa vastuuta ja enempää luottamusta. Kääntäen ajatellen tämä tarkoittaa, että muilla päätöksentekomenetelmillä niitä olisi ollut paljon vähemmän.
Toinen tehtävään valituista henkilöistä on sanonut: "Luottamus joka meihin kohdistui vapautti uskomattoman määrän energiaa. Onnistuin tekemään kahden-kolmen ihmisen työt, se oli jotain mitä en ole kokenut koskaan ennen. Nyt näen mikä tämän kääntöpuoli on. Vastuun puute halvaannuttaa ja heikentää ihmistä. Ilman luottamusta ei kukaan saavuta sitä mihin on mahdollisuuksiaan, mutta luottamuksen kanssa voi siirtää vuoria."***

 

---
Viitteet:

* Tämä kerrotaan vain koska kirjailija haluaa näyttää kuinka motivoituneita tehtävään valitut henkilöt olivat. Ohjelma itsessään ei loppujenlopuksi vaikuttanut kovinkaan suuresti lopputulokseen.

** Olivatko kaikki tyytyväisiä uuteen palkkajärjestelmään? Varmastikaan ei. Mutta se on sama asia enemmistöpäätösten ja jopa yksimielisten päätösten kanssa. Niin kutsutut "demokraattiset hyveet" eivät ole vanhentuneita tässä kuvatussa prosessissa.  Uutta systeemiä säädettiin vielä hieman tulevina vuosina, kaikenkaikkiaan se on osoittautunut hyödylliseksi.

*** Dieter Kötter, matematiikan, fysiikan ja uskonnon opettaja Tübingenin steinerkoulusta, toinen tehtävään valituista henkilöistä.