Koska päätöksestä vastuussa olevat kaksi ihmistä harkitsivat ja käsittelivät jokaisen näkökulman, he olivat tietoisia jokaikisestä yhteisön jäsenestä. Tämä tarkoitti myös niitä jäseniä, jotka olivat täysin vastakkaista mieltä kyseessä olevasta asiasta. Ainakin he tiesivät, että delegaatit olivat tietoisia heidän argumenteistaan. Juuri tässä on ero äänestämiseen. Voin tuntea, että ajatukseni ja näkökulmani otetaan huomioon ja punnitaan, eikä minua missään vaiheessa kutisteta pelkäksi numeroksi. Ehkäpä asiaa päättämään valitut henkilöt löytävät parempia argumentteja kuin omani. Mutta siltikään he eivät laske minua vain yhdeksi ääneksi. Päinvastoin, juuri kuten Schiller toivoi, he nimenomaan punnitsevat eri näkökantoja kuin laskevat ääniä. He kantavat ajatuksissaan koko yhteisöä ja näin se voima ja vastuu, jonka he tuovat tehtäväänsä elää koko yhteisössä. Niinpä jokainen yhteisön jäsen osallistuu paljon enemmän päätöksen tekoon, kuin ikinä olisi edes mahdollista äänestysmenettelyssä.
Yhä keskustellaan asioista ja kootaan erilaisia näkökulmia niihin. Vain äänestämistä ei ole. Tilalle tulee kolmiosainen epäitsekkyyden prosessi.
Ensin: Jokainen henkilö antaa kaiken luottamuksensa valittujen delegaattien käsiin.
Toiseksi: Jokainen henkilö luopuu omasta edustaan
Kolmanneksi: Vastuullinen päätöksentekoprosessi tulee osaksi delegaattien sielua ja henkeä - 'ei itselle vaan yhteisölle'.
Joten, milloin minä, yksittäisenä yhteisön jäsenenä, tunnen olevani osallistunut tiiviisti päätöksentekoon?
- Tunnenko olevani osallistunut kun voin esittää kaikki näkökantani asiasta ja ottaa sen jälkeen osaa äänestykseen, vai
- onko se silloin kun esitän näkökantani ja asetan luottamukseni päättämään asetettujen henkilöiden käsiin, tietäen, että minun näkökulmani elää heidän tietoisuudessaan?
Jos onnistut kokemaan jälkimmäisen, silloin tunnet yhteisön hengen paljon vahvemmin.
______
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti