maanantai 2. tammikuuta 2017

11. Läpinäkyvä ja läpinäkymätön valta

Opettajakunnan koulun johtamiseen antaman vastuun ja luottamuksen koetinkivenä on se porukka, jolla on koulussa täysi valta rekrytoida ja irtisanoa kollegoita. Vaatii hurjasti luottamusta panna pari ihmistä, jotka voivat olla jopa koulun vanhempia, vastuuseen opettajien palkkauksesta ja irtisanomisesta. Mutta kun tämän käytännön edut ja yhteispäättämisen heikkous ovat niin selvät, herää kysymys, että miksi koulut ovat olleet niin vastahakoisia antamaan vastuuta avainkysymyksissä muutamille ihan perustoimintaperiaatteenaan. Vain joskus kouluvuoden lopun kiireessä on poikkeuksellisesti valittu pieniä toimikuntia hoitamaan rekrytointia. Mutta koulujen tavalliseen toimintakulttuuriin ei ole avaintehtävien antaminen valituille henkilöille ei ole kuulunut. Se on ollut tähän asti tabu. Miksi?

Eikö joidenkin kollegoiden kykyyn toimia vastuullisesti yhteisön puolesta rekrytointiasiassa luoteta tarpeeksi? Onko luottamuspula se merkittävin asia? Tämä olisi sääli, monestakin syystä. Ensinnäkin kouluissa on töissä yhä enemmän ihmisiä, joilla on kykyjä hoitaa tämän kaltaisia asioita. Rekrytointi tulee hoidettua hienosti ja on kuin taivaan lahja koko yhteisölle. Toiseksi, on osa opettajan työtä luottaa oppilaaseen ja antaa heille haastavia tehtäviä. Eikö hänen siis pitäisi tehdä samoin kyvykkään kollegansa kanssa?
Vai meneekö tämä luottamuksen puute yhä pidemmälle ja pidemmälle, aina epäluottamukseen asti? Onko jopa kyse pelosta - siitä että menettää vaikutusmahdollisuutensa?

Nämä ovat kaikki kiusallisia kysymyksiä ja vaatii rohkeutta sekä itsekritiikkiä vasta niihin rehellisesti.
Yksi asia on kuitenkin varma. Jos kollegoiden 'palkkaus ja potkujen anto' annetaan tehtäväksi yhdelle ihmiselle, muuttuu minun roolini prosessissa. Tapa jolla havainnoin ja arvioin asiaa, mielipiteeni siitä, ajatukseni ja ideani siitä – kaikki tulevat kuulluksi, mutta se on myös kaikki mitä annan prosessiin. Tämän jälkeen minulla ei ole enää vaikutusta siihen. Minä en voi vaikuttaa päätökseen. (Tämä on aivan paikallaan, koska en vastaa seurauksista). Se joka päättää, on joku muu kuin minä, joku, jolla on minun luottamukseni.

