Tässä ei ole
mitään uutta, sanovat useat opettajat tähän. Mehän jaamme töitä koko ajan.
Vaikka tämä vastalause on ymmärrettävä, se osoittaa myös kuinka helposti
ajatukseni väärinymmärretään. On totta, että useat tehtävät jaetaan
steinerkouluissa (kuten uusien oppilaiden otto kouluun, tai jopa palkkaus- ja
erottamisasiat), mutta todellisesti töiden jakaminen on ollut poikkeus, vaikka
sitä tapahtuukin paljon. Tässä uudessa ajatuskuviossa se onkin koulun pitämisen
pääasia. Tämä on käänteentekevää, eli jakaminen on kaiken toiminnan sydän!
Tähän saakka yhteisten päätösten tekeminen mahdollisimman yksimielisesti on ollut pääasia. Tehtävien jakaminen aloitettiin yksinkertaisesti käytännön syistä (esim. oppilaiden ottaminen kouluun veisi järjettömästi kaikkien yhteistä aikaa, jos se tehtäisi täydellisesti yhteistyössä). Uusi näkemys muuttaa tämän, sillä sen ydintä onkin päätös, jonka takana jokaikinen voi seistä. On väärin sanoa, ’me tiedämme jo tämän eikä tämä ole uutta’, sillä päinvastoin: me emme todellakaan tiedä tätä.
Tähänastinen toiminta johon sisältyy tehtävien jakaminen, on itseasiassa ollut täysin vastakkainen suhteessa uuteen ideaan. On toki ollut kouluja, joissa jaetaan enemmän kuin toisaalla (ja tästä eteenpäin jakaminen tarkoittaa myös päätöksenteko-oikeutta, ei pelkkää ehdotusta, jonka kokous sitten mahdollisesti hyväksyy).
Toiset koulut luopuvat tästä käytännöstä, eikä se ole ihme, sillä pääperiaate ei ole muuttunut: päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja niin kauan kun näin on, jakaminen on tyhjää sanahelinää. Se ei luo lisää vastuuta, vaan lähinnä käytännöllisyyttä. Tärkeät päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja tästä syystä jakaminen ja siihen tarvittavat ominaisuudet eivät saa kunnollisia mahdollisuuksia kehittyä ja onnistua, sillä tilanne on jo alunpitäen vääristynyt.
Tähän saakka yhteisten päätösten tekeminen mahdollisimman yksimielisesti on ollut pääasia. Tehtävien jakaminen aloitettiin yksinkertaisesti käytännön syistä (esim. oppilaiden ottaminen kouluun veisi järjettömästi kaikkien yhteistä aikaa, jos se tehtäisi täydellisesti yhteistyössä). Uusi näkemys muuttaa tämän, sillä sen ydintä onkin päätös, jonka takana jokaikinen voi seistä. On väärin sanoa, ’me tiedämme jo tämän eikä tämä ole uutta’, sillä päinvastoin: me emme todellakaan tiedä tätä.
Tähänastinen toiminta johon sisältyy tehtävien jakaminen, on itseasiassa ollut täysin vastakkainen suhteessa uuteen ideaan. On toki ollut kouluja, joissa jaetaan enemmän kuin toisaalla (ja tästä eteenpäin jakaminen tarkoittaa myös päätöksenteko-oikeutta, ei pelkkää ehdotusta, jonka kokous sitten mahdollisesti hyväksyy).
Toiset koulut luopuvat tästä käytännöstä, eikä se ole ihme, sillä pääperiaate ei ole muuttunut: päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja niin kauan kun näin on, jakaminen on tyhjää sanahelinää. Se ei luo lisää vastuuta, vaan lähinnä käytännöllisyyttä. Tärkeät päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja tästä syystä jakaminen ja siihen tarvittavat ominaisuudet eivät saa kunnollisia mahdollisuuksia kehittyä ja onnistua, sillä tilanne on jo alunpitäen vääristynyt.
Vastuun ja luottamuksen idea voidaan laittaa käytäntöön
vain jos niin tehdään johdonmukaisesti, jolloin myös myös tärkeät päätökset
annettaan tehtäväksi sille ryhmälle, joka asiaa hoitaa. Tällaisia asioita ovat
mm. henkilöiden palkkaus, koulun rakennemuutokset ja rakennusprojektit.
Lyhyesti: Yhtäkään sellaista päätöstä ei tehdä, mikä ei olisi yhden yhteisön
vastuullisen jäsenen harteilla! Tällaisen jakamisen idean ymmärtää vasta kun
hyväksyy, että jakaminen ei koske vain käytännöllisiä järjestelyjä, vaan kaikkea, jolloin se
oikeasti motivoi ihmisiä työskentelemään parhaan
mahdollisen kykynsä mukaan jonkin asian puolesta. Tällä on merkitystä, ja tällä tavalla sekä henkinen
että yhteisöllinen vallankumous - kirjaimellisesti - alkaa. Voit verrata tätä ajatusta siihen
tieteelliseen vallankumoukseen mikä tapahtui kun Kopernikus esitti teoriansa,
jossa maa ei ollutkaan maailmankaikkeuden keskus. Samalla tavalla, tässä uudessa, kaikkia asioita koskevassa päätöksentekotavassa pysyy vastuu selkeästi yksilön käsissä eikä laimeneva vastuu hämärry yhteispäätöksessä. Tämä konsepti kasvattaa yhteisössä yhteistyön tasoa
korkeammalle, sillä se vastuuttaa yksilön myös päätösten tasolla.
Tarkastellaanpa
erästä avainasiaa eli kuinka uusia kollegoja otetaan tai päätetään jättää
ottamatta yhteisöön. Vanhastaan on ollut selvää, että tällaiset päätökset
tehdään yhdessä ja yksimielisesti ja on puhuttu kohtalon kysymyksistä. Koko
yhteisön pitäisi hyväksyä uusi kollega, ja siksi hakuvaiheessa tämä henkilö
esittäytyy koko opettajakunnalle jotka sitten keskustelevat yhdessä ja lopuksi
tekevät yksimielisen päätöksen (samalla tavalla kun jos he päättävät hylätä
hakijan tai poistaa kollegan yhteisöstä, sillä samalla tavallahan olimme
yhdessä päättäneet hänet ottaa yhteisöömme ja nyt yhdessä päätämme mitä teemme
hänen suhteensa.)
Vaikka onkin selvää, että koko yhteisön tulisi hyväksyä uusi työntekijä yhteisöön, on väärin ajatella, että hänen tulisi esitellä itsensä kaikille jonka jälkeen he yhdessä päättävät hänen kohtalonsa. Itse asiassa tällainen yhteispäätös (koski se sitten työsuhteen aloittamista tai purkamista) vähentää jälleen yksilön vastuuta. Kuka itse asiassa on vastuussa työntekijänä palkkauksesta? Kun henkilö on selkeästi sopiva työhön, on tehtävä helppo, mutta jos asiasta joudutaan käymään väittelyä ja pitkiä keskusteluja, kuka silloin loppujen lopuksi kantaa vastuun? Vastuullisuuteen kuuluu myös seurausten kantaminen. Mutta kantaako muka koko opettajakunta tämän vastuun, jos jonkin ajan kuluttua, toisen opettajan ohjauksesta huolimatta, uusi kollega joutuu ongelmiin? Näin ei varmasti tapahdu, ja koska kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta, kukaan ei ole vastuussa. Tämän takia yhteisesti tehdyt päätökset vähentävät vastuuta.
Vaikka onkin selvää, että koko yhteisön tulisi hyväksyä uusi työntekijä yhteisöön, on väärin ajatella, että hänen tulisi esitellä itsensä kaikille jonka jälkeen he yhdessä päättävät hänen kohtalonsa. Itse asiassa tällainen yhteispäätös (koski se sitten työsuhteen aloittamista tai purkamista) vähentää jälleen yksilön vastuuta. Kuka itse asiassa on vastuussa työntekijänä palkkauksesta? Kun henkilö on selkeästi sopiva työhön, on tehtävä helppo, mutta jos asiasta joudutaan käymään väittelyä ja pitkiä keskusteluja, kuka silloin loppujen lopuksi kantaa vastuun? Vastuullisuuteen kuuluu myös seurausten kantaminen. Mutta kantaako muka koko opettajakunta tämän vastuun, jos jonkin ajan kuluttua, toisen opettajan ohjauksesta huolimatta, uusi kollega joutuu ongelmiin? Näin ei varmasti tapahdu, ja koska kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta, kukaan ei ole vastuussa. Tämän takia yhteisesti tehdyt päätökset vähentävät vastuuta.
Voimme myös
tarkastella tilannetta uudella tavalla. Annetaankin yhdelle henkilölle (tosin
myöhemmin esitän, että kaksi henkilöä on parempi lukumäärä) vastuu
palkkaamisesta ja erottamisesta? Ensinnäkin, hän yksin kantaa vastuun myös
seuraamuksista ja kaikesta perehdyttämiseen liittyvästä, varsinkin kun ongelmia
tulee esille. Lisäksi hän päättää, ja hoitaa, erottamiseen liittyvät seikat, jos
tilanne menee siihen. Jos nimittäin ei ole ketään kantamaan seurauksia, on
vastuullisuus päätöksenteossa pelkkää kuumaa ilmaa.
Mutta miten tämä
sitten toimii käytännössä, uuden kollegan palkkaaminen yhden henkilön vastuulla? Ensinnäkin,
yhteisön jäsenet luottavat siihen, että valittu yhteisön jäsen tekee parhaan mahdollisen päätöksen yhteisölle. Toiseksi, hakemusten käsittely voi pysyä samanlaisena kuin
ennenkin, mutta eräs muutos astuu voimaan. Vaikka hakija esittäytyisikin koko
opettajakunnalle, ja he saavat sitten tilaisuuden esittää mielipiteensä ja näkemyksensä kollegiossa uuden henkilön sopivuudesta, niin vain yksi opettaja tekee lopullisen toimenpidepäätöksen kuultuaan kaikkien
kannan asiaan liittyen. Hän kuuntelee mielellään kaikkien ajatukset ja ottaa
erityisesti huomioon omasta kannastaan eriävät mielipiteet. Hän ottaa jokaisen
esitetyn ajatuksen todellisena ja mietiskelee niitä sydämessään, jolloin koko
yhteisön ääni elää tässä henkilössä. Tällä tavalla koko yhteisö siis on
päättämässä uuden kollegan palkkaamisesta kouluun. Tärkeä ero aiempiin
käytäntöihin on , että lopulta tämä yksi kollega tekee päätöksen ja ottaa
vastuun myös seurauksista. Voi olla, että hän sanoo itselleen; ’Aion antaa
tälle hakijalle tämän työpaikan vaikkakin monet työtoverini ovat epäilleet
hänen kykyjään, ja ymmärrän heitä. Mutta, mielestäni tällä uudella kollegalla on
tarpeeksi hyviä piirteitä joten haluan antaa hänelle mahdollisuuden. Varmistan
että hän saa apua ja neuvoja aluksi ja mielessäni on pari kollegaa jotka voivat
tukea häntä. Ja jos asiat eivät onnistu, kollegat sekä minä itse voimme ottaa
hänen tuntinsa tarvittaessa.’
Henkilö, joka
ajattelee tällä tavalla on vastuullinen toimija kaikkien osalta ja hän on oikeasti vastuussa. Siksi hänen pitäisi saada päättää itsenäisesti, vaikka koko
yhteisö on hänen päätöksessään mukana. Lisäksi hänen osallistumisensa on
itseasiassa vahvempaa, sillä läsnä ei ole puolittaista vastuuta, jota on kun
teemme yhteispäätöksiä. Uusi opettaja otetaan yhteisön jäseneksi, jossa luottamus
ja selkeä vastuu on voimissaan. Tilanne on siis paljon parempi kuin vähenevän
vastuun yhteisössä.
Selkeytän nyt
sanomaani. Tämä kappale ei kerro kuinka steinerkouluihin pitäisi palkata tai
erottaa työntekijöitä. Vain aihe sinällään on tärkeä. Jos yhteisöön ollaan
palkkaamassa uutta jäsentä, täytyy vanha tapa yhteispäättämisestä vaihtaa
prosessiin, jossa toteutuu henkilökohtainen vastuunotto, eli yhden henkilön
päätös, mikä kuvastaa koko yhteisöä.
Note:
Minua on kritisoitu ’valta’ sanan käytöstä vastuukysymyksistä puhuttaessa, ja on totta, että kun yhteisö antaa yhdelle jäsenelleen päätösvallan ja -vastuun, tällä henkilöllä on silloin valta päättää ja ottaa vastuuta. Tämän sanan kiertäminen on tekopyhää. Voisi tietysti käyttää jotain muuta termiä kuten ’auktoriteetti päätöksentekoon’, mutta ei se lopputulosta muuta, aivan samalla tavalla auktoriteettiakin voisi väärinkäyttää ja yliarvioida omat resurssinsa. Mutta edes se ei ole niin vakavaa kuin havaitsematon vallankäyttö läpinäkymättömässä järjestelmässä. Nyt se nimittäin tulee esille paremmin, ja sitä vastaan on myös helpompi taistella. Joten on tärkeä huomata että valta on tärkeässä asemassa tässä, ja kokemukseni on, että olisi vaarallista väittää muuta. Tästä syystä en halua poistaa voimmakkaampaa sanaa listalta. Monet sanovat tähän ’me emme oikeastaan käytä valtaa täällä’ tai ’vallan ei pitäisi olla meillä ongelma’ ja päästävät näillä sanoilla huomaamattaan ilmoille kaikki pahat henget, jotka haluavat käyttää valtaa. Kun joku sanoo;’Minä en käytä valtaa’, kuvastaa se usein henkilön omaa kuvaa itsestään, useimmiten vääristyneenä tai sokeana pisteenä hänen itsetunnossaan.
_____
Minua on kritisoitu ’valta’ sanan käytöstä vastuukysymyksistä puhuttaessa, ja on totta, että kun yhteisö antaa yhdelle jäsenelleen päätösvallan ja -vastuun, tällä henkilöllä on silloin valta päättää ja ottaa vastuuta. Tämän sanan kiertäminen on tekopyhää. Voisi tietysti käyttää jotain muuta termiä kuten ’auktoriteetti päätöksentekoon’, mutta ei se lopputulosta muuta, aivan samalla tavalla auktoriteettiakin voisi väärinkäyttää ja yliarvioida omat resurssinsa. Mutta edes se ei ole niin vakavaa kuin havaitsematon vallankäyttö läpinäkymättömässä järjestelmässä. Nyt se nimittäin tulee esille paremmin, ja sitä vastaan on myös helpompi taistella. Joten on tärkeä huomata että valta on tärkeässä asemassa tässä, ja kokemukseni on, että olisi vaarallista väittää muuta. Tästä syystä en halua poistaa voimmakkaampaa sanaa listalta. Monet sanovat tähän ’me emme oikeastaan käytä valtaa täällä’ tai ’vallan ei pitäisi olla meillä ongelma’ ja päästävät näillä sanoilla huomaamattaan ilmoille kaikki pahat henget, jotka haluavat käyttää valtaa. Kun joku sanoo;’Minä en käytä valtaa’, kuvastaa se usein henkilön omaa kuvaa itsestään, useimmiten vääristyneenä tai sokeana pisteenä hänen itsetunnossaan.
_____
Kommentti
Vaikka tässä luvussa käytettiin henkilöstön palkkausta vain esimerkkinä koko päätöksentekoprosessin muuttamiselle, laitan tähän pari sanaa Suomen steinerkouluista. Steinerkoulut ovat yksityisen opetuksenjärjestäjän kouluja, jolloin ne voivat johtosäännöissään määritellä tarkemmin omat prosessinsa henkilökunnan palkkaukseen. Tämä ei poista kuitenkaan sitä, mitä on laeissa ja asetuksissa määrätty. Suomen steinerkouluissa viimeinen vastuu kaikissa henkilöstöasioissa on kouluyhdistyksen hallituksella ja siellä hallituksen puheenjohtajalla. Viitaten tähän kappaleeseen, voisi todeta, että jos vastuuta ei ole selkeästi määritelty kenellekään - ja tapahtuu virhe palkkauksessa tai erottamisessa, yhdistyksen hallintotapa on huono. Opettajakunta ei ole Suomen lainsäädännössä oikeustoimikelpoinen yhteisö - mutta kouluyhdistys on. Tämä seikka tekee myös hiukan problemaattiseksi opettajakunnan päätökset tietyissä asioissa - etenkin jos yhteisessä päätöksenteossa vastuu on liudentunut ja jos tehdään huonoja seurauksia tuovia päätöksiä.
Siksi toivoisin, että tämä kappale herättää ajattelemaan päätösprosessien selkeyttä ja kirkkautta omassa yhteisössä. Mutta idealistisilta kuulostavat Valentinin tulisydämiset ajatukset... Mitenkähän tämä tästä kehittyy? Seuraavaa lukua kohti!
- Pia Pale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti