13. Kiperiä päätöksiä

Koulun johtaminen yhdessä voi olla ihana asia, jos sen todellakin hoitaa kuninkaiden tasavalta. Mutta jos sitä ei hoideta niin, se juuttuu jonnekin yhteispäättämisen puoliväliin ja halvaannuttaa itsensä. Tämä näkyy selvimmin silloin kun päällä on kriisi tai täysi konflikti joka koskee yhtä kollegaa.

Jos steinerkoulunopettajalle on vaikeata tehdä päätös siitä, että palkkaako uuden kollegan vaiko ei – niin silloin on aivan varmasti vielä paljon vaikeampaa ottaa vastuu jonkun irtisanomisesta. Kukaan ei nauti kollegan erottamisesta. Joten on helppoa ymmärtää miksi ihmiset niin mielellään piiloutuvat yhteispäätöksen taakse tällaisissa asioissa. Siitä huolimatta etenkin tällaisissa asioissa on oleellista, että vastuu on henkilöitynyt.

On olemassa kouluja, jotka ovat eri syistä tehneet näin. Yksi syistä on se, että sille kollegalle, joka on kyseessä, vanha malli on kaikista pahin vaihtoehto, se on kuin muinaisen Kreikan ostrakismos oikeudenkäynti. Debatti voi kulkea oikeudenmukaisia latuja, mutta se voi helposti luiskahtaa sieltä pois ja muuttua järjettömäksi. Yksi ajattelematon sana on usein tarpeeksi. Yhdenkään kollegan ei tulisi käydä läpi tällaista – tässä on kyse henkilön oikeusturvasta.

Toiseksi, asian käsittely isossa porukassa johtaa lähes aina eri leirien muodostumiseen. Se puolestaan tekee objektiivisen päättämisen vaikeaksi. Melkein aina käy niin, että joku ryhmä kollegoita liittyy yhteen solidaarisuussyistä. Se  voi johtua siitä, että he ovat ystäviä kyseessä olevan kollegan kanssa, tai he ovat pahoillaan hänen puolestaan, tai he ovat peloissaan siitä, että he löytävät itsensä vastaavasta tilanteesta. Ja tämä solidaarisuus on jotakin, joka vain näyttää siltä, että sillä olisi jotain tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa. Sinä puhut pinteessä olevan kollegasi puolesta: hyvä ystävä, kiva ihminen, vaikka et ole koskaan nähnyt yhtäkään hänen oppituntiaan tai et ole yrittänyt järjestää hänelle koskaan apua, kun homma ei ole sujunut. Lyhyesti – ilman tervettä harkintaa sinä puhut henkilön puolesta siihen pisteeseen asti, missä kollegan pois potkimisen ehkäisemisestä on tullut tärkeämpää kuin oppilaiden ja opettajien hyvinvoinnista.

Toisaalta voi tapahtua juuri päinvastoin. Silloin näyttää siltä kuin kaikki se kritiikki, jonka yleensä pidät sisälläsi kollegoitasi kohtaan keskittyykin tähän yhteen kollegaan ja kaikki patoutunut energia vyöryy hänen yli kuin vuorovesi. Ja kun leirit on kerran valittu, niin on suuri mahdollisuus sille, että homma leviää ja kasvaa edelleen, päättyen valtavaan kriisiin, joka vie valtavasti energiaa. Vaiheet joita tällaisessa konfliktissa käydään läpi on kuvattu Friedrich Glasl'n kirjassa Conflict Management.

Välttyäkseen tämän kaltaisilta kiusallisilta tilanteilta jotkut koulut ovat alkaneet delegoida vaikeat ja herkät kysymykset koskien kollegoiden tulevaisuutta pienelle ryhmälle, joka nauttii kaikkien osapuolien luottamusta.  Yksityiskohdat eivät ole tässä niin tärkeitä. Mutta se, kuinka tehtävä hoidetaan on pääasia. Tarvitaan sosiaalista luovuutta ja tahdikkaita menettelytapoja. Erityisesti herkissä tapauksissa, joissa kollega mahdollisesti joutuu lähtemään on vieläkin tärkeämpää että ilmenee inhimillinen laatu luottamuksessa ja aidossa vastuun kantamisessa. Ja vielä lisäksi, asiaa hoitavat estävät koko yhteisöä joutumasta koko ryhmää koskevan konfliktin pyörteisiin.

Oletetaan, että opettaja X on valvonut kollegaansa Y:tä intensiivisesti vuoden ajan ja on tullut siihen tulokseen, että Y:ltä puuttuuopettajan perustaidot ja laatu – esimerkkinä; ei tarpeeksi itsetietoisuutta tai tietoisuutta oppilaista. Sitten hän yrittää saada Y:n ymmärtämään tämän. Parhaassa tapauksessa Y on samaa mieltä ja saavutetaan päätös, jossa Y lähtee koulusta hyvässä yhteisymmärryksessä.

Mutta tilanne voi helposti olla myös se, että Y ei ymmärrä, eikä hyväksy X:n tuomiota. Silloin tilanne muuttuu vaikeaksi X:lle. Mutta X:n ei pidä hälventää vastuutaan, eikä missään nimessä pelastautua yhteisöpäätöksen taakse, niin mukavaa kuin se olisikin. Kollektiivista omaatuntoa ei ole. Toisaalta X voi ottaa päätöksentekoprosessiin mukaan kaikki ne kollegat jotka haluavat tuoda siihen oman näkemyksensä, havaintonsa, mielipiteensä. Mutta itse päätös, niin vaikea kuin se onkin, sen pitää olla X:n tekemä. Ja hänen on näytettävä se luonteenlujuus, joka häneltä odotetaan.

Kommentti

Tämä oli tymäkkä luku... joka herätti monta käytännön kysymystä – jälleen. Mutta hyvä kun 'äänensävy' - siis se KUINKA asiat hoidetaan nostetaan esiin! Mutta jatketaan eteenpäin! Välihuomiona:

Googlasin Friedrich Glaslin, koska nimi tuntui jotenkin tutulta. Hauskaa oli että yksi 'osuma' vei Vantaan Steinerkoulun lehden Satakielen ammoiseen numeroon. (Laura Colliander, Kohtaamisen kiemurat yhteisön voimavaraksi s.6-11). Totta! Mehän kuulimme Steinerkasvatuksen liiton syyspäivillä vuonna 2011 Glasl'sta ja kriisin yhdeksästä vaiheesta! 

Nyt kuin luin tuota juttua - niin siinä on paljon sellaista mikä tulee tässä Wemberinkin kirjassa esiin. Mutta jotain on silti eri tavalla. Nyt näen että paukkuja pitää laittaa ihan valtavasti enemmän jo siihen, että pidetään yhteisö toimintakykyisenä.  

Niin usein on kysymys juuri siitä, että kuinka asiat esitetään. 

- Pia Pale

10. Vallankumous. Kirjaimellisesti.

Tässä ei ole mitään uutta, sanovat useat opettajat tähän. Mehän jaamme töitä koko ajan. Vaikka tämä vastalause on ymmärrettävä, se osoittaa myös kuinka helposti ajatukseni väärinymmärretään. On totta, että useat tehtävät jaetaan steinerkouluissa (kuten uusien oppilaiden otto kouluun, tai jopa palkkaus- ja erottamisasiat), mutta todellisesti töiden jakaminen on ollut poikkeus, vaikka sitä tapahtuukin paljon. Tässä uudessa ajatuskuviossa se onkin koulun pitämisen pääasia. Tämä on käänteentekevää, eli jakaminen on kaiken toiminnan sydän! 

Tähän saakka yhteisten päätösten tekeminen mahdollisimman yksimielisesti on ollut pääasia. Tehtävien jakaminen aloitettiin yksinkertaisesti käytännön syistä (esim. oppilaiden ottaminen kouluun veisi järjettömästi kaikkien yhteistä aikaa, jos se tehtäisi täydellisesti yhteistyössä). Uusi näkemys muuttaa tämän, sillä sen ydintä onkin päätös, jonka takana jokaikinen voi seistä. On väärin sanoa, ’me tiedämme jo tämän eikä tämä ole uutta’, sillä päinvastoin: me emme todellakaan tiedä tätä.

Tähänastinen toiminta johon sisältyy tehtävien jakaminen, on itseasiassa ollut täysin vastakkainen suhteessa uuteen ideaan. On toki ollut kouluja, joissa jaetaan enemmän kuin toisaalla (ja tästä eteenpäin jakaminen tarkoittaa myös päätöksenteko-oikeutta, ei pelkkää ehdotusta, jonka kokous sitten mahdollisesti hyväksyy).

Toiset koulut luopuvat tästä käytännöstä, eikä se ole ihme, sillä pääperiaate ei ole muuttunut: päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja niin kauan kun näin on, jakaminen on tyhjää sanahelinää. Se ei luo lisää vastuuta, vaan lähinnä käytännöllisyyttä. Tärkeät päätökset tehdään edelleen yhdessä, ja tästä syystä jakaminen ja siihen tarvittavat ominaisuudet eivät saa kunnollisia mahdollisuuksia kehittyä ja onnistua, sillä  tilanne on jo alunpitäen vääristynyt.

Vastuun ja  luottamuksen idea voidaan laittaa käytäntöön vain jos niin tehdään johdonmukaisesti, jolloin myös myös tärkeät päätökset annettaan tehtäväksi sille ryhmälle, joka asiaa hoitaa. Tällaisia asioita ovat mm. henkilöiden palkkaus, koulun rakennemuutokset ja rakennusprojektit. Lyhyesti: Yhtäkään sellaista päätöstä ei tehdä, mikä ei olisi yhden yhteisön vastuullisen jäsenen harteilla! Tällaisen jakamisen idean ymmärtää vasta kun hyväksyy, että jakaminen ei koske vain käytännöllisiä järjestelyjä, vaan kaikkea, jolloin se oikeasti motivoi ihmisiä työskentelemään parhaan mahdollisen kykynsä mukaan jonkin asian puolesta. Tällä on merkitystä, ja tällä tavalla sekä henkinen että yhteisöllinen vallankumous - kirjaimellisesti - alkaa. Voit verrata tätä ajatusta siihen tieteelliseen vallankumoukseen mikä tapahtui kun Kopernikus esitti teoriansa, jossa maa ei ollutkaan maailmankaikkeuden keskus. Samalla tavalla, tässä uudessa, kaikkia asioita koskevassa päätöksentekotavassa pysyy vastuu selkeästi yksilön käsissä eikä laimeneva vastuu hämärry yhteispäätöksessä. Tämä konsepti kasvattaa yhteisössä yhteistyön tasoa korkeammalle, sillä se vastuuttaa yksilön myös päätösten tasolla.

Tarkastellaanpa erästä avainasiaa eli kuinka uusia kollegoja otetaan tai päätetään jättää ottamatta yhteisöön. Vanhastaan on ollut selvää, että tällaiset päätökset tehdään yhdessä ja yksimielisesti ja on puhuttu kohtalon kysymyksistä. Koko yhteisön pitäisi hyväksyä uusi kollega, ja siksi hakuvaiheessa tämä henkilö esittäytyy koko opettajakunnalle jotka sitten keskustelevat yhdessä ja lopuksi tekevät yksimielisen päätöksen (samalla tavalla kun jos he päättävät hylätä hakijan tai poistaa kollegan yhteisöstä, sillä samalla tavallahan olimme yhdessä päättäneet hänet ottaa yhteisöömme ja nyt yhdessä päätämme mitä teemme hänen suhteensa.) 

Vaikka onkin selvää, että koko yhteisön tulisi hyväksyä uusi työntekijä yhteisöön, on väärin ajatella, että hänen tulisi esitellä itsensä kaikille jonka jälkeen he yhdessä päättävät hänen kohtalonsa. Itse asiassa tällainen yhteispäätös (koski se sitten työsuhteen aloittamista tai purkamista) vähentää jälleen yksilön vastuuta. Kuka itse asiassa on vastuussa työntekijänä palkkauksesta? Kun henkilö on selkeästi sopiva työhön, on tehtävä helppo, mutta jos asiasta joudutaan käymään väittelyä ja pitkiä keskusteluja, kuka silloin loppujen lopuksi kantaa vastuun? Vastuullisuuteen kuuluu myös seurausten kantaminen. Mutta kantaako muka koko opettajakunta tämän vastuun, jos jonkin ajan kuluttua, toisen opettajan ohjauksesta huolimatta, uusi kollega joutuu ongelmiin? Näin ei varmasti tapahdu, ja koska kenenkään ei tarvitse kantaa vastuuta, kukaan ei ole vastuussa. Tämän takia yhteisesti tehdyt päätökset vähentävät vastuuta. 

Voimme myös tarkastella tilannetta uudella tavalla. Annetaankin yhdelle henkilölle (tosin myöhemmin esitän, että kaksi henkilöä on parempi lukumäärä) vastuu palkkaamisesta ja erottamisesta? Ensinnäkin, hän yksin kantaa vastuun myös seuraamuksista ja kaikesta perehdyttämiseen liittyvästä, varsinkin kun ongelmia tulee esille. Lisäksi hän päättää, ja hoitaa, erottamiseen liittyvät seikat, jos tilanne menee siihen. Jos nimittäin ei ole ketään kantamaan seurauksia, on vastuullisuus päätöksenteossa pelkkää kuumaa ilmaa.

Mutta miten tämä sitten toimii käytännössä, uuden kollegan palkkaaminen yhden henkilön vastuulla? Ensinnäkin, yhteisön jäsenet luottavat siihen, että valittu yhteisön jäsen  tekee parhaan mahdollisen päätöksen yhteisölle. Toiseksi, hakemusten käsittely voi pysyä samanlaisena kuin ennenkin, mutta eräs muutos astuu voimaan. Vaikka hakija esittäytyisikin koko opettajakunnalle, ja he saavat sitten tilaisuuden esittää mielipiteensä ja näkemyksensä kollegiossa uuden henkilön sopivuudesta, niin vain yksi opettaja tekee lopullisen toimenpidepäätöksen kuultuaan kaikkien kannan asiaan liittyen. Hän kuuntelee mielellään kaikkien ajatukset ja ottaa erityisesti huomioon omasta kannastaan eriävät mielipiteet. Hän ottaa jokaisen esitetyn ajatuksen todellisena ja mietiskelee niitä sydämessään, jolloin koko yhteisön ääni elää tässä henkilössä. Tällä tavalla koko yhteisö siis on päättämässä uuden kollegan palkkaamisesta kouluun. Tärkeä ero aiempiin käytäntöihin on , että lopulta tämä yksi kollega tekee päätöksen ja ottaa vastuun myös seurauksista. Voi olla, että hän sanoo itselleen; ’Aion antaa tälle hakijalle tämän työpaikan vaikkakin monet työtoverini ovat epäilleet hänen kykyjään, ja ymmärrän heitä. Mutta, mielestäni tällä uudella kollegalla on tarpeeksi hyviä piirteitä joten haluan antaa hänelle mahdollisuuden. Varmistan että hän saa apua ja neuvoja aluksi ja mielessäni on pari kollegaa jotka voivat tukea häntä. Ja jos asiat eivät onnistu, kollegat sekä minä itse voimme ottaa hänen tuntinsa tarvittaessa.’

Henkilö, joka ajattelee tällä tavalla on vastuullinen toimija kaikkien osalta ja hän on oikeasti vastuussa. Siksi hänen pitäisi saada päättää itsenäisesti, vaikka koko yhteisö on hänen päätöksessään mukana. Lisäksi hänen osallistumisensa on itseasiassa vahvempaa, sillä läsnä ei ole puolittaista vastuuta, jota on kun teemme yhteispäätöksiä. Uusi opettaja otetaan yhteisön jäseneksi, jossa luottamus ja selkeä vastuu on voimissaan. Tilanne on siis paljon parempi kuin vähenevän vastuun yhteisössä.

Selkeytän nyt sanomaani. Tämä kappale ei kerro kuinka steinerkouluihin pitäisi palkata tai erottaa työntekijöitä. Vain aihe sinällään on tärkeä. Jos yhteisöön ollaan palkkaamassa uutta jäsentä, täytyy vanha tapa yhteispäättämisestä vaihtaa prosessiin, jossa toteutuu henkilökohtainen vastuunotto, eli yhden henkilön päätös, mikä kuvastaa koko yhteisöä.

Note: 

Minua on kritisoitu ’valta’ sanan käytöstä vastuukysymyksistä puhuttaessa, ja on totta, että kun yhteisö antaa yhdelle jäsenelleen päätösvallan ja -vastuun, tällä henkilöllä on silloin valta päättää ja ottaa vastuuta. Tämän sanan kiertäminen on tekopyhää. Voisi tietysti käyttää jotain muuta termiä kuten ’auktoriteetti päätöksentekoon’, mutta ei se lopputulosta muuta, aivan samalla tavalla auktoriteettiakin voisi väärinkäyttää ja yliarvioida omat resurssinsa. Mutta edes se ei ole niin vakavaa kuin havaitsematon vallankäyttö läpinäkymättömässä järjestelmässä. Nyt se nimittäin tulee esille paremmin, ja sitä vastaan on myös helpompi taistella. Joten on tärkeä huomata että valta on tärkeässä asemassa tässä, ja kokemukseni on, että olisi vaarallista väittää muuta. Tästä syystä en halua poistaa voimmakkaampaa sanaa listalta. Monet sanovat tähän ’me emme oikeastaan käytä valtaa täällä’ tai ’vallan ei pitäisi olla meillä ongelma’ ja päästävät näillä sanoilla huomaamattaan ilmoille kaikki pahat henget, jotka haluavat käyttää valtaa. Kun joku sanoo;’Minä en käytä valtaa’, kuvastaa se usein henkilön omaa kuvaa itsestään, useimmiten vääristyneenä tai sokeana pisteenä hänen itsetunnossaan.

_____

Kommentti

Vaikka tässä luvussa käytettiin henkilöstön palkkausta vain esimerkkinä koko päätöksentekoprosessin muuttamiselle, laitan tähän pari sanaa Suomen steinerkouluista. Steinerkoulut ovat yksityisen opetuksenjärjestäjän kouluja, jolloin ne voivat johtosäännöissään määritellä tarkemmin omat prosessinsa henkilökunnan palkkaukseen. Tämä ei poista kuitenkaan sitä, mitä on laeissa ja asetuksissa määrätty. Suomen steinerkouluissa viimeinen vastuu kaikissa henkilöstöasioissa on kouluyhdistyksen hallituksella ja siellä hallituksen puheenjohtajalla. Viitaten tähän kappaleeseen, voisi todeta, että jos vastuuta ei ole selkeästi määritelty kenellekään - ja tapahtuu virhe palkkauksessa tai erottamisessa, yhdistyksen hallintotapa on huono. Opettajakunta ei ole Suomen lainsäädännössä oikeustoimikelpoinen yhteisö - mutta kouluyhdistys on. Tämä seikka tekee myös hiukan problemaattiseksi opettajakunnan päätökset tietyissä asioissa - etenkin jos yhteisessä päätöksenteossa vastuu on liudentunut ja jos tehdään huonoja seurauksia tuovia päätöksiä.  

Siksi toivoisin, että tämä kappale herättää ajattelemaan päätösprosessien selkeyttä ja kirkkautta omassa yhteisössä. Mutta idealistisilta kuulostavat Valentinin tulisydämiset ajatukset... Mitenkähän tämä tästä kehittyy?  Seuraavaa lukua kohti!

- Pia Pale