Vielä 20 tai 30 vuotta sitten useat koulut hyväksyivät täysin yksimielisyyden periaatteen: Päätökset voitiin tehdä vain yksimielisesti. Siis todella yksimielisesti, ilman että kukaan tai ainakaan moni pidättäytyi antamasta ääntään tai ottamasta kantaa. Jos opettajat eivät päässet yksimielisyyteen, he jatkoivat keskustelua aiheesta niin pitkään kunnes löysivät ratkaisun jonka kanssa jokainen pystyi elämään, edes jotenkin. Tätä kutsuttiin tasavaltaiseksi (republican) metodiksi. Steinerkoululiikkeen piirissä ilmaisut tasavaltainen (republican) ja täysin yksimielinen päätös olivat käytännössä synonyymejä. Rudolf Steiner käytti ilmaisua tasavaltainen kuvatessaan ensimmäisen steinerkoulun opettajille millaista opettajien välisen yhteistyön tulisi olla: tasavaltaista - ei demokraattista. Ja opettajat ymmärsivät että tasavaltainen tarkoittaa samaa kuin yksimielinen. Tulen osoittamaan, että tämä on kyseenalainen tulkinta siitä mitä Steiner tarkoitti.
Ei ole helppoa ymmärtää mikä oikeutti tämän yksimielisyyden ideaalin ylläpitoa vuosikymmeniä. On tietysti hienoa jos ryhmä ihmisiä on samaa mieltä. Mutta onko mitään järkeä sitoutua tällä tavoin yksimielisyyteen, kun se samalla loogisesti ajatellen tarkoittaa myös sitä, ettei ole eri mielipiteitä?
 |
| Kuva: https://limkokwingmba.wordpress.com/management-mco101-unit-8c-motivation-leadership-groups-and-teams/ |
Matematiikassa tai luonnontieteissä yksimielisyys saavutetaan kun kaikki keskustelijat ovat vakuuttuneet siitä, että hypoteesin todisteet ovat oikein (tai väärin). Olisi absurdia kääntää asia ympäri ja julistaa yksimielisyyden olevan pääasiallinen tavoite. Faktat tulevat ensin ja sen jälkeen niiden yksimielinen hyväksyminen. Yksimielisyys on tulos - ei tavoite.
Mutta päätös ottaa tai erottaa kollega töihin on eri asia kuin matematiikka. Vaikka se olikin esimerkkinä sitoutumisesta yksimielisyyteen. Perustelut menivät näin: tehtäessä tärkeitä, ihmisiin kohdistuvia päätöksiä, asioissa on olemassa 'oikea' ja 'väärä', vaikka se onkin suhteellinen oikea ja väärä. Ei tarvitse kuin puhua asiasta tarpeeksi kauan, tarpeeksi epäitsekkäästi ja oikea päätös tulee selväksi. Kaikki ovat samaa mieltä. Juuri näin on ajateltu steinerkouluissa vuosikymmenet.
Käytännössä tämä metodi toimi joskus todella hyvin ja joskus taas todella huonosti. Oli maagisia hetkiä, jolloin keskustelu oli ollut pitkä ja kiivas, olematta kuitenkaan hyökkäävä ketään keskustelijaa kohtaan, ja sitten joku keksi uuden idean, joka ratkaisi ongelman niin että kaikki saattoivat hyväksyä ratkaisun. Siihen asti kaikki keskustelussa sanotut asiat ovat olleet ehkä hiukan yksipuolisia. Sitten yllättäen yksi kollega saa uuden idean, joka kokoaa oikeastaan kaiken aiemmin sanotun yhteen. Näiden maagisten hetkien takia, pitkistä kokouksista ja lyhyistä yöunista huolimatta monet opettajat saapuivat seuraavana aamuna kouluun virkistyneinä ja innostuneina. Ja vaikka ei ollut ollut paljoa aikaa valmistella oppitunteja, kaikki sujui luokassakin odotettua paremmin.
Mutta oli myös huonoja aikoja, jolloin keskustelut jatkuivat hedelmättöminä viikkoja, joskus kuukausia, jopa vuosia. Pinnan alla pelatut valtapelit pahensivat asioita. En siis tarkoita sellaista valtaa mikä on sovittua ja läpinäkyvää. Vaan sitä piilotettua. Oli hälyttävää kun pienet ryhmät sopivat etukäteen, mitä kukin sanoisi missäkin kohdassa keskustelua, vaikuttaakseen keskustelun kulkuun. Saattoi olla absurdeja hetkiä, jolloin näennäisesti puhuttiin yhdestä asiasta, mutta pinnan alla oli meneillään jotakin ihan muuta. Oli myös julmaa nähdä kuinka se, joka ei kannattanut enemmistön mielipidettä, jyrättiin, kunnes hän lopulta antoi periksi paineen alla. Se oli väsytystaistelua. Tämä kaikki kuitenkin hyväksyttiin, koska oli kyse yhteisen päätöksenteon traditiosta ja joskus se onnisui.
Vuosien kuluessa epäilykset menetelmän toimivuudesta kasvoivat koko ajan voimakkaammiksi. Yksimielisiä päätöksiä tärkeissä kysymyksissä oli yhä vaikeampi ja vaikeampi saada aikaan.
Näin yhä useammat ja useammat koulut päätyivät lopulta äänestämään tärkeistä asioista - henkilöstöstä, koulun profiiliin liittyvistä asioista, rakennusprojekteista. Päätökset tehtiin enemmistöpäätös-periaatteella, sillä perusteella, että enemmistöpäätös oli kuitenkin parempi kuin loputon puhe ja ei päätöstä ollenkaan. Yksimielisyyden idea oli yhä olemassa, mutta yhä useammissa tilanteissa se vähitellen katosi saavuttamattomana. Hitaasti mutta varmasti se korvattiin enemmistöpäätoksen periaatteella.
Kun aika on rajattu, niin ei ole helppoa muodostaa yksimielisiä päätöksiä. Heräsi kysymys, että miksi yksimieliset päätökset olivat joskus olleen mahdollisia ja näyttivät nyt olevan niin paljon vaikeampia? Oliko ennen enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä puhua tärkeistä asioista? (Kannattaa huomata, että ennen opettajainkokoukset kestivät yleensä myöhään yöhön asti - ihmiset antoivat niille enemmän aikaansa.) Ehkäpä ei ollut niin monia vaikeita asioita käsiteltävänä? (Useimmat eivät ole tästä samaa mieltä.) Jotkut sanovat, että opettajat olivat silloin idealistisempia ja epäitsekkäämpiä. On väitetty, että he kantoivat steinerpedagogiikan liekkiä: Mitä enemmän tunnet itsessäsi antroposofisen ihmiskuvan, sitä epäitsekkäämmäksi tulet ja sitä nopeammin tavoitat yhteisymmärryksen koulun asioissa, koska jokainen on täynnä samaa henkeä. (!)
Jotkut sanovat, että nuorempi sukupolvi on jostain syystä vähemmän energinen ja joustava ja sillä on kaiken huipuksi erilainen asenne. Sanotaan, että monet nykyajan opettajista haluavat vain 'tehdä omaa juttuaan'. Toisin kuin aiempi sukupolvi steinerkoulunopettajia, he eivät ole valmiita elämään yksinomaan koulua varten. Ja sitten sanotaan, että eipä ihme että tällaisten individualistien on vaikea löytää yksimielisyyttä, etenkin jos antroposofialla on vain vähäinen sija heidän työssään.
Olkoon tämä kaikki joko totta tai tarua, tai jotakin siltä väliltä - niin tilannetta ei voi muuttaa nyt. Ei ole olemassa vipua, joilla voisimme muuttaa junan suuntaa...
Käännös: Pia Pale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti