8. Luottamuskysymys

Jos ollaan todella yksimielisen päätöksenteon kannalla, se tarkoittaa samalla, että jokaisella on yhtäläinen veto-oikeus. Tarvitaan siis vain yksi henkilö yhteisössä, joka vastustaa päätöstä, jolloin sitä ei siis voida tehdä. Tällä tavalla yksilöllä on paljon valtaa. Hän voi pysäyttää keskustelun ja päätöksenteon kokonaan. Voidaankin väittää, että tässä myös nähdään yksilölle annetun luottamuksen määrän. Jokaisen henkilön harkintakykyyn luotetaan niin, että hän ei käytä veto-oikeuttaan omaksi edukseen, vaan koko yhteisön hyväksi. Jotkut menevät vielä pidemmälle ja sanovat: jos joku kokee henkilökohtaista vääryyttä tehtävän päätöksen vuoksi, ja siksi haluaa vastustaa päätöstä, me otamme asian vakavasti emmekä tee tälläista päätöstä. Sillä jos päätös ei voi olla sinun, se ei voi myöskään olla meidän päätöksemme.

Syy siihen, miksi tällainen näkökanta on mielenkiintoinen, on että se perustuu luottamukseen. Itseasiassa se perustuu niin suureen luottamukseen, että henkilölle annetaan mahdollisuus vastustaa ja pysäyttää ehdotuksia, jotka vaikuttavat koko yhteisöön.

Yleensä veto-oikeus nähdään eri valossa. Puhutaan jokaisen mahdollisuudesta puolustaa omia lähtökohtiaan ja pyrkimyksiään. Esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston päätöksenteko on hyvä esimerkki; yksi henkilö voi pysäyttää vastustamalla kaikkien muiden etenemisen asian suhteen. Meillä asiat ovat kuitenkin toisin. Kaikille henkilöille on annettu mahdollisimman paljon vastuuta ja luotamme siihen, että jokainen yksilö tekee parhaansa yhteisön eteen. Tästä syystä jokaisella on myös vastustusoikeus, joka on vallan väline. Jokaisella yhteisön jäsenellä on tämä oikeus. Mikä valtava määrä luottamusta!

Vaikka tämä onkin mielenkiintoista, kannattaa asiaa miettiä vastuullisuuden kannalta pidemmälle. Sen sijaan että yksilölle annettaisiin luottamus löytää yhteisölle paras mahdollinen ratkaisu, häneen luotetaan vain tarpeeksi sanomaan ’ei’. Päätöksen vastustaminen ei johda positiiviseen lopputulokseen vaan estää sen. Vastustavan mielipiteen jälkeen ei ole ratkaisua. Positiivinen tulos syntyy vain, jos uusi ratkaisu ongelmaan voidaan keksiä ja päättää yksimielisesti.

Tästä käy selväksi, kuinka yksimielisyydestä vastustusoikeuden (veto-oikeuden) kanssa ei voida puhua luottamuksen osoittamisena yksilöä kohtaan. Päinvastoin se osoittaa inhimillisen kekseliäisyyden aliarvioimista. Yksimielisyys millä hinnalla hyvänsä on hienolta kuulostavasta sanasta huolimatta itseasiassa epäluottamuksen osoitus, vaikka sitä ei kukaan sanoisikaan ääneen. Tämä on noloa, sillä puhumme mielellämme luottamuksesta mutta kun sitä todella tarvitaan, sitä ei itseasiassa ole lainkaan.

Tämä on noloa myös opetuksessa. Nimittäin kuinka paljon puhummekaan steinerkouluissa kasvattavamme tuotteliaita ja luovia kykyjä oppilaissamme vaikka samalla koulunjohtamisessa opettajat eivät, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, luota muiden luovuuteen. 

Täytyy ymmärtää selkeästi mitä tämä tarkoittaa. Ne henkilöt, jotka seisovat luokkahuoneissa joka päivä ovat siis enemmän tai vähemmän epäileviä mieleltään. Asiaa pahentaa se tosiasia, että tätä epäluottamuksen ilmapiiriä ei välttämättä tunnisteta, sillä luottamusta pidetään steinerkoulujen yhtenä peruspilarina. Onhan yhtenä päätavoitteenamme rohkaista oppilaita luottamaan ulkopuoliseen maailmaan. Toisin sanoen koulujen mainostama luottamuselementti saattaakin muuttua suljettujen ovien takana epäluottamukseksi. Ideologian ja todellisuuden välillä on suuri kuilu ja siihen ei olisi tarvetta. On nimittäin olemassa jotain parempaa: luottamus kollegojen kykyihin toimia luovasti.