Jos kuitenkin tunnen, että minun täytyy olla osallisena ja päättävässä roolissa kaikissa päätöksissä joita tehdään, on parempi olla valitsematta erillisiä valtuutettuja. Silloin kaikki mitä minä sanon otetaan huomioon hamaan loppuun asti, voin vaikuttaa keskustelun kulkuun siten kuin omatuntoni sanelee.
  • Päättäjien valtuuttaminen kulkee käsi kädessä oman vaikuttavuuden menettämisen kanssa.
  • Valtuuttaminen tarkoittaa aina että valitulle henkilölle annetaan tehtävään tarvittava valta, valta tehdä päätös.
  • Siksi valtuuttaminen tarkoittaa aina sitä, että muut luovuttavat vallan.
  • Valtuuttaminen tarkoittaa myös, että valta siirretään avoimesti ja läpinäkyvästi.
  • Jos valtuutusta ei tehdä - luodaan pohjaa epäselville ja läpinäkymättömille valtarakenteille.
  • Siinä ei välttämättä ole pahuus työssä. Läpinäkymättömät valtarakenteet syntyvät yksinkertaisesti silloin kun on ihmisiä, jotka – hyvästä syystä ja parhain aikein – haluavat ottaa osaa jokaiseen päätökseen. Heille on totista työtä istua yhteisöllisen päätöksenteon läpi ja sanoa sanottavansa jokaiseen asiaan. He tarkoittavat hyvää ja kestävät mieluummin pitkän ja monipolvisen prosessin, kuin että luopuisivat mahdollisuudestaan vaikuttaa ja luottaisivat toisiin jotta homma saataisiin tehdyksi.
Kuka tahansa, joka huomaa että hänen ei tulisi olla osallinen päätöksen teossa jos hän ei ole henkilökohtaisesti vastuussa suurimmista seuraamuksista, tulee olemaan onnellinen nähdessään, että joku toinen yhteisön jäsenistä ottaa vastuun ja sen myötä päätösvallan. Mutta se joka tätä ei huomaa tulee taistelemaan tätä periaatetta vastaan katkeraan loppuun asti.


Epäluottamus toisiin ja oman vaikutusmahdollisuuden säilyttäminen voivat hyvinkin olla osasyitä siihen, että henkilöstökysymyksiä ja muita avainasioita ei delegoida. Yleensä tämä on ihan tiedostamatonta. Mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että luottamuksen puute ja läpinäkymätön valta ovat yhteisölle myrkkyä. Voi kuulostaa veljelliseltä ja huolehtivaiselta kun sanotaan: "Me pyrimme yhteisölliseen päätökseen kun käsittelemme työhakemuksia, ja tämä voi sisältää pitkiä ja tiukkoja keskusteluja" – mutta pinnan alla luottamuksen puute ja (hyvää tarkoittava) tarve säilyttää vaikutusmahdollisuus levittyvät myrkyllisesti. Tämä tapahtuu tiedostamattomasti siihen asti kunnes jonkinlainen sokea piste on luotu. Ja kun sokea piste on olemassa, on todella vaikea nähdä ja myöntää kuinka paljon epäluottamus ja vallan tarve vaikuttavat. (Katso note luvun 10 lopusta)

Epäluottamuksen ja vaikutusmahdollisuuden säilyttämisen tarpeen lisäksi on myös kolmas osatekijä, jolla on iso rooli tässä asiassa: itseluottamuksen puute.

Monet opettajat eivät eivät luota itseensä ottaakseen vastuun henkilöstöasioista. Mutta asian ei tarvitsisi olla näin.


Kuvittele, että vuodesta 1925 lähtien on ollut yhteisössä traditiona asettaa kaikki tärkeät päätökset yksilöiden käsiin, edellä mainituista syistä (niin paljon vastuuta ja luottamusta kuin mahdollista). Kuvittele että steinerkouluissa on vuodesta 1925 saakka ollut yhteisön valitsema "henkilöstöpäällikkö". Ehkäpä se toimi näin: joka toinen vuosi valittiin ryhmä (ehkä neljä, ehkä seitsemän) henkilöstöpäälliköksi vastaamaan uusien opettajien rekrytoinnista. Ihmiset tässä ryhmässä jakoivat tehtäviä, niin ettei kukaan ollut koskaan yksin vastuussa kaikesta, vaan aina muut olivat osallisena eri osa-alueilla. He harkitsivat ennen päätöksen tekemistä huolellisesti kollegoidensa eri näkökulmat ja mielipiteet. He itsetutkiskelivat omia vaikuttimiaan. Lisäksi he olivat vastuussa, että uusi kollega sai hyvä alun työssään, sitten he päättivät pysyvästä työsuhteesta. Ja ennen kun jälkimmäinen tuli ajankohtaiseksi, he kokosivat niin paljon faktoja kuin mahdollista niiden opettajien avustuksella jotka halusivat osallistua. Kahden vuoden kuluttua heidän mandaattinsa henkilöstöpäällikkönä oli ohitse. He tekivät 'tilinpäätösraportin', jossa oli myös ehdotuksia heidän seuraajiensa avuksi. (Osa seuraajista oli ollut mukana ryhmän toiminnassa jo vuoden, joten tietty jatkuvuus oli taattu). Mutta kun heidän aikansa oli ohi, valittiin uusi henkilöstöpäällikkö -ryhmä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Kuvittele, että oli kouluja, joissa mandaatti kesti seitsemän vuotta ja toisia kouluja, joissa se kesti vain vuoden. Kuvittele, että oli kouluja, joissa kaikki, opettajat ja vanhemmat yhdessä olivat onnellisia ja kiitollisia kun yksi ja sama henkilö oli hoitanut rekrytointiasiat 30 vuotta. Kuvittele toisia kouluja, joissa vanhemmat vuosittaisessa kokouksessa valitsivat toisia vanhempia hoitamaan tätä tehtävää. Kuvittele että että lähes vuosisadan aikana olisi steinerkouluissa luotu monia erilaisia tapoja delegoida vastuuta. Kuvittele, että aloittaessasi työuraasi, joku kertoisi sinulle että "Meidän koulussamme jokainen päätös on delegoitu yhdelle vastuulliselle henkilölle. Se tulee olemaan myös osa sinun työtäsi jonkin ajan kuluttua – vastuun ottaminen koulun pyörittämisestä". Kuvittele miten heti alusta lähtien olisit kokenut kuinka kollegasi jakavat vastuun ja selviävät siitä. Kuvittele sitä lukemattomien vuosien kokemuksen myötä syntynyttä aarreaittaa tällä alalla, josta voit hyötyä. Ja kaiken tämän kuvittelemisen jälkeen, etkö olekin paljon vähemmän vastahakoinen sanomaan kyllä, jos sinulta kysytään että otatko vastuun kollegoidesi rekrytoinnista – ehkä jonkin koulutuksen jälkeen?


Mutta asiat eivät ole näin, vuosikymmenien ajan koulut ovat kasvattaneet tottumustaan yhteisölliseen päätöksentekoon.

Nyt, asiasyhteydesta irroitettuna, Rudolf Steiner nosti kerran esiin tällaisen faktan: Tuhansia vuosia sitten, eräät kalat asettuivat Kentuckyn mammuttiluoliin. Joidenkin sukupolvien niiden silmät alkoivat surkastua. Luolastojen pimeydessä silmät eivät olleet enää tarpeen. Ja niinkuin lihakset, myös silmät surkastuvat, jos niitä ei käytetä. Monien sukupolvien päästä näillä eläimillä ei ollut enää silmiä, ja sen seurauksena se ovat sidottuja luoliin. Ne tuskin pystyisivät selviytymään missään muualla.

Steinerkoulut ovat samanlaisessa tilanteessa suhteessa elämään jossa valtuutetut päättäjät hoitavat oleelliset asiat ja pyörittävät koulun toimintaa. Aikoja sitten koulut päättivät kuitenkin pysyä yhteisöllisen päätöksenteon luolassa. Tämän tuloksena ne "lihakset", joita tarvitaan kun astetetaan vastuu jollekin yhdelle ihmiselle, ovat surkastuneet. Eivät ne kokonaan ole kadonneet, mutta luottamuksen ja vastuun lihakset ovat hyvin heikot ja kehittymättömät.

Joten ei pidä olla mitään harhakuvitelmia siitä, että muutos nykytilasta tapahtuisi nopeasti. vaikka luottamus ja itseluottamus ovat henkisiä lihaksia, eivät fyysisiä, jotka kehittyvät hitaammin kuin rappeutuvat, kestää silti kauan ennen kuin surkastuneet lihakset saavuttavat täyden voimansa. Mutta en näe syytä miksi se ei onnistuisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